Sanna tunsi punastuvansa. Istui tuolille pöydän luo, jonka
yläpuolella seinässä oli laudalla suljettava luukku. Pää painui
pöytää vasten ja paljaat käsivarret kiertyivät pään ympärille.
Ei hän itkenyt. Muuten vain johtui taas ajattelemaan elämäänsä.
Isä ja äitikin tulivat taas mieleen, niinkuin niin monta kertaa
ennenkin nyt viimeksi kuluneena vuotena. Ei hänellä kyllä ollut
heistä minkäänlaista muistoa. Mutta hän oli kuullut heistä. Varsinkin
Kontolan tädiltä ja Antin Miinalta.
Jos isä ja äiti eläisi nyt vielä -- --? Silloin hänen varmaankaan ei
tarvitsisi olla piikana. Sanoohan täti aina, että isän eläessä heillä
oli hyvä toimeentulo.
Tai jos Saarenpään isäntä ja emäntä vielä eläisivät -- --?
Ihmisillä oli tapana silloin kuiskailla, että hänestä tulee
vielä Saarenpään emäntä. Hän nauroi vain sellaisille. -- Vasta
nyt on hänellä monen muun asian ohella muistunut mieleen paljon
sellaistakin, josta on johtunut ajattelemaan, että kenties niillä
oli jotain sellaista mielessä. Silloinkin -- se oli juhannusaaton
edellispäivä viime vuonna -- kun se tapahtui ja kun isäntä aikoi
sinne Hurrilaan mennä. Kaiken aamua olivat isäntä ja emäntä niin
omituisia. Naureskelivat ja puhelivat kaikellaisia hänelle. Kun hän
hevostakin valjasti isännän kanssa, sanoi isäntä:
"Lähden tästä vähän lakimiesten puheille", ja naurahti ja katsoi
häneen niin omituisesti. Ja kun hän rattailla vasta huomasi, että
riimunvartta ei olekaan mukana ja hän haki sen tallista ja antoi
isännälle, niin isäntä sanoi:
"Tulevana tiistaina on sun syntymäpäiväsi. Et kukaties muistakaan?
Täytät kahdeksantoista."
Ja emäntä portailla sanoi isännälle, että:
"Koetas sinä nyt vain se muistaa ja -- --"
Hän vieläkin muistaa, kuinka emäntä katkaisi lauseensa kesken ja meni
tupaan.
Itse meni hän juurikasvimaata perkaamaan. Ja silloin -- --!
Sitä hän ei unhota koskaan.
Hän ei ehtinyt kitkeä kuin puolen lyhyestä porkkanapenkistä, kun
he jo tulivat takaisin. Hevonen laukkasi, korskuen ja pärskyttäen,
sen kuin voi, ja rattaat tulivat perässä kyljellään toinen pyörä
ilmassa ja toinen aisa hevosen seljän päällä. Isäntää ei hän nähnyt.
Mutta kun hän ehti puutarhan portista pihaan, syöksi hevonenkin
tallin ja halkoliiverin välistä pihaan niin että rattaat iskivät
tallin nurkkaan ja kori meni pirstoiksi ja ylhäällä tuleva pyörä
lensi kauas. Silloin hän näki isännänkin siellä pirstojen seassa
poukkalehtavan. Hän alkoi huutaa hevosta pysähtymään. Emäntäkin
tuli portaille ja alkoi huutaa. Mutta hevonen ei siitä välittänyt.
Kamalasti korskuen ja sieramet levällään se vain laukkasi ympäri
pihan. Silloin hyppäsi emäntä sen eteen. Hevonen löi hänet alleen,
tallasi jalkoihinsa ja veti rattaiden jätteet hänen ylitsensä.
Emäntä jäi siihen makaamaan, mutta hevonen olisi mennyt takaisin
maantielle, jos ei eteen samassa olisi tullut auto, se sama, jota se
oli säikähtänyt. Siinä saatiin hevonen kiinni ja saatiin isäntäkin
pois sieltä.
Sannaa vieläkin puistatti, kun muisti, minkänäköinen isäntä oli.
Hän kyllä ei ollut paikalla, kun isäntää sieltä pirstojen seasta
korjattiin. Sattumalta paikalle osuneen Varsanniemen Miskan kanssa
hän kantoi tiedottomaksi menneen emännän kamariin ja toimitti
renki-Miskan lääkäriä hakemaan.
Hän kantoi emäntää jalkopuolesta ja Miska kantoi hartioista. Hän
itki. Ja melkein itki Miskakin, kun otti hänen kädestään kiinni ja
sanoi hyvästi.
Sen jälkeen ei hän ole Miskaa nähnytkään kuin yhden kerran menevän
tästä ohi polkupyörällä.
Sannan ajatus pysähtyi hetkiseksi siihen kuin levähtämään. Lähti
sitten taas jatkamaan.
Kun hän vihdoin ehti mennä isäntää katsomaan, kannettiin häntä jo
tupaa kohti. Häneltä pääsi huuto ja hän oli pyörtyä, niin kamalan
näköinen isäntä oli. Verta ja pölyä kaikkialla ja niiden seasta
loistivat otsaluu, poskiluut, leukaluut ja hampaat paljaina. Kaikki
liha ja nahka oli hankautunut pois niiden päältä. Kaulaan kiertyneet
suitsenperät olivat kuristaneet hänet kuoliaaksi -- --
Sannan pää kohosi pöydästä ja kauhun ilme silmissään katsoi hän
seinässä olevaan luukkuun.
Seuraavana yönä kuoli emäntäkin, kertaakaan tajuihinsa
tulematta. -- --
Sitten tulivat Rantalan, Seppälän ja Sikkarin emännät tyttärineen
hautajaisia laittamaan.
Sanna hymähti.
Oli sekin aikaa! Hän sai yksin hoitaa lehmät ja muun askareen ja
sitten yötä päivää juosta asioilla. Sellaisilla, joille he itse
olivat liian hyviä menemään. Ei hän joutanut syömäänkään muuta kuin
vähän juostessaan haukkasi mitä sattui löytämään. Ei koskaan pöytään
käsketty toisten joukkoon syömään. Itselleen ne kyllä laittoivat
hyvät jos hyvätkin ruoat. Mutta hänelle ja renki-Miskalle ei niitä
koskaan annettu. -- Ja sitten ne riitelivät perinnöistä --! Sitä
vaille, etteivät tapelleet! -- Mutta kun hautajaispäivä tuli, niin
silloin olivat niin mustissa, niin mustissa -- ja niin hartaina
-- --. Huojuttelivat ruumistaan ja huokailivat, olivat pää kallellaan
ja itkivät --. Pirut!
Sanna sylkäisi.
Hän muisti, kuinka hänen silloin teki niin sydämellisesti mieli
siepata korento ja sillä pyyhkäistä koko akkarivi pellolle ja kuinka
hänestä tuntui, että se olisi ollut aivan emännän ja isännän tahdon
mukaista.
Toisen päivän iltapuolella ne sitten rupesivat kokoilemaan
rattailleen mikä mitäkin. Hänkin meni kamariinsa katsomaan, etteivät
edes hänen omiaan vie. Mutta sielläkin niitä jo oli. Seppälän Manta
kääri piirongin liinaa ja Sikkarin Hulda oli pöytäliinan kimpussa,
sen uuden, jonka hän juuri kuolemantapausten edellä sai valmiiksi. Ja
molempain äidit purkivat piirongin laatikoista hänen liinavaatteitaan
lattialle.
"Ne on mun", huusi hän heti ovella. Siihen Seppälän emäntä, muutama
krapu, sanoi jotta: "Sun! Ei täällä ole, lapsiparka, sun mitään."
"Mutta minä olen ne kaikki neulonut", hän tiuskasi.
"Vaikas olisit kuinka neulonut, niin sun ei ne kuitenkaan ole.
Ei kunta muillekaan vaivaisillensa pitsihameita ja pitsipaitoja
ja tuukia kustanna", sanoi Seppälän emäntä siihen. Silloin hän
suuttui ja karjasi, että: "Itse te kunnan vaivaisia olette, muutamat
nälkäsilmät! Mun ne on, ja minä ne myöskin pidän." Ja vihoissaan
alkoi hän repiä niitä heidän kynsistään.