Mitään ei kuulunut. Tuuli vain tohisi ja sade löi kasvoihin.
Jukkaa alkoi hermostuttaa.
Taas keräsi hän voimansa ja rääkäsi niin, että itsekin ihan hypähti.
Sama kiusoittava äänettömyys.
Jukka tuhahti itkunsekaisesti.
Ja taas hän rääkäsi kuin epätoivoinen. Sitä hän sitten teki niin
kauan, ettei kurkusta lähtenyt muuta kuin heikkoa kähinää.
Sadekin oli sillä välin yltynyt ja kasteli Jukan läpimäräksi,
ennenkuin hän vihdoinkin tuli pois katolta ja meni latoon. Siellä
hän hautasi itsensä heiniin ja jäi tyytyväisenä makaamaan. Puhkesi
hyräilemään:
"Tillun lillun lihava
Ja tallun lallun laiha.
Meidän mumm'on lihava
Ja toiskan mumm'on laiha,
Enkä minä meidän mummaa
Toiskan mummaan vaiha."
Ladon kurkihirren alushirren ja sen alla olevan hirren välissä oli
suuri palokärjen nakertama reikä. Jukan katse osui siihen ja mieleen
tuli, että siitä se palokärki kulkee ladossa. Pitää oman ovensa.
Siitä ei ollut pitkälti siihen ajatukseen, että hänelläkin pitäisi
olla oma ovensa, josta hän pääsisi ladossa kulkemaan.
Katse laskeutui oviaukkoon. Siitä se siirtyi oven viereen seinään.
Käsi meni lonkalle, jossa oli tuppi puukkoineen. Ja niin tuli päätös
tehdyksi.
Hän purki heinät pois päältään, siirtyi seinän viereen ja alkoi
nakertaa hirttä poikki ovenpieli-seinästä. Hiljaa rapisten kulki
puukko kerran toisensa perästä poikki hirren, yläsyrjästä alasyrjään.
Valkoista puun murenaa varisi heiniin ja hirteen tuli valkea viiru.
Jukka piirteli ja ähki ja silloin tällöin pyyhkäsi nenästä tuppaavat
varsanjalat pois. Hiki tippui otsalta ja käsi uhkasi turtua puukon
päässä. Mutta Jukka ei hellittänyt.
Aika kului. Mutta kului hirsikin.
Puoli-hirteen päästyään hän otti ja söi. Kiireesti, katse kaiken
aikaa seinähirteen tähdättynä, hän haukkoi leipää ja silakkaa. Rouhi
niitä jonkun verran hampaillaan ja hartiavoimalla painoi rouheet
menemään kurkusta alas. Suu oli vielä täydessä käynnissä, kun hän
jälleen siirtyi työhönsä.
Alkoi jo tuntua illalta, kun hirsi vihdoinkin oli niin kulunut, että
rupesi taipumaan puukon alla. Ja yht'äkkiä puukko putkahti läpitse
niin, että Jukka löi nenänsä seinään ja sai siihen verinaarmun. Siitä
ei hän kuitenkaan joutanut välittämään. Olihan hirsi nyt poikki.
Riemastuneena hyppäsi hän ulos, taivutti hirrenpalasta ulospäin ja
alkoi nykiä sitä ovenpielipuusta irti. Kun sai irti, niin huudahti:
-- Hih! ja viskasi pätkän kauas kedolle. Hyppäsi jälleen latoon ja
koetti päätään aukkoon. Pää ei mahtunutkaan sinne. Jukka vetäytyi
taaksepäin ja pieni pettymyksen ilme silmissään katsoi aukkoa.
-- Lähde kotiin jo! Lehmäin on kylmä, kuului jostain.
Jukka kurottautui ovesta katsomaan. Lehmät seisoivat tiheässä
rykelmässä veräjällä ja tiellä meni joku mies.
-- Menköön! ajatteli Jukka, vetäytyi takaisin latoon ja syventyi
tarkastamaan tekemäänsä aukkoa, joka tosiaankin oli liian pieni.
Hetken aikaa niin katseltuaan hän alkoi nirhata toistakin hirttä
poikki.
Vasta kun pimeä jo alkoi tehdä haittaa, malttoi hän hellittää.
Pisti puukon tuppeen, kokosi levälleen jääneet eväänsä konttiin ja
hyvätuulisesti vihellellen läksi lehmiä kohti. Avasi veräjän ja antoi
lehmäin laputella ulos. Pani sitten veräjän kiinni ja raippansa
latvalla kuraista tietä kyntäen käveli lehmäin jälessä.
Sadekin oli jo lakannut ja taivaan pilvipeite oli repeillyt
riekaleiksi, joita tuuli koetti kiireen kaupalla pois kuljettaa.
Riekaleiden lomista vilahti silloin tällöin kuu näkyviin.
Kun tie sukeltautui metsään, niin oli kuin olisi tultu kahden mustan
muurin väliin. Muurien takaa kuului rausketta, vikinää, roisketta ja
kahinaa, sekä kaiken pohjana syvä ja raskastuntuinen kohina.
Jukan pää kohosi. Vihellys katkesi, jalat naulautuivat tiehen ja
huulilta pääsi säikähtynyt kuiskaus:
-- Härre-jäsys! Pilvet kiisivät kuin hulluuteen saakka säikähtyneet,
ja puolikumollaan oleva kuun puolikas irvisteli puiden välistä kuin
pääkallon kuva myrkkypullon kyljessä.
-- Voi jäsys! parahti Jukka jälleen ja alkoi hoputtaa lehmiä.
Hänelle ei tullut mieleenkään muuta kuin että siellä ne nyt
elämöimät, häjyt henget, tiikerit, korillat ja koirankuonolaiset,
jotka purematta nielevät täysiaikaisia miehiäkin. -- -- Tukka nousi
pystyyn ja sydäntä kouristi. Hän yritti hiipiä varpaillaan, etteivät
ne vain kuulisi. Mutta lehmän kellon ne kuulevat --! Pämpättääkin
kuin kiusalla.
-- Älä pämpätä sitä kelloa! karjasi Jukka kellokkaalle ja samalla
huomasi, että nythän ne kuulivat hänenkin äänensä.
Tuuli kahautti tien vieressä olevan haavan lehtiä. Jukka voihkasi
niinkuin ainakin se, jolla ei ole enää pelastuksen toivoa. Ja kun
kuukin samassa pääsi pilven takaa, näki hän, miten metsässä huojui,
keikkui, kiikkui, heilui ja roikkui mustia päitä ja ruumiita.
Kauhusta väristen ja valittavalla äänellä siunaillen kyyristyi hän
lehmäin sekaan ja yritti kävellä kyyryllään, etteivät ne sieltä
metsästä vain näkisi häntä. Silloin joku tarttui hänen jalkaansa ja
karvainen käpälä löi häntä päähän. Kamalasti rääkäisten horjahti hän
lehmäin jalkoihin.
Kun, ei kuitenkaan mikään häntä niellyt, eikä alkanut metsään
kuljettaa, ymmärsi Jukka, että olikin vain lehmä astunut hänen
jalalleen ja toinen lyönyt hännällään häntä päähän. Silloin hän
puhkesi rumaääniseen itkuun. Itku sulatti kamalan pelon hyydyttämää
mieltä, ja siitä sai hän tukea jo horjumassa olevalle uskolleen, että
oli ollut hirveässä vaarassa.
Niin hän tuli koko metsämatkan ja vielä Koninmäen torppainkin ohi
täyttä kurkkua parkuen.
Kylää lähestyessään hän alkoi hillitä villiä itkuaan ja onnistuikin
niin, että kotiin päästessä vain hynkkivä nikotus, punaiset silmät ja
poskilla näkyvät kyynel juovat näyttivät, että hän oli itkenyt. Mutta
kun häneltä tutkittiin, mitä varten hän oli itkenyt ja mitä varten
hän näin myöhälle oli ollut, pysyi hän itsepintaisesti vaiti. Niin
itsepintaisesti, että sai isännän sisun kuohumaan.
-- Vai et sä s--na meinaa mitään sanoa, ärjäsi isäntä, tarttui
toisella kädellään Jukan kaulukseen ja toisella sieppasi luudanvarren
puuloukosta.
* * * * *
Seuraavana aamuna ei enää suorastaan satanut. Mutta ilmassa oli
kosteaa sumua ja maa oli märkä. Jukka sai nytkin lähteä yksin lehmäin
kanssa samaan Matinsaloon, jossa eilenkin oli ollut.
-- Muistakin vain, jotta tulet oikealla ajalla kotiin, varoitti
emäntä, kun Jukka tallin taitse meni kujalle.
Jukka ei sanonut mitään.
Perille päästyään hän ensimäiseksi söi ja sitten ryhtyi jatkamaan
eilistä työtään. Piirsi puukolla, ähki ja nyysäsi, ja aika-ajoin
sipasi kädellä selkäänsä, jota vieläkin hieman kivisti eiliseltä,
varsinkin kun nahkainen housunkannatin paidan rikkeimen kohdalta
siihen vielä hankasi. Sen pahempaa häiriötä ei se kuitenkaan hänelle
tuottanut. Eikä kauan kestänytkään, kun hirsi oli poikki ja pätkä
kedolla toisen seurana.
Nyt oli hänelläkin siis oma luukkunsa, niinkuin palokärjelläkin! Hän
pujahti siitä sisään ja ulos, ja kuvitteli olevansa lintu, jolla on
pesä ladossa. Kivitaskun tapaan hyöri ja pyörähteli. Sieppasi maasta
irtonaisen turpeen hampaisiinsa:
-- Hvii dakk, hvii dakk, dakk, hvii dakk, vihelteli ja kielellään
maiskutteli. Keikkui, hyöri ja pyörähteli ja turve hampaissaan
pujahti latoon.
Tuli jälleen ulos ja alkoi saman pelin. Sillä tavalla karttui latoon
vähitellen iso kasa turpeita risuja ja aidaksenkappaleita.
Vihdoin hän väsyi olemaan lintuna. Istahti hengästyneenä heinäin
päälle ja suutaan irvistäen kohensi housunkannatinta, jonka
hankauskohtaa nyt kivisti entistäkin pahemmin, kun iho oli hikinen.
Sitten hän taas söi. Syötyään heittäytyi pitkälleen heinäin päälle
ja katsoi palokärjen luukkuun. Alkoi tuntua ikävältäkin. Kun eivät
Alatalkkarin Vesteri ja Mikkilän Santtu tänäänkään tulleet.
Mutta emäntä käski tänään tulla aijemmin kotiin kuin eilen.
Enempää hankkimatta heitti hän kontin selkäänsä, hyppäsi ulos
ladosta, otti raippansa ladon porraspenkiltä ja läksi lehmiä
veräjällepäin ohjailemaan. Lehmät olivat vastahakoisia lähtemään.
Syödä vain yrittivät ja muualle kävellä, mutta ei veräjälle. Mutta
kun Jukka kimpaantuneena ärjyi että: "hoi kotia, hoi kotia", täytyi
niiden uskoa ja lähteä.
Kotona oltiin puolisella juuri, kun Jukka lehmäin kanssa tuli
tarhaan. Emäntä tuli ensimäisenä ulos.
-- Siunatkoon tuota poikaa, mitä se taas on tehnyt, päivitteli hän
portailla.
-- Enkös mä nyt tullut aikaisin, huusi Jukka mielistellen.
-- Tulit sä nyt aikaisin, murisi emäntä äkääntyneenä. Älä vain,
ryökäle, panekaan niitä navettaan, huusi hän, kun huomasi Jukan
aikovan tapansa mukaisesti mennä navetan ovea avaamaan. Mihin ne
nyt pannaan? kysyi sitten isännältä, joka myöskin jo tuli portaille
avopäin.
-- Mihinkäs nämä nyt sitten pannaan, tiuskasi isäntä. Kyllä sä,
poika, sen elävä, tarvitsisit taas saada sellaisen löylyn jottas
tietäisitkin, ärjyi hän Jukalle.
Jukka riipoi kontin selästään, viskasi sen tarhaan ja katosi.
Illallisen aikana ilmaantui Jukka Varsanniemen muuripieleen.
-- Mene, Jukka, istumaan, käski isäntä pöydän takaa.
Jukka katsoi lattiaan ja vetäytyi puuloukkoon päin.
-- Onko Jukalla? kysyi emäntä puuropannua likoon pannessaan.
Jukka yritti painautua syvemmälle puuloukkoon.
-- No mutta -- mikäs sen Jukan nyt on? ihmetteli isäntä. -- Tapaapa
sinulta sana lähteä? -- Eihän sinua vain lyöty ole?
Isäntä katsoi tutkivasti Jukkaan ja huomasi, että Jukan leuka alkoi
vavahdella ja silmät räpyttää tavallista tiheämpään. Hän nousi
pöydästä, tuli Jukan luo ja kätensä Jukan olalle laskien kysyi:
-- Onko sinua lyöty?
Toisetkin kääntyivät katsomaan. Ruokko-Masa vain entistä kiiruummin
tuppasi ruokaa suuhunsa.
-- Onko sinua lyöty! kysyi isäntä tiukemmin ja puisti Jukkaa olasta.
-- On, sanoi Jukka hiljaa.
-- Koska?
-- Eilen.
-- Kuka?
-- Isäntä.
-- Minkätähden? Jukka purskahti itkuun.
-- Vaai niin, sanoi isäntä venyttäen. Oletko saanut syödä?
-- Olen minä.
-- Tule tänne meidän joukkoon syömään! Isäntä talutti Jukan pöytään.
Hae sille voileipää! käski sitten emäntää.
Emäntä haki.
Pöytään katsoen alkoi Jukka syödä kyynelten vielä tipahdellessa
silmistä.
Ruokko-Masa lopetti syöntinsä ja nenäänsä niiskuttaen meni ulos.
Kun Jukka sai syöneeksi, käski isäntä hänen tulla kanssaan.
He menivät Ratulaan.
-- Tätä poikaa sopisi vähän katsella, sanoi hän Ratulan isännälle.
Ratulan isäntä käski heidän tulla kamariin. Siellä riisuttiin Jukalta
pois takki ja liivi, jolloin pitkin selkää ulottuvasta paidan
rikkeimestä pahastuvassa ihossa näkyi jotain epämääräisiä juovia,
sekä vihaisen punaiseksi käynyt housunkannattimen hankauskohta.
Isännät katsoivat toisiaan silmiin ja puistelivat päätään. Mitään
he eivät sanoneet. Eivätkä he puhuneet mitään Jukan vaatteistakaan.
Merkitsevästi vaan katsoivat toisiinsa kun Jukka niitä päälleen
kohenteli ja takinhihan suihin taitetta käänsi. Vasta kun Jukka
valmiiksi puettuaan kysyvästi katsoi, että mitä hänen kanssaan nyt
sitten aiotaan, sanoi Ratulan isäntä:
-- Saat olla meillä nyt yötä.
Seuraavana aamuna vei hän Jukan Korpiseen ja teki
köyhäinhoitolautakunnan jäsenenä muistutuksen Jukan hoitoa vastaan.
Korpisen isäntä ei puhunut mitään. Ratulaisen saappaisiin vain
katsoi. Ratulaisen mentyäkin vielä seisoi ja katsoi ja venytti
alahuulensa ylähuulen päälle.
-- Yymphä! hymähti sitten pilkallisesti. Mikähän sinäkin luulet
olevasi, jotta noin kannattaa lankkisaappaissa kulkea.