Venäjän suurimman runoilijan A.S. Pushkinin rinnalla mainitaan aina
ensimäisenä Mihail Jurjevitsh Lermontovin nimi. Onpa niitä, jotka eivät
ole epäilleet antaa jälkimäiselle etusiaakin, ja ehkä syystäkin,
ainakin mitä tuntemusten syvällisyyteen ja runolliseen voimaan tulee.
Molemmat nämä runoilijat saivat vaikutuksensa siitä mahtavasta
hyökyaallosta, joka viime vuosisadan alkupuoliskolla kulki koko Europan
läpi, siitä päävirtauksesta, jonka suurin edustaja oli Lord Byron,
mutta erotus heidän välillänsä oli etupäässä siinä, että Pushkin ehti,
vaan Lermontov ei ehtinyt vapautua tuon raskaan "Weltschmerz'in"
(maailmantuskan) tarttumataudista. Pushkin osasi sopia ihmisten kanssa
ja mukautua oloihin, joita vastaan hän alussa niin innokkaasti ja
vihasta leppymättömänä oli sotaan lähtenyt, Lermontov sitä vastoin ei
voinut eikä tahtonut koskaan sopia, sillä tuo sovinto ei olisi koskaan
ollut täydellinen, ja puolinaista ei hän voinut sietää. Pushkin oli
etupäässä taiteilija ja rajoitettuaan itselleen rauhallisen sopukan,
jossa tyynesti sai elää taiteensa parissa, ei hän enää ollut niin
ankara kaikkea muuta vastaan. Mutta Lermontoville olivat taide ja elämä
eriämättömät ja hän ei kyennyt koskaan erottamaan taiteilijaa
ihmisestä. Pushkin saavutti täydellisen itsenäisen, kansallisen
runoilija-asteen; Lermontov liikkui itsenäisenä omalla kansallisella
alalla, vaikka aina kantaen byronismin leiman.
Niiden tuntomerkkien lisäksi, näet, jotka byronismilla oli, tuli vielä
toisia, niin pian kuin se oli ehtinyt Venäjän kirjallisuuteen levitä.
Lermontovin runouden kautta se ikäänkuin kehittyi, tietysti toisien
olojen vaikutuksesta, ja siinä juuri Lermontovin itsenäisyys onkin.
Hänessä tuo runouden daimonillinen aines tuntuu luonnollisemmalta, kuin
Byronilla. Suuren englantilaisen runoilijan oli vain taisteltava sitä
valhetta, sitä tekopyhyyttä vastaan, jota kaikkien aikojen ja maiden
viisaat profeetat itkivät. Hän saattoi korottaa äänensä korkealle,
taistella hurjasti, repiä pois ulkokultaisuuden naamarin ja lannistaa
valheen totuuden terävällä miekalla. Mutta Lermontov, varustettuna
synnynnäisellä taipumuksella kauneeseen, joka ilman hyvettä ja
totuudetta ei voi olla olemassa, oli ypö yksin hänelle aivan vieraassa
maailmassa. Häntä ympäröivät ihmiset eivät ymmärtäneet tahi eivät
tohtineet ymmärtää häntä ja niin uhkasi häntä alituinen vaara erehtyä
oman itsensä ja ihmiskunnan suhteen.
Lermontovin, niinkuin ylipäänsä jokaisen runoilijan teoksiin
tutustuessa, ei saa jättää huomioon ottamatta myöskään hänen elämäänsä
ja niitä oloja, joissa hänen elämänsä kului. Niiden kautta selviää ja
puhdistautuu paljon. Mainitsemme siitä siis, vaikka lyhykäisestikin,
pääkohdat.
Mihail Jurjevitsh Lermontov syntyi Moskovassa 2 p. Lokakuuta v 1814
(muutamissa lähteissä sanotaan, vaikka varmaan väärin, 3 p. Lokakuuta
v. 1815). Hänen äitinsä kuoltua kolmea vuotta myöhemmin, otti hänen
isoäitinsä E.A. Arsenjeva pojan kasvatettavakseen. Lermontovin isä,
joka virasta eronneena kapteenina asuskeli Tuulan kuvermentissä, sai
aniharvoin nähdä poikaansa, sillä sopu hänen ja hänen anoppinsa välillä
ei ollut hyvä. Mutta tästä huolimatta, näkyy Lermontov kovin
rakastaneen isäänsä, eikä syyttä ole huomautettu, että tämä
perheellinen epäsopu oli jättänyt lähtemättömiä jälkiä runoilijan
luonteeseen.
Kymmenen vuoden vanhana pääsi Lermontov isoäitinsä seurassa
Kaukaasiaan, jonka jylhä luonto jo silloin vaikutti hänen
mielikuvitukseensa ja herätti hänen runoilijataipumuksensa. Sitä paitsi
rakastui hän siellä erääseen samanikäiseen tyttöön, eikä vaan leikillä,
lapsen tavoin, vaan niin, että hän koko ikänsä sai tuntea tuota "kipua
vanhan haavan": seikka, joka todistaa hänen sielunsa herkkyyttä
tuntemuksia vastaanottamaan. Kolmentoista vanhana pantiin poika
Moskovassa kasvatuslaitokseen, joka valmisteli oppilaita yliopistoon.
Jo koulussa, viidentoista ijällä, oli Lermontov tavattomasti kehittynyt
ja hänen mielikuvituksensa erittäin toimiva. Hän kirjoitteli sujuvia,
sointuvia runoja, vaikka alussa mukaellen Pushkinia ja Byronia, jota
viimeksi mainittua hän ihaeli eniten aikansa runoilijoista ja jonka
teoksia hän alkukielellä saattoi lukea, sillä kodissaan, ennenkuin
kouluun tulikaan, oli hän jo oppinut Englannin kielen oivallisesti.
Byronin vaikutuksesta syntyi häneltä jo tähän aikaan koko joukko runoja
ja näytelmiä. Ja näissä ensimäisissä kokeissa jo ilmestyi voimakas
luonne, syvälliset tunteet, hieno runollinen vaisto ja elämän
tunteminen, joka ei ollut lainkaan lapsellinen; heräsivät samat
kysymykset, jotka sitte koko hänen ikänsä antoivat hänelle aihetta
runoilemiseen. Tältä ajalta on tuo lyhyt, mutta kaunis runo, nimeltä
"Enkeli" ja silloin jo syntyi hänen mielikuvituksessaan tuo daimonin,
kaikkia hävittävän voiman kuva, jonka hän on esittänyt samannimisessä
runoelmassa ja joka kuvastaa monista muistakin hänen teostensa
luonteista.
Lermontovin tultua yliopistoon v. 1831 kasvoi hänen runoilijatoimensa
kasvamistaan ja niiden kahden vuoden kuluessa, jotka hän Moskovan
yliopistossa vietti, kirjoitti hän vihkoihinsa koko joukon runoja,
jotka sittemmin korjaeltuina kuuluvat hänen parhaimpien tuotteidensa
joukkoon. Valitettavasti ei hän kuitenkaan saanut lopettaa opintojansa
yliopistossa. Toiset sanovat hänen tulleen erotetuksi osanotosta erään
huonon professorin pilkkaamiseen, toiset taas sanovat hänen itsensä
eronneen, siirtyäksensä Pietarin yliopistoon. Mutta koska häntä
muutamien muodollisuuksien tähden ei otettu vastaan tähän yliopistoon,
päätti hän ruveta sotilaaksi ja meni ratsuväen junkkarikouluun. Oltuaan
junkkarina kaksi vuotta, päästettiin hän syksyllä v. 1834 koulusta
kornettina kaartin husaarirykmenttiin.
Ensimäisen upseerivuotensa oleskeli Lermontov Pietarissa, ikävöiden
seuraelämän tyhjyydestä ja tietämättä, minne suunnata neronsa voimaa.
Tällä ajalla hän sai kuitenkin tuttavia sen ajan kirjailijoiden
joukossa ja tuli yksityisissä piireissä tunnetuksi erinomaisena
runoilijana. V. 1835 ilmestyi sitte hänen nimensä ensi kerran
painettuna ja se tapahtui "Hadshi-Abrek" nimisen runoelman alla, joka
herätti yleisössä suurta huomiota ja suuria toiveita. Vilkkaan
esitystapansa ja sointuvain säkeittensä kautta oli sillä paljon
yhtäläisyyttä Pushkinin runojen kanssa.
V. 1837 kaatui Pushkin kaksintaistelussa. Suurimmassa osassa yleisöä ja
varsinkin nuorissa herätti tämä ennenaikainen kuolema kaipuuta sekä
vihaa inhottavaa murhaajaa vastaan. Mutta olipa ylhäisiä henkilöitä,
jotka olivat kylmiä Pushkinia kohtaan ja syyttivät häntä itseään
kaikesta, puolustaen hänen vastustajaansa. Tämä herätti syvää harmia
Lermontovissa ja jo ennen kirjoittamaansa ja yleisöön liekin nopeudella
levinneeseen runoonsa Pushkinin kuoleman johdosta kirjoitti hän 16
loppusäettä, joissa hänen harminsa mitä mahtavimmalla runollisella
voimalla ilmeni. Nämä säkeet levisivät yleisöön samalla vauhdilla ja
joutuivatpa niiden henkilöiden korviin, joita vastaan ne olivat
suunnatut. Asia ilmoitettiin keisarille ja Lermontov ajettiin
maanpakoon Kaukaasiaan.
Tämä maanpakoon-ajo herätti suurta huomiota ja samalla korotti se
Lermontovin runoilijamainettakin. Hänen Kaukaasiassa kirjoittamiansa
runoja luettiin suurella innolla. Tältä vuodelta mainittakoon runo
"Borodino", jolla on hyvin paljon yhtäläisyyttä Runebergin Vänrikki
Stoolin tarinoiden kanssa, ja tuo tositaiteellinen "Laulu tsaari Ivan
Vasiljevitshista", jossa tämä muuten subjektiivinen runoilija,
käyttääkseni vanhoja esteetillisiä lausumatapoja, esiintyy täysin
objektiivisena. Hän on tässä runoelmassa aivan kansallinen runoilija;
tapain kuvaukset ovat siinä pienempiin yksityiskohtiin saakka perin
venäläisiä ja onpa itse runoelma mainiosti kirjoitettu vanhain
venäläisten byliinien runomitalla. Saksalainen runoilija Bodenstedt
sanoo, että tässä runoelmassa on "aivan Homeeron tapaista
todenmukaisuutta, voimaa ja yksinkertaisuutta".
Lermontovin nimi oli kuitenkin hänen maapakonsa jälkeen joutunut
sellaiseen epäsuosioon asianomaisten luona, että hänen mainio
"Laulunsa" ainoastaan runoilija Shukovskin välityksestä ja silloisen
sisäasiain ministerin Uvarovin vastuulla tuli painetuksi, ja silloinkin
vain varustettuna hänen nimensä alkukirjaimilla.
Muutoin oli Lermontov jo ennenkin ollut tekemisissä sensuurin ja tuon
kuuluisan "III osaston" kanssa. Hän oli v. 1836 kirjoittanut
"Naamiaiset"-nimisen runomittaisen näytelmän, jossa hän, jäljitellen
Gribojedovin merkillistä "Viisaan vastukset"-nimistä näytelmää,
ankarasti ruoski aikansa tapoja ja oloja. Lermontov tahtoi
nähdä teoksensa näyttämöllä, mutta huolimatta kaikista hänen
ponnistuksistaan, ei mainitun osaston päällikkö hänelle siihen
suostumustaan antanut.
Runoilijan ensimäinen maanpaossaolo ei kuitenkaan kestänyt varsin
kauan. Iso-äitinsä toimesta siirrettiin Lermontov jo alussa vuotta 1839
takaisin entiseen rykmenttiinsä. Palattuaan Kaukaasiasta aikoi hän
vakaasti erota sotilasvirasta, koska hän ei ollenkaan ollut
päällikkyytensä suosiossa, mutta hänen omaisensa saivat hänet siitä
pidätetyksi. Elämä, jota hän nyt vietti, oli hyvin säännötön ja hurja,
mutta hänen runoilemisensa ei kuitenkaan tälläkään aikaa levännyt.
Paitsi hänen vakavaa, voimakasta ja syvämietteistä runoansa,
joka alkaa sanoilla: "Surumielin katselen mä sukupolveamme",
pidetään viimeksimainittuna vuonna valmistuneena myöskin hänen
"Daimoni"-runoelmansa, jonka hän jo v. 1829 oli alkanut. Syytä on
kuitenkin olettaa, että runoilija kuolemaansa saakka paranteli ja
viimeisteli sitä, sillä on olemassa käsikirjoitus, joka todistaa hänen
sitä tehneen ainakin vuonna 1840.
Perusaatteena tässä runoelmassa on taistelu hyvän ja pahan, valon ja
pimeyden välillä, jotka rakkauden muodossa ovat edustettuina
Tamarassa ja Daimonissa. Samalla kuvastuvat siinä runoilijan omat
toteuttamattomat haaveet lemmestä ja onnesta, hänen intohimoinen
kauneen ihailemisensa, joka varsinkin Kaukaasian jylhän luonnon
kuvailemisessa puhkeaa mitä kauniimpaan runomuotoon, sekä kopea oman
voimansa tajuaminen ja ympäröiväin olojen halveksiminen. Ja juuri tämä
alttius taistelemaan yhteiskunnan puutteita ja paheita vastaan,
mikä ilmestyy muutamissa muissakin, niinkuin "Profeetta"- ja
"Purje"-nimisissä kauniissa runoissa, erottaa Lermontovin sankarit
Pushkinin apaatillisesta Onjeginista. Siitä samoin kuin runoilijan
luonteesta ja elämän oloista johtuu se katkera satiiri, joka on
vastakohtana Pushkinin leikilliselle ironialle.
Eräs puoli byronismia, joka osaksi jo "Daimonissa" ilmenee, nimittäin
rakkaus luontoon, näkyy täydellisemmin Lermontovin "Mtsiri"
(Alolokas)-nimisessä runoelmassa, joka on vuodelta 1839. Mutta
runoilijaa ei huvita luonto sinänsä, vaan sen suhde ihmiseen; sen
keskellä kuluu ihmisen elämä vapaasti ja voi hän käyttää voimansa
itsenäisesti, rohkeasti, sitä vastoin kuin ne ihmisten parissa aina
murtuvat esteitä vastaan. Siis taaskin sama himo taisteluun vapauden
puolesta ja ylipäänsä pyrkimys toimintaan tyhjyydestä ja ikävästä.
Tämän runoelman kauneuksista mainittakoon erittäinkin Mtsirin taistelu
pantterin kanssa, joka tappelun kanssa "Ismail-Bei"-nimisessä
runoelmassa (v. 1832) ja nyrkkitaistelun kanssa "Laulussa" on paraimpia
kohtia Lermontovin runoudessa. -- Paitsi osia "Aikamme Uros"-romanista,
jota runoilija tänä samana vuonna kirjoitteli, ei saa jäädä
mainitsematta runo "Kolme palmua", jossa lausutaan ajatus, että kaikki
kaune hukkuu, niin pian kuin se joutuu kosketukseen maailman kanssa.
Helmikuussa v. 1840 tapahtui kaksintaistelu Lermontovin ja Barante'n,
tunnetun ranskalaisen historioitsijan ja silloisen Pietarissa olevan
lähettilään pojan kanssa. Vaadintansa kaksintaisteluun teki Barante
tanssijaisissa kreivitär Lavallen luona Lermontovin häntä vastaan muka
lausumista alentavista sanoista. Taistelussa sai Lermontov pienen
naarmun, vaan itse ampui hän ilmaan. Asia, joka sitte joutui
sota-oikeuden käsiteltäväksi, päättyi siten, että runoilija
toistamiseen siirrettiin Kaukaasiaan.
Tultuaan määräpaikkaansa, lähti Lermontov sotaan vuorelaisia vastaan.
Samallaisissa kahakoissa oli hän jo ollut ensimäisenkin maanpakonsa
aikana. Nyt otti hän osaa Valerikin tappeluun, josta sitte sai aiheen
samannimiseen runoelmaan.
Lermontovin ollessa Kaukaasiassa ilmestyi Pietarissa hänen kuuluisa
romaaninsa "Aikamme Uros". Sen tarkoituksena on asettaa vastakkain
elämän kaksi puolta, teeskentelemätön luonnonelämä ja n.k. sivistynyt
ihmisluokka. Romaanin pääsankarissa Petshorinissa, jossa runoilija
jotenkin räikeillä väreillä on kuvannut oman itsensä, ilmestyy
tyytymättömyys elämään ja vastalause sitä henkistä tyhjyyttä vastaan,
joka yhteiskunnallisessa elämässä on olemassa. Teoksen muista
henkilöistä ovat parhaiten onnistuneet Bela ja Maksim Maksimitsh, nuo
molemmat rakastavat, suoraluontoiset olennot, jotka herättävät
ehdottomasti lukijan myötätuntoisuuden, edellinen -- intoisan, kaikkea
uhraavan rakkautensa, jälkimäinen -- synnynnäisen hyvänsävyisyytensä ja
helläsydämisyytensä kautta. Vastakohtana näille ovat romaanin muut
henkilöt. Grushnitski on tyhjä lavertelija, sentimentaalinen teennäisen
byronismin edustaja, ruhtinatar Mary ja hänen äitinsä edustavat suuren
maailman sisällyksettömyyttä ja kerskaavaisuutta, Vera -- niitä
naisolentoja, joissa sydän ja tunteellisuus voittavat kaiken muun.
Teoksen parhaimpia puolia tätä paitsi ovat Asamatin ja Kasbitshin sekä
salakuljettajan luonteen kuvaukset ja kuvaukset vuorelaisten elämästä,
mutta varsinkin Kaukaasian luonnosta. Ja niin hyvin suorasanaisessa,
kuin runokielessä seisoo Lermontov luonnonkuvauksiensa suhteen taiteen
korkeimmalla kukkulalla ja on luettava maailman kirjallisuuden
ensimäisten joukkoon. Sanoopa jo ennen mainittu Bodenstedt, että
Lermontovin teoksista saa paljoa paremman käsityksen Kaukaasian
luonnosta, kuin mistä hyvänsä sitä koskevasta maantieteellisestä tahi
muusta teoksesta.
Lopulla vuotta 1840 sai Lermontov luvan palata muutamaksi kuukaudeksi
Pietariin, josta hän taas huhtikuussa v. 1841 lähti viimeiselle
matkalleen Kaukaasiaan. Sinne tultuaan otti hän sairauden takia
virkavapauden ja asettui asumaan Pjätigorskin kylpypaikkaan. Täällä
tutustui hän erääseen Martinov-nimiseen upseeriin kenraalin rouva
Versilinin perheessä, joka oli siellä kolmen tyttärensä kanssa
kylpemässä. Mainitussa perheessä kokoontui usein iso joukko nuorisoa.
Lermontov, joka jokaisessa tilaisuudessa oli valmis lausumaan
sukkeluuksia, ja melkein aina hyvin pisteliäitä ja loukkaaviakin, oli
eräässä iltamassa naisten läsnä ollessa suunnannut sellaisen Martinovia
vastaan, ja niinkuin toiset tietävät kertoa, mustasukkaisuudesta tätä
kohtaan. Martinovin sanotaan jo usein ennenkin varoitelleen Lermontovia
ilmoittamalla, että hänen sukkeluutensa olivat hänelle vastenmieliset.
Ja nytkin, iltamasta kotia palatessaan, oli hän jälleen toistanut,
ettei hän niitä rakasta. Tähän muistutukseen sanotaan Lermontovin
vastanneen: "jos ette rakasta, niin vaatikaa minulta hyvitystä". Ja
molemmat erosivat, mutta Martinov lupasi lähettää sekundanttinsa
Lermontovin luo.
Kaikki kokeet saada vihamiehet leppymään jäivät turhiksi ja
kaksintaistelu määrättiin tapahtuvaksi 15 p. heinäkuuta klo 1/2 6
illalla. Rajojen väli mitattiin 15 askeleeksi ja niistä kummallekin
puolen vielä kymmenen askelta. Martinov ja Lermontov asettuivat
äärimmäisiin päihin. Sopimuksen mukaan oli kumpaisellakin oikeus ampua
koska tahtoi ja joko paikaltaan tahi astumalla rajojen luo. Kun
sekundantit antoivat merkin, jäi Lermontov paikalleen ja, jännitettyään
hanan, suuntasi pistoolin suun ilmaan. Martinov sitä vastoin astui
rajan luo ja tähtäsi niin kauan, että sekundantit jo huusivat hänelle:
"ampukaa tahikka me erotamme teidät". Martinov laukasi ja Lermontov
kaatui kuolleena maahan.
Kummallista on, että tämä kaksintaistelu, jossa Lermontov kaatui, oli
monessa pienessä yksityiskohdassakin aivan sen kaksintaistelun
kaltainen, jonka hän on kuvannut "Aikamme Uros"-nimisessä romaanissaan.
Kaikesta kuitenkin näkyy, että Lermontov vakaumuksiltaan vihasi
kaksintaistelua, mutta kerran siihen pakotettuna, ei hän sitä enää
pitänyt leikin asiana, vaan tahtoi, että toinen tahi toinen oli kaatuva
paikalle. Tällaisia kummallisuuksia ja ristiriitaisuuksia oli
Lermontovin elämässä paljon, mutta ne ovat selitettävät syntyneen
niistä vastakkaisista luonteenominaisuuksista, jotka hänessä itsessään
olivat olemassa. Toinen oli se ihanteellinen hyvä, jonka puolesta hän
taisteli, toinen se yhteiskunnallinen pahe, jota vastaan hän taisteli,
mutta jota vastaan taistellessa juuri hän kukistuikin sen tähden, että
sitä oli niin paljon hänessä itsessäänkin. Hän oli liian heikko
jaksaakseen voittaa sen, mutta liian ylpeä salliakseen sen päästä
hänestä voitolle. Ja nämä ristiriitaisuudet veivätkin hänen
ennenaikaiseen hautaan.
_Martti Wuori_.
Ensimäinen osa.
I
Daimoni, hornanhenki liiti
Suruisna yli syntismaan
Ja ajat auvoisemmat kiiti
Parveillen hänen muistissaan, --
Kun valon kotimaassa vielä
Hän puhtoinen ol' enkeli
Ja lentotähti häntä siellä,
Hymyjä vaihtain ilomiellä,
Kuin ystävätä, tervehti;
Kun kautta usmain ikuisien,
Himoiten aina tietoa,
Hän seuras tähtein laumoja,
Aavassa taivaan harhaa vien;
Kun esikoisna luomisen
Hän uskoi, lempi, miekkonen,
Ei tiennyt vihaa, epäilystä
Eik' uhmaellut ymmärrystä
Onnea jona vuosien...
Ja monta, monta muuta kohtaa,
Joit' ei hän voinut mieleen johtaa.