XXIII.

Samana päivänä kuin sanomalehdessä kerrottiin Sannan teosta

otsakkeella "Petomainen äiti", samana päivänä ilmestyi Välikylään

useampaan paikkaan punaisia ilmoituslappuja, joissa ilmoitettiin,

että "Sos. dem. puolueen piirineuvoja Santeri Saari puhuu huomenna,

tuorstaina, t.k. 19 p. klo 8 illalla Tuomas Ylikarpin talossa.

Tervetuloa!"

Näihin lappuihin ei kukaan kiinnittänyt sen enempää huomiota. Olihan

noita jo nähty ja agitaattoreita kuultu.

Mutta Rantin suutari tiesi Ratulassa kertoa, että se puhuja on Sannan

veli, se, joka oli Varsanniemessä myötynä, aikoinaan.

-- Varsanniemen Ruokko-Masako? kysyi talossa sattumalta oleva, vanha

ja hampaattomaksi käynyt Antin Miina.

-- Se sama. On vain muokannut nimeään. Matti Aleksanteri -- mikä se

lie sen nimi, vastasi suutari. Ei sitä olisi uskonut silloin, kun

se Varsanniemessä olla tuhrusti, että siitä saarnamies tulee, sanoi

vielä ja hampaat irvissä hankasi lankaa pikilapulla.

-- Jokohan tuli ottamaan selkoa veljensä kuolemasta, hymähti suutarin

ääressä istuva isäntä.

Suutarikin hymähti.

-- Pitää mennä kuulemaan, niin saa tietää, sanoi.

-- Kyllä pitääkin, myönsi isäntä. Kuulemaan ja näkemään minkälaiseksi

herraksi se on paisunut.

Puhetta jatkui pitemmällekin, mutta Miina ei joutanut enää sitä

kuulemaan, vaan läksi keputtelemaan Koninmäen loukolle päin. Ja jo

samana iltana tiedettiin Koninmäen loukon jokaisessa mökissä, että

siitä Varsanniemen Ruokko-Masasta, jonka jokainen vielä muistaa, on

tullut suuri herra. Pappi tai mikä lie, tuomari. Ja nyt se on tullut

ottamaan selvää siitä, kun sen veli silloin sinne Ratulan Hampparin

latoon kuoli. Ensin se pitää Ylikarpissa seurat ja sitten aletaan

käräjät.

Taitaa Korpisen Rikunkin -- kuinka vain -- jottei pane sitäkin

lujille.

Se sanottiin aina kuiskaamalla.

Seuraavana päivänä levisi se kylään ja naapurikyliinkin, niin kauas

kuin ehti, ja sai kaikkialla mielenkiinnon hereille.

Jo kuuden ajoissa alkoi pikkupoikia kuhista Ylikarpin porstuassa ja

kartanolla. Kaatoivat porstuassa vesikorvonkin ja mummon vyyhtimäpuun

särkivät. Kukon pyrstösulat myös sinä iltana katosivat.

Seitsemän tienoissa oli tupa jo puolillaan nenäänsä käsiselällä

pyyhkiviä akkoja, etupäässä Koninmäen loukkoisia, jotka uteliaasti

tarkastivat jokaista tupaan tulijaa, ja keskenään supattelivat,

kuinka Antin Miinalla oli ollut virsikirjakin mukana. Mutta kun

Samelin Sussu oli sanonut, ettei hän ainakaan ota virsikirjaa, oli

Miinakin jättänyt kirjansa Samelin tuvan ovi-ikkunalle.

Ennen kahdeksaa oli tupa jo täyteen ahdettuna. Porstuaankin jo

alkoivat jotkut pysähtyä.

Syntyi pieni kohaus, kun puhuja Kivistön maalarin kanssa tuli tupaan

ja puikkelehti pöytää kohti. Päät kohosivat ja uteliaita katseita

tähtäytyi häneen.

Hintelävartaloinen, keskipituinen, laihahko, lyhyttukkainen ja kalpea

mies. Ei ollenkaan suuren herran näköinen. Se vain, että katse oli

terävä.

-- Kyllä vain tuntee jotta Masa se on, supisivat Koninmäen akat

toisilleen.

Nenänsä puhdistettuaan kaivoi Kivistön maalari taskustaan Työväen

Laulukirjan, ja selaili sitä vähän aikaa. Kohotti sitten katseensa ja

antoi sen kulkea kautta tuvan. Rykäisi ja seisomaan nousten ehdotti

että laulettaisiin Työväen marssista joku värssy, "koska täällä

näyttää olevan sellaisiakin, jotka sen osaavat".

Kun laulu oli laulettu, meni puhuja pöydän taakse ja alkoi puhua.

Kuta kauemmin hän puhui, sitä pitemmäksi venyivät Koninmäen

loukkoisten alahuulet. Kun kahlaa kaiken maailman asiat: Franskat ja

Englannit, ja Saksat ja kommunistit, eikä Jukasta puhu mitään. Sitä

sosialistiansa vain selittää -- niinkuin ei tuota nyt jo tiedettäisi,

mitä se on --

Yksi ja toinen jo haukotteli ja Miinan Mikki suorastaan nukkui.

Puhuja pysähtyi ja kuiskasi jotain maalarille. Maalari nousi

ketterästi, kurotti uuninloukon puolelle, jossa talon omat naiset

istuivat, ja hiljaa kysyi: saisiko vettä? Emäntä otti läkkituopin

hyllynpielestä, täytti sen pankolla olevasta puhdas vesiämpäristä

ja lähetti tulemaan pöytää kohti. Puhuja joi ja pyyhki nenäliinalla

huulensa.

Tätä kaikkea seurasivat Koninmäenloukkoiset mielenkiinnolla. Miinan

Mikkikin tyrkättiin hereille. Ja kun puhuja jälleen alkoi puhua, oli

koko kuulijakunnan huomio taas häneen kiinnitettynä.

Kun puhe oli loppunut ja sen päälle oli laulettu, ilmoitti Kivistön

maalari että: "kun arvoisa puhuja on nyt ensi kerran tilaisuudessa

puhumaan entisille kotikyläläisilleen, lupaa hän pienen väliajan

kuluttua pitää toisenkin esitelmän. Niin että jos kansa olisi hyvä ja

vähän aikaa odottaisi."

Osa yleisöstä, varsinkin ovipuolella olevasta, meni ulos. Suurin osa

kuitenkin jäi paikoilleen samoin kuin puhujakin, joka vain siirtyi

avatun ikkunan luo ja ajatuksiinsa vaipuneen näköisenä katseli ulos

syysillan pimeyteen.

Yksi ja toinen meni, vanhan tuttavuuden nimessä, siihen häntä

hymyillen tervehtimään ja jonkun sanan vaihtamaan hänen kanssaan.

Eikäpä se mitään ollutkaan, jos Hälisen nikkari, Huutolan Janne

ja muut sellaiset itselliskansan paremmaiset ja etuleirin ihmiset

sinne menivät. Mutta kun Haltorpin Juhakin -- se joka oli Ratulassa

pikkurenkinä silloin kun Jukka katosi ja joka sen Jukan löysikin

sieltä Ratulan Hampparin ladosta -- kun hänkin mennä tomsotti sinne,

niin surkean rikkinäisissä housuissa ja pieksurisoissa, ja remseästi

paiskasi kättä puhujalle, niin silloin ei Antin Miina enää voinut

olla leikkiä laskematta.

-- Pitäisiköhän munkin nyt jo mennä, hän toisille nauroi. Kyllä mä

vain sen Jukan tähden niin paljon juoksin, ja niin monta kertaa

silmäni punaisiksi itkin, jotta mun mennä kannattaisi aivan yhtä

puhtaasti kuin tuon Juhankin.

Ei Miina kuitenkaan mennyt. Eikä kenties olisi vielä ehtinytkään,

kun puhuja yhtäkkiä, kuin salaisen käskyn saaneena, siirtyi pöydän

taakse ja sanoi, että eiköhän aleta. Ja molemmin käsin pöydän

reunasta kiinni pitäen ja hiukan eteenpäin nojaten jäi tuikean,

melkein kuin taisteluun vaativan näköisenä odottamaan pihalla olevia,

jotka Kivistön maalarin kehoituksesta tulla kolistivat tupaan ja

arasti jäivät sinne ovipuolelle. Vain jotkut rohkeimmat uskalsivat

tulla peremmälle, epävarmoin askelin hekin, aivankuin olisivat vasta

kävelemään opetelleet.

Kivistön maalari selaili taas laulukirjaa, mutta ei ehtinytkään

ehdottaa laulua, kun puhuja jo alkoi.

-- Mitä te läksitte katsomaan? hän saarnanuottia matkien kysyi.

Purppuraan ja kalleisiin liinavaatteisiin puettua ihmistäkö läksitte

katsomaan? Vai läksittekö te katsomaan suurta profeettaa? Vai

ruokoako joka tuulelta häälytetään?

Koninmäen akat vilkaisivat toisiinsa että: nyt se alkaa sen saarnan,

ja: olisi taitanut saada virsikirjakin olla, ja ottivat kasvoilleen

kallellapäisen jumalansanan kuunteluilmeen.

-- Jos te näitä läksitte katsomaan, niin te turhaan tulitte. Sillä

mitään näistä te ette tässä löydä, jatkoi puhuja.

Ja hetkisen ääneti katsottuaan, kokonaan muuttuneella äänellä sanoi:

-- Vai mitä te läksitte katsomaan? -- Läksittekö katsomaan

Varsanniemen Ruokko-Masaa?

Hän nytkähti eteenpäin sitä sanoessaan. Ja Koninmäen loukon akat

unhottivat jumalansanankuunteluilmeen ja jäivät suu auki odottamaan,

mitä se nyt sanoo.

-- Jos te Varsanniemen Ruokko-Masaa läksitte katsomaan, niin sen te

löysitte.

-- Varsanniemen Ruokko-Masan te tässä nyt näette.

Hän nyökkäili kuulijoilleen, huulillaan kuivakiskoinen hymy.

-- Ihmettelette kai, että mikä minusta tällaisen on tehnyt.

Sosialistiakitaattorin. Minusta, joka täällä olin ylimalkaan

verrattain siivo poika. Niin siivo, että olin oikein hiljainen. Ja

nyt olen tällainen pahanilmanlintu.

Kurillisuutta tavoitteleva särkynyt hymy väreili hänen huulillaan.

-- Minä en vähääkään ihmettele sitä, että minusta tällainen on

tullut. Ei se sen kummempaa ole kuin sekään, että teistä on

jokaisesta tullut se, mitä te kukin olette. Se on nähkääs elämä

sellainen suuri leipurimestari. Se leipoo meistä jokaisesta sellaisen

kuin se kulloinkin hyväksi näkee. Yhdestä tekee makean sokerikakun,

joka jo melkein silmänluonnista sulaa, toisesta tekee muhean

vehnäpullan, kolmannesta vankan ruisleivän. Ja minkä mistäkin tekee.

Joskus käy elämälle kuitenkin niin kuin emännillekin, että leipomus

menestyy huonosti. Luulen että minun kanssani on elämälle käynyt

sillä tavalla. Liekö ollut hiivassa vika, vai liekö pidetty liian

kauan juurihulikassa vai missä lie vika ollut? Summa vain on se, että

minusta tuli hapan kannikka. Tätä kannikkaa kypsentäessään elämälle

sitten tuli toinen nolaus. Pisti sen liian kuumaan uuniin. Siellä

se meni takaisin ja painui likilaskuiseksi. Ja paloi. -- -- Tällä

tavalla minusta tuli se mikä minä nyt olen: hapan ja karvas kannikka,

sitkeä pureskella ja vaikeasti sulava.

Kuiva, teräväviivainen hymy oli hänellä suupielessä ja kylmää terästä

silmissä, kun hän katsoi kuulijoitaan.

-- Se minun hapantumiseni alkoi silloin, kun minä olin tässä kylässä

ja minun nimeni oli Ruokko-Masa, sanoi sitten kylmällä tyyneydellä.

Ja lyhyen hengähdysajan pidettyään jysäytti:

-- Kuka antoi minulle sen nimen? Hymyn ilme oli kadonnut hänen

kasvoiltaan ja lävistävä katse iskeytyi kuulijoihin.

Hiljaisuutta häiritsi vain Koninmäen akkain puolelta kuuluva kahina,

kun he kurkkailivat nähdäkseen, mitä Varsanniemen isäntä meinaa.

Siellähän se, tämän isännän isävainaan aikana, ruokolla oli. -- Sen

vain ehtivät huomata, että lattiaan näkyi katsovan, kun puhujan ääni

jälleen alkoi kuulua.

-- Kun minä pari viikkoa sitten jo ohimennen kävin näillä tienoin

ja näin tuttuja maisemia ja tuttuja seutuja, heräsivät mielessäni

lapsuuden muistot, kertoi hän pakotetulla tyyneydellä. Mieleni heltyi

niin, että kyynel kohosi silmääni -- minä olen nähkääs ihminen

minäkin, ainakin vielä toistaiseksi. Minä tiesin, että minulla on

täällä sisar, sisar, jota en ollut nähnyt kymmeniseen vuoteen, ja

joka oli pikkutyttö, viaton ja kirkassilmäinen, kun täältä läksin. Ja

kun minä ajattelin sitä mahdollisuutta, että saan nähdä sisarenikin,

niin minä iloitsin niinkuin sanotaan lapsen iloitsevan joulukuusesta.

-- Minä olen nähnyt sisareni -- --

Hän nytkäytti päätään kuin olisi itkua vastaan taistellut. -- Minä

olen nähnyt sisareni, uudisti hän kuivasti. Ja hiljalleen nyrkkiään

pöytään takoen ja terävästi kuulijoihinsa katsoen jatkoi:

-- Minun sisareni on häväisty tässä kylässä! Minun sisarestani on

tässä kylässä tehty nainen, jota te kutsutte portoksi ja jota te

sanotte syvästi halveksivanne, ja jota kenties on syytäkin halveksia.

Mutta -- --

Hän iski koko voimallaan nyrkkinsä pöytään ja pöydän päälle

ryömilleen syöksähtäen kysyi:

-- Kuka se oli, joka sen teki?

Silmät leimusivat ja sanat jysähtelivät kuin moukarilla lyöden

ja naulitsivat kuulijat paikoilleen. Koninmäen akatkaan eivät

uskaltaneet kurkistella, onko Korpisen Rikku paikalla.

-- Kuka se oli, joka sen teki? sähisi hän uudelleen ja pitkän aikaa

poltti kuulijoitaan katseellaan. Sitten naskalin terävällä äänellä

jatkoi:

-- Minulta on tässä kylässä tapettu veli? Kukas sen teki?

Äsken hänen katseensa poltti kuulijoita. Nyt se pisteli kuin

tulisilla neuloilla ja hiljalleen vaelsi yli tuvan aivan kuin olisi

tahtonut jokaista erikseen piinata. Ja kuulijat istuivat kuin

törkeästä rikoksesta yllätettyinä. Hengähdystäkään ei kuulunut. --

Vähitellen alkoi puhujan silmäin ilmeessä taas olla ivan väriäkin. Ja

oli sitä jo äänessäkin, kun hän uudelleen alkoi.

-- Te ajattelette tuota ja ajattelette tätä henkilöä ja sanotte:

hän sen teki. Ja vielä ajattelette kenties niinkin, että: kyllä hän

sietäisi saada oikein isän kädestä! Niin en minä ajattele. Eipä

sillä, että säälisin sellaisia ihmisiä, tai pitäisin kuritusta heille

liiallisena. Kaukana siitä. Minä en sääli ketään. Minä olen sitä

mieltä, että tässä maailmassa ei ole ainoatakaan ihmistä, joka olisi

ansainnut muuta kuin -- tulla kerran hirtetyksi. Ja jotkut kaksikin

kertaa. Eikä mikään voisi estää minua sieppaamasta browninkia

taskustani ja tässä teidän silmäinne edessä ampumasta niitä, jotka

tiedän, ja jotka tekin tiedätte syyllisiksi. Mutta mitä se auttaisi?

Mitä se auttaisi, että minä yhden piikatytön raiskaajan tässä

ampuisinkin, kun niitä kuitenkin miljooneja jäisi? Ja mitä auttaisi,

jos minä käräjillä saisinkin yhden turvattoman poikapahasen hoitajan

rangaistukseen kuolemantuottamuksesta, kun monta muuta samallaista

kuitenkin jäisi? Ja vaikka minä saisin ne kaikkikin hävitetyksi,

niin mitä sekään auttaisi? Kun kuitenkin jäisi jälelle porvarillinen

yhteiskunta ja sen niinsanottu siveellinen maailmanjärjestys,

joidenka hoivissa näitä tällaisia sikiää, syntyy ja kasvaa kuin

kärpäsiä kesäkuulla.

-- Tällainen hävittäminen olisi yhtä tuloksellista kuin ruveta

tappamalla hävittämään likakärpäsiä tunkiosta. Kun yhden tapat,

niin kymmenen pörisee sijalla. Vasta kun tunkio hajotetaan pohjiaan

myöten, vasta silloin häviävät likakärpäsetkin. Samoin se on tässäkin

asiassa. Tämä porvarillinen yhteiskunta on eräänlainen tunkio, jossa

piikatyttöjen raiskaajat ja muut roikaleet ja roistot kiiltävinä ja

lihavina sontakärpäsinä liehuvat. Eikä ne muulla häviä nekään, kuin

sillä, että koko tunkio hajotetaan ja ajetaan pellolle. Se tahtoo

sanoa: koko porvarillinen yhteiskunta lyödään nurin ja hajoitetaan.

Sitä me vaadimme. Se on meidän ohjelmamme. Ja sen ohjelman puolesta

me taistelemme kaikin keinoin. Emmekä lopeta, ennenkuin voitto on

meidän.

-- _Me vaadimme_ -- -- -- -- --.

Se pamahti kuin olisi pato puhjennut. Ja siitä jatkui puhe kuin

valloilleen päässyt kohiseva, pohjamutia kuohuttava kevättulva.

* * * * *

-- -- -- Me emme enää pyydä. Me vaadimme. Me emme enää rukoile. Me

taistelemme. Henkeen ja vereenkin saakka me taistelemme, jos on

tarvis. Me emme pyydä armoa, vaan vaadimme oikeutta. Me emme rukoile

armopaloja emmekä nöyrästi kiitä, kun saamme syödäksemme niitä

muruja, jotka rikkaitten pöydiltä putoavat, ja päällemme pukea niitä

rääsyjä, joita he itse eivät kehtaa enää päälleen panna. Me vaadimme

oikeutta köyhille ja sorretuille ja yhteiskunnan likatunkioille

viskatuille. Ihmisoikeuksia -- niitä me vaadimme heillekin. Emmekä

lakkaa taistelemasta, ennenkuin he ovat ne saaneet ja ennenkuin tämä

porvarilliseksi yhteiskunnaksi kutsuttu tunkio on hajoitettuna.

Me nyt elävät voimme kukaties vielä sortua ja joutua tappiolle.

Mutta meidän jälkeläisemme voittavat ja kostavat meidän tappiomme

moninkertaisesti.

-- Vaviskaa siis te, jotka olette meitä vastaan! Teidän valtanne

päivät ovat luetut!

Hän pudotti itsensä istualleen ja yleisön ylitse katsoen pyyhki hikeä

otsaltaan.

Tupaan humahti hiljaisuus niinkuin myllyyn, kun vesiovi painetaan

kiinni. Oli aivan kuin olisi elämän eteen yht'äkkiä lyöty sulku eikä

se vielä ollut ehtinyt uutta uomaa itselleen löytää.

Haltorpin Juha ja pari muuta vain lähetteli Varsanniemen nuorelle

isännälle, vanhalle Ratulaiselle ja muille kylän komeille silmäyksiä,

joilla sanoivat:

-- Siinä kerrankin saitte. Mitäs sanotte nyt?

-- Phyh, vastasivat nämä katseillaan.

Toiset eivät kuitenkaan huomanneet tätä äärimmäisyyksien äänetöntä

taistelua. He katselivat vain lattiaan ja salaa alta kulmain

vilkuilivat toisiinsa sen näköisinä, kuin olisivat huomanneet jotain

häpeällistä, mutta eivät olisi selvillä siitä kummanko tässä pitäisi

hävetä, heidänkö vai tuon puhujanko.

Ulkoa kuului alkavan syyssateen kohina.