Istun, istun, neiti nuori,
katselen sinistä merta,
ajattelen armastani,
muistan suurta sulhaistani,
mennyttä meren ylitse
keskellä kesäistä yötä.
Vannoi hän takaisin tulla
syttyessä syksyn tähden.
Jop' on syttyi syksyn tähti,
ei tullut takaisin armas,
tuuli pohjoinen porotti,
ei tullut keralla talven,
meret suuretkin sulivat,
ei sulanut poveni poltto,
taas on Suomen yö suvinen,
ain on armas saapumatta.
Istun, istun, neiti nuori,
illan valkean hämyssä,
rannan kuohuilta kyselen,
tutkin taivon pilvilöiltä,
pettikö minun omani,
unhottiko uskollisen.
Rannan vaahto vastoavi:
»Niin on mieli miehen nuoren
kuin aalto meren selällä,
tuulen viemä, toisen tuoma,
viskoma joka vihurin.»
Hattarainen haastelevi:
»Tutki ennen, turha tytti,
tuulen tietä taivahalla,
polkua suvisen pilven,
pihat ilman piirtäväisen!»
Istun, itken, neiti nuori.
Kuulen saapuvan sanoman
ilman pitkiltä pihoilta,
Luojan lempeän tuvilta:
»Mitä itket, turha tytti,
Suomen suuressa kesässä?
Eipä sulhosi luvannut
tulla yössä valkeassa,
vannoi hän takaisin tulla
syttyessä syksyn tähden.»
Jop'on kuivui kyyneleeni,
mieli helläksi herahti;
vuotan vielä vuoden, kaksi.