ystävälleen.
"Joko olemme molemmat hulluja", sanoi hän, "tai on tässä myöskin hirveä
erehdys tapahtunut."
"Minun puoleltani ei ole mitään erehdystä. Minä tiedän, että olet
lähettänyt rakkauden kirjeitä ja paljon muuta."
"Vai niin, onko se tuo viaton kirje? Anna minun sitten selittää sinulle
--."
"Tässä ei tarvita mitään selitystä."
"Tarvitaanpa, tässä tarvitaan juuri selitystä, ja kun olen puhdistanut
itseni syytöksistäsi, niin näytä minulle olevasi yhtä viaton."
"Olisiko sentään mahdollista, että se olisi erehdys?" mutisi Faerder.
"Kuule minua, Faerder, kuule minua tyyneesti, ehkä koko meidän
tulevaisuutemme riippuu tästä selityksestä."
"No hyvä --."
Kiivas soittaminen kellolla ja tätien äänet tampuurissa.
"Ne sukulaiset, ne sukulaiset", huudahti asianajaja epätoivoissaan, "ne
vievät minulta hengen!"
11.
Liian kuumaa.
"Tänään olemme päättäneet jäädä tänne syömään rääpijäisiä", sanoi
Riikka. "Tänään annan köyhieni --"
"-- olla rauhassa", täydensi Dortha.
"Ellei kukaan vaivaisi lähimmäisiään enemmän kuin minä --."
"Ei, minähän tietysti olen se, joka en koskaan voi antaa ihmisten olla
rauhassa. Puhu suoraan ulos ajatuksesi, Riikka. Minähän olen niin
tottunut salaviittauksiisi."
Ja täti Dortha silitti hiuksiaan peilin edessä, ja näytti siltä,
kuin olisi hän joku Maria Stuart, joka parhaillaan vaatetti itseään
mestauslavalle.
Täti Greetta, joka oli tullut kantaen kahden viimeisen päivän
sanomalehti-kuormaa, istui jo vaipuneena nojatuoliin sanomalehden
lukemiseen, ja etsi murhia viimeisen edelliseltä sivulta innokkaammin
kuin salapoliisi.
"Kuinka täällä on kylmää", sanoi hän ja hieroi käsiään.
"Niin, lämmintä ei täällä ole", sanoi Dortha. "Triina, tule panemaan
valkeata kamiiniin."
"Mielestäni on täällä niin hirveän kuumaa", änkytti Betsy.
"Päinvastoin, lapseni. Sinähän vapiset vilusta."
Triina alkoi pistää puita kamiiniin, mutta huudahti hiukan
hämmästyksestä nähdessään kihlatut varjostimen takana.
Silmäys tohtorilta saattoi hänet kuitenkin vaikenemaan.
"Mikä sinua vaivaa, Triina?"
"Minä -- minä sain vaan tikun sormeeni."
"Pane kerran uuniin, että riittää, Triina."
"Kyllä, te voitte olla varma siitä, että on tuleva kyllin kuumaa",
sanoi Triina häijysti ja heitti suuria läjiä kivihiiltä kamiiniin. "Ehkä
herra tahtoisi olla hyvä ja antaa minulle samalla rahaa kaaliksiin."
Faerderin antaessa hänelle rahat kuiskasi hän nopeasti.
"Tohtori on kätkettynä tulivarjostimen taakse."
Sitten meni hän riemuiten kyökkiin.
Asianajaja vapisi kiukusta.
Hänen mustasukkaisuutensa heräsi uudistetulla voimalla; mutta hän
hillitsi itsensä ja istuutui nähtävästi tyyneenä tuolille katsoen
tutkivaisesti vaimoansa.
Betsy parka oli vähällä pyörtyä. Milloin oli hän kalpea ja milloin ajoi
kauhistus tulisen punan hänen poskilleen, niinkuin myrsky ajelee pilviä
taivaalla.
"Kuinka kaikki olette äänettömiä", sanoi Riikka.
"Me lohdutamme itseämme sillä, että sinä tavallisesti puhelet kaikkien
edestä."
Riikka ei vastannut Dorthan ilkeään muistutukseen, vaan kääntyi Greetan
puoleen:
"Eikö ole mitään uutta sanomalehdissä?"
"Kyllä, on tapahtunut hirveä murha Berliinissä. Eräs leipuri, joka on
paistanut vaimonsa rakastajan."
"Sehän oli kauheata."
"Luenko sen ääneen?"
Kaikki nyökäyttivät päätään myöntäen ja Greetta alkoi:
"Erään kadun varrella Berliinissä, joka on kaupungin suurimpia, asui
vanha leipuri, jonka nuori kaunis vaimo oli luvattomassa yhteydessä
erään sotilaan kanssa, joka oli miehen ystävä."
Asianajaja katsoi pitkään vaimoansa. Betsy vaaleni.
"Eräänä sunnuntaina oli rouvalla kohtaus rakastajansa kanssa
leipomatuvassa. Kuullessaan miehensä lähestyvän, kätki hän rakastajansa
leipoma-uuniin."
Purppurapilvet ajelehtivat vielä nopeammin Betsyn kasvoilla,
"Hän ei ollut kuitenkaan tietänyt, että uuni oli lämmitetty, ja kun
sentähden onneton vaimo tuntia myöhemmin avasi uunin luukun, löysi
hän kolme suurta teekakkua ja rakkaan luutnanttinsa -- kaikki tyyni
ruskeaksi paistettuina."
Asianajaja nauroi pirullisesti.
"Täällä on niin kuumaa, niin kauhean kuumaa", valitti Betsy ja puri
nenäliinansa pitsejä.
"Täällä haisee poltetulta", sanoi Riikka. "Kunhan ei tuli vaan ole
tarttunut johonkin."
Samassa silmänräpäyksessä heitettiin tulivarjostin kumoon.
Betsy kiljahti kauhistuneena ja vaipui voimatonna sohvalle.
Kaikki kääntyivät ja katselivat, niin kuin pilvistä pudonneina tohtoria
ja Annaa, jotka niin kiireesti kuin mahdollista kiiruhtivat pois
kamiinin luota.
"Niin, me kumpainenkin olemme ne, jotka olemme joutuneet tuleen
ja liekkiin", sanoi Anna hymyillen, tutkiessaan poltettua reikää
hameessaan. "Mutta näettekö, kun on palava rakkaus sydämmessä ja kuuma
kamiini selän takana voi todellakin saada liian kuumaa."
Asianajaja lähestyi vaimoansa.
"Anna minulle anteeksi, Betsy, nyt voin selittää käytökseni --."
Betsy likisti lempeästi hänen kättään.
"Jäätyämme yksiksemme voimme antaa täydellisen selityksen toisillemme
ja sitten tahdon toivoa, ettei synny useampia väärin-ymmärryksiä meidän
kesken."
"Mutta, Anna", sanoi Riikka, "mitä tämä ilveily merkitsee? Aatteleppas,
kätkeytyä tuolla tavalla nuoren herran kanssa varjostimen taakse!"
"Se merkitsee, että Harding ja minä tahdomme julkaista kihlauksemme
loistavalla tavalla. Samassa kun kaadoimme varjostimen, annoimme me
esiripun kohota suuren aviollisen draamamme ensimäiseen näytökseen."
"Avioliitto ei ole ollenkaan draamallinen", sanoi asianajaja. "Se on
vaan sarja kohtauksia."
"Mutta aina kulkee punainen lanka kappaleen läpi", sanoi Betsy
lempeästi. "Ja tämän langan on rakkauden Jumala punonut."
"Ja sukulaiset ja ystävät pitävät siitä huolen, ettei langalta ole
puuttuva solmuja", mutisi tohtori.
"Me molemmat muutamme maalle niin pian kuin mahdollista, eikö niin,
Faerder?"
"No niin, me lähdemme maalle ja teemme avioliittomme pieneksi,
rakastettavaksi idylliksi."
"Minä pelkään, että idylli käy ajan pitkään hiukan jokapäiväiseksi",
sanoi Riikka.
"Olkaa huoleti, täti, voihan silloin tällöin tulla tilaisuutta pieniin
kotoisiin kohtauksiin. Minä toivon, että te tulette välistä meille
antamaan vierasrolleja?"
"Oliko se salaviittaus?"
Victoria regia.
Olin tyytyväinen itseeni.
Minä seisoin suuren peililasi-akkunan edessä ja olin katselevinäni
muutamia valokuvia; mutta se ei ollut totta.
Näin siellä ainoastaan yhden ruumiinkokoisen valokuvan omasta korkeasta
persoonastani, puettuna uusimman muodin mukaan ja ylioppilaslakki
päässä, jonka suuri tupsu lakasi olkapäätäni kuten naisten hameitten
liepeet kadun vierustaa.
Olin äskettäin ottanut ylioppilastutkinnon klassillisessa haarassa.
Hyi! En voi kärsiä sellaisia, jotka ovat ylioppilaita reaalisessa
haarassa. On jotakin niin alhaista, voin melkein sanoa kauppiaismaista,
sellaisissa olennoissa.
Seisoessani siinä kuten Narcissus, ihaellen omaa kuvaani, aloin
tuumailla kuinka viettäisin iltapäiväni.
Kaduilla en tahtonut ajelehtia.
Helga Johnson sanoi, että olin tervehtinyt häntä kaksikymmentä kolme
kertaa aamupäivällä, ollessani ulkona ajelehtimassa; mutta se oli
tietysti liioiteltua.
Äkkiä muistui mieleeni, että kuuluisa jättiläiskasvi _Victoria regia_,
juuri nyt kukki kasvitieteellisessä puutarhassa. Kävely, sepä oli hyvä
aate. Siellä voi katsella kukkaa, katsella ja -- olla katseltavana.
Tuumasta toimeen.
Piha oli täynnä yksityisten vaunuja ja vuokravaunuja. Väkeä virtasi
sisään ja ulos kasvihuoneesta.
Komeat vaunut ajoivat juuri nyt pihalle kahden muhkean hevosen vetämänä.
Vaunuissa istui herra ja nainen. Herralla ei ollut ketään ajuria, vaan
ajoi itse.
Hän oli kaunis, kookasruumiinen mies ja hänellä oli hiukan uniset
kasvot, Hänen seurassaan oleva nainen oli täydesti kehittynyt vaimo,
loistavan ihana ja täyteläinen vartaloltaan.
Hän olisi tyydyttänyt kaikkein enemmän vaativaiset itämaiset kauneuden
käsitteet, ja itämaalaiset, kuten on tunnettu asia, ostavat ihanuutta
nauloittain, eikä kukaan olisi sanonut että häntä oli punnittu
sellaisella vaa'alla ja liian keveäksi havaittu.
Hän oli puettu komeaan, mustaan pukuun, tulipunainen nauharuusu
rinnassa ja hänen huntunsa takaa näkyivät ihmeen kauniit, kalpeat
kasvot ja kaksi säteilevää mustaa silmää.
Herra jäi istumaan vaunuihin, vartioidakseen hevosia. He puhuivat
englannin kieltä, kun nainen jätti hänet. Niin muodoin oli hän
englantilainen loordi omissa vaunuissaan.
Minä seurasin naista.
"Is it there?" kysyi hän.
"Yes", vastasin englannin kielellä.
Minä juoksin edellä ja aukasin kasvihuoneen oven.
Hän kiitti suloisella hymyllä.
Siellä seisoin hänen vieressään ammeen reunalla.
Suuri palmu ojensi suojelevat lehtensä päittemme yli, ympärillämme
kierteli ulkomaisia kasveja ja jalkojemme juuressa kiikutteli
jättiläiskasvi _Victoria regia_ suuria lehtiään, sillävälin kuin
puoleksi ummessa oleva valkoinen kukka näytti uinailevan veden pinnalla.
Mutta minä katselin vähemmän kukkaa jalkaini juuressa kuin loistavaa
kukkaa vieressäni.
Hänkin oli _Victoria regia_, täydesti puhjennut ihanuudessaan ja
muodossaan kuten tuo kuninkaallinen kasvi.
"Oi, sinä ihana vesililja Albioonin vihreästä saaresta", ajattelin
minä, "kuinka mielelläni istuttaisin sinut uudestaan norjalaisten
tunturien joukkoon, ellei jo uninen lordi olisi ostanut sinut
kullallaan antaakseen sinut koristaa jotakuta noista vanhoista
englantilasista herraskartanoista, joita niin hyvin tunnen miss
Braddonin romaaneista!"
"Very beantiful", sanoi mylady.
"Very beantiful", vastasin minä tulisella silmäniskulla.
En ollut koskaan aavistanut olevani niin taitava kielissä. Olin kyllä
lukenut englannin kieltä koulussa, mutta _puhunut_ sitä en ollut
koskaan, ja nyt virtasivat sanat huuliltani, kuin nunnan rukousnauhassa
helmet.
Rakkaus oli sanakirjani, ja minä löysin jok'ainoan sanan, minkä etsin.
Mitä minä sanoin?
Niin, sitä en muista, ja vaikkapa muistaisinkin, en sitä sanoisi,
sillä se ei kuulu miltään norjankielellä. Siitä katoaa siksi paljon
kääntäessä.
Ainoastaan niin paljon voin sanoa, että olin hupainen, sukkela, niin,
vieläpä kaunopuhelijaskin ja hurjasti rakastunut.
Poskeni polttivat ja veri juoksi tulena suonissani; mutta siellä
sisällä oli hirveän kuumaa, aivan troopillinen kuumuus, ja sellaisessa
ilmanalassa kasvaa kaikki niin nopeasti.
Kuumassa vyöhykkeessä kypsyvät hedelmät yhdessä kesäpäivässä, ja
naiset lakastuvat neljäntenätoista vuotenaan. Mitä kummaa siis, että
nuori rakkauteni vesa kasvoi salaman nopeudella ilmanalassa, joka oli,
jumalat tietköön kuinka monta astetta.
Hän kääntyi mennäkseen.
"Sallitteko minun saattaa teitä vaunujenne luo, mylady?"
"En, Jumalan tähden. Mieheni on niin hirveän mustasukkainen. Hän
ampuisi teidät."
"Ampuuko hän?"
"Erinomaisen taitavasti. Hän voisi ampua kärpäsen nenänne päältä,
vahingoittamatta teitä, jos vaan pysyisitte liikahtamatta."
Tuskinpa uskon, että olisin seisonut liikahtamatta, eikä minulla ollut
mitään halua tehdä loordin tuttavuutta.
"Hyvästi, sir", kaikui lempeästi hänen karmiininpunaisilta huuliltaan,
vielä välähdys tummista silmistä, ja _Victoria regia_, minun _Victoria
regiani_, oli kadonnut.
Kaikki oli mielestäni ihanaa unta.
Minä nostin silmäni ja huomasin nyt vasta olevani yksin.
Oli monta kävijää kasvihuoneessa, ja toisella puolen ammetta seisoi
Helga Johnsen ja katseli minua nuhtelevin silmäyksin.
Niin, ette ehkä tunne Helga Johnsenia?
Helga Johnsen on seitsemäntoista vuoden vanha ja ottaa kesällä
päästötutkinnon normaalikoulusta.
Hän on rikkaan maakauppias Johnsenin tytär siitä pitäjästä, jossa isäni
on pappina.
Hän on suloinen tyttö ja kastanjan ruskea on hänen tukkansa, joka
riippuu selässä paksuna palmikkona.
Helga Johnsen ja minä olemme leikkineet häitä pienistä asti,
vanhempamme tahtovat niin mielellään, että saisimme toisemme, ja minä
olenkin pitänyt paljon hänestä; mutta tällä hetkellä halveksin melkein
itseäni typerän lapsellisen makuni tähden.
Kuinka voisin enää iloita tuosta pienestä, vaatimattomasta
niittykukkasesta nyt, kun olin hurmaantunut troopillisen kasvin
taivaalliseen tuoksuun.
"Kuka ylhäinen nainen se oli, jota puhuttelit?" kysyi Helga ja tuli
luokseni.
"Se oli eräs englantilainen lady."
"Herranen aika, niin muhkeata!"
Helga Johnson näytti närkästyneeltä, minä olin hajamielinen, ja
alakuloisina menimme takasin kaupunkiin.
"Sanoi terveisiä myladylle", sanoi Helga pilkallisesti erotessamme. En
viitsinyt vastata hänelle mitään, vaan menin kotiin huoneeseni ja join
epätoivossani puolipulloa olutta.
Sinä yönä näin hirveitä unia, Mielestäni uin suuressa ammeessa
loordin ampuessa pilkkaan rintanappeihini, jotka olin saanut
konflrmationilahjaksi Helga Johnsenilta.
Päivä oli pitkälle kulunut, ennenkuin olin vaatteissani.
Menin kävelemään linnoituksen vallin ympäri antaakseni raittiin
meri-ilman jäähdyttää polttavaa otsaani.
Oliko se todellakin mahdollista?
Niin, se oli _Victoria regia_, joka tuli kävellen yksin, aivan yksin!
Silkkihame lukemattomin poimuin ja koristuksin peitti hänen
majesteetillisen vartalonsa.
Hän oli kauniimpi kuin koskaan ennen.
Hän hymyili jo etäällä, minä menin häntä vastaan ja me istuuduimme
muutamalle penkille.
Minä alotin sanomalla olevani onnellinen nähdessäni hänet ja lopetin
sanomalla olevani onneton rakkaudesta häneen.
Hän muistutti minua olevansa naimisissa.
Mitäpä siitä? Minun rakkauteni oli puhdas kuin lumi kotomaani
tuntureilla, platoninen kuin Danten, kuin Petrarcan! Hänestä tulisi
Beatriceni, Laurani, ihanteeni!
Sydämmessäni rakentaisin kasvihuoneen kullasta ja kristallista,
rakkauteni olisi aurinko, joka sitä lämmittäisi, ja kyyneleitteni
vesiammeessa kukoistaisi hän ijäti, hän minun ihana _Victoria regiani!_
Nyt olin keksinyt todellisen kutsumukseni. Hän oli saattanut minut
löytämään itseni. Minusta olisi tuleva runoilija ja romanseissa ja
soneteissa laulaisin hänen ylistystään yli kaikkein maiden!
Hän katseli minua suloisesti hymyillen.
En tiedä ymmärsikö hän minut oikein. En myöskään tiedä, puhuinko aivan
puhdasta englannin kieltä; luulen, että sekoitin siihen koko joukon
norjan kieltä, mutta hän ymmärsi kaikissa tapauksissa tarkoitukseni.
"Te olette suuri lapsi", sanoi hän ja löi minua keveästi toisella
hansikallaan, jonka oli vetänyt kädestään.
Minä tartuin hänen käteensä, joka oli valkoinen, kaunismuotoinen ja
koristettu timanttisormuksilla, ja peitin sen suuteloilla.
Hän nousi.
"Minun pitää lähteä. Ajatelkaa, jos joku näkisi meidät!"
"Enkö koskaan enää saa tavata teitä?"
"Ehkä. Tulkaa illalla Tivoliin."
Hän meni pitkin puiston käytävää.
Vielä hymy hänen karmiininpunaisilta huuliltaan, ja _Victoria regia_
oli jälleen kadonnut.
Kotona oli kirje maakauppias Johnsenilta.
Hän oli äskettäin tullut kaupunkiin, hänellä oli terveisiä kotoa ja hän
kutsui minua syömään päivällistä hotellissa ja sitten seuraamaan häntä
ja Helgaa Tivoliin.
En voinut olla vastaanottamatta hänen kutsumustaan. Voisinhan
sitäpaitsi siellä ulkona löytää tekosyyn, hiipimään pois ja puhelemaan
lemmittyni kanssa.
Päivällisillä hotellissa olin loistavalla tuulella, ja Helga Johnsen
oli myös iloinen ja onnellinen.
Tyttö parka, hän ei aavistanut, että toinen nainen oli jo saanut
kunniapaikan sydämmessäni!
Tultuamme Tivoliin etsivät silmäni tutkien ympäri salia. _Victoria
regiaa_ ei näkynyt missään. Jos hän olisi ollut siellä olisin löytänyt
hänet tuhansien joukosta.
Hajamielisenä katselin näytäntöä.