Ja sanat vaikenivat... Loittoon
Ään' äänen jälkeen häipyi ain'...
Tamara katsoo, kavahtain,
Ja vaipuu kummaan sielun soittoon;
Ei kaiho, pelko, riemastus
Povensa ole ilmaus;
Kaikk' ovat tunteet päässeet voittoon.
Kahleensa sielu katkasi,
Valahti veriin tuli pyhä
Ja hälle korviin kaikui yhä
Tuo ääni outo ihmeesti.
Haluttu uni aamusella
Väsyneet luomet ummisti;
Mut mielen kiehtoi Daimoni
Näin oudoll' ennushaavehella:
Sanaton vieras, utuinen,
Ihanuutt' ylhää loistaen,
Kumartui hänen päätään kohti
Ja silmistä sen katse hohti
Niin leppeä, niin suruinen,
Kuin syvän säälin tuntien.
Mut enkel' ei hän taivahainen,
Ei suojelija jumalainen,
Ei sateenkaaren säteitä
Sen kiharoilla kimmellä;
Ei oo hän rietas manan henki,
Min pahaan kiusata on työ, --
Kuin kirkas ilta, muoto senki:
Ei valo, pimeys, päiv', ei yö!...
Toinen osa.
I
"Oi, isä, isä, uhkas heitä,
Tamaraas älä nuhtele!
Mä itken. Näätkö kyyneleitä?
Ei ensimäiset ole ne...
Suott' aivan tänne kosijoita
Noin joukoin tulvii muualta...
En ota miestä konsaan ma;
On kylliks maassa morsioita.
Oi, isä, älä toru näin!
Olethan nähnyt; päivittäin
Ma riudun, myrkyn kalvamana!
On riettahana kiusaajana
Ain' aatos pääsemätön tuo;
Menehdyn -- mulle säälis suo!
Pois luostarihin täältä aja
Sun tyttäresi mieletön!
Siell' lientää huolein Vapahtaja,
Sisällä turvaa pyhäkön.
Huvia maailmass' ei mulla...
Levolla luostar' siunatulla
Siis minut kolkkoon kammioon,
Kuin hautaan, nyt jo ottakoon!"