Liinu. Kalle. Helena (tulee). Sitten Hakala.
_Helena_: Isä tuli jo kotiin. Mitenkähän hän näin aikaiseen on
joutunut? -- Kas, Kallekin on täällä! (Tervehtii). Terve, terve! -- En
ymmärrä, miten hän nyt jo olisi ehtinyt käydä kaupungissa... Etteipä
hänelle vaan olisi tapahtunut mitään vahinkoa... (Hakala tulee sisään
surullisena). Kuinka näin aikaiseen jouduit? (Hakala on ääneti). Mikä
sinulle on tullut? Onko sinulle sattunut joku vahinko?
_Hakala_: Suuri vahinko... korvaamaton vahinko!
_Liinu_ (Hämmästyen): Mitä sinä puhut, isä?
_Kalle_: Mitä teille on tapahtunut?
_Hakala_: Nyt on Hakala mennyttä miestä! Olen joutunut
keppikerjäläiseksi... mierontie on avoinna edessämme... Oo kuitenkin
kohtalon kovuutta!
(Ottaa pullon poveltaan ja ryyppää).
_Liinu_ ja _Helena_ (Yht'aikaa). Isä! Viinaa!
_Helena_: Mitä aiot? Viinaako jälleen olet himoamaan ruvennut!
_Hakala_: En ymmärrä oikein itsekään.
_Liinu_: Voi kuitenkin! Mitä tämä kaikki merkitsee? Kerro, isäni, mitä
pahaa sinulle on tapahtunut?
_Hakala_: Saatte sen kuulla, vaikka mielelläni säästäisin teidät sitä
kuulemasta. -- Kun ajoin hiljalleen kaupunkiin, sattui hevoseni
pelästymään jotain tienvieressä olevaa esinettä... se läksi hurjasti
laukkaamaan ja muutamassa tienkäänteessä kaatuivat kärryt ja minä jäin
alle. Siitä pääsin kumminkin omin voimin ylös ja läksin hiljalleen
edelleen ajamaan. Mäkeläkin sattui jonkun matkan päässä vastaani...
Siinä edelleen ajaessani ajattelin maksettavaani. Teki mieleni katsoa
rahojani. Aioin ottaa lompakon poveltani... mutta... sitä ei ollutkaan
taskussani! Säikähdin kovin, enkä ensialuksi osannut tehdä mitään.
Käännyin sitten takaisin katsoakseni, olisiko se pudonnut siihen
paikkaan, jossa kaaduin. Ei ollut siinä mitään. Ajoin Mäkelään kysymään
isännältä, olisiko hän sattunut näkemään sitä tiellä. Ei ollut hänkään
huomannut mitään... kirosin itsekseni kovaa onneani... Läksin Korven
Matin luo... häneltä sain viinaa. Olihan minulla vielä senverran
lanttia kukkarossani.
(Ryyppää).
_Liinu_: Oi, isäni, älä juo tuota ainetta!
_Hakala_: Etkö enää sallisi minulle tätäkään lohdutusta? Katkeraa
tosin, mutta jotenkinhan täytyy ihmisten pilkalta paeta. Talomme ja
tavaramme on nyt varmasti mennyttä ja itse saamme maantielle siirtyä...
_Helena_: Oh, minä en jaksa ajatella tätä.
(Itkee).
_Kalle_: Minä lähden ja koetan ottaa selvää rahoista. Jos joku olisi ne
löytänyt, voidaanhan ne vielä takaisin saada. Koetan parastani.
(Menee).
_Hakala_: En usko, että ne enään takaisin tulevat. Ne ovat olleet ja
menneet! Maailma on avoin edessämme... saamme kulkea niin pitkälle kuin
tietä piisaa.
_Liinu_: Älä ole niin epätoivoinen isä kulta, voivathan ne asiat vielä
korjautua.
_Hakala_: Ei ne korjaudu... sinä et näitä käsitä, Liinu. Ota sinä
Hakala vaan ryyppy murheeseen! Et tiedä silloin maailman suruista.
(Juo). Et näe ihmisten naurua. Juo, juo vaan, juo, kunnes menet
tainnoksiin, kunnes kuolet. Mattila, saatana, kun olisi käsissäni, niin
kyllä sen roiston pieksäsin, pieksäsin, jumal'auta! Luontoni jo ärtyy!
(Iskee pullon laattiaan).
(Helena ja Liinu kirkasevat ja menevät molemmat itkien ulos).
_Hakala_ (Humalassa): Vielä minä sentään olen herra talossani...
Ette te, saatanat, minua tästä pois saa... ette saa, sanon minä.
Ko-koettakaa vaan -- mi-minä olen Hakala minä! Ja minä teille näytän
roistot, Vai ta-taloni te myötte. Haha-ha. Ei, kyllä minulla vielä on
vo-vo-voi-maa.
(Vaipuu voimatonna maahan. Helena tulee vähän ajan perästä).
_Helena_: Voi ukkoparkani! -- Herra! Auta meitä onnettomia! Älä lisää
kuormaa kuorman päälle!
(Itkee).
Esirippu alas.