Kuutta laivaa kukitti
Alle kuuen kosjolaisen,
Seitsemättä itsellehen.
Kuutta pyssyä puhisti --
Rauatti hevosta kuusi --
Seitsemättä itsellehen.
Näin pitkälle on siis inkeriläinen Anteruksen runo juoneltaan
Jusleniusen tunteman länsisuomalaisen runon kera täydesti yhtäpitävä.
Vaan enempää johtoa tästä jälkimmäisestä ei ole. Se on nähtävästi ollut
vaillinainen ja siinä kohden erehdyttävä, että neito muka olisi jo
omassa kodissaan kuollut.
Keski-inkeriläisen runon jatko, jossa Antero säännöllisesti saa neidon
tuoneeksi, ennen kuin tämä sairastuu, on ilmeisesti oikealla tolalla.
Kysymys neidolta: "oliko raskas kultaratsu?" j.n.e. ja hänen
vastauksensa, että: "sydämess' oli kipeät" on epäilemättä oleellisesti
runoon kuuluva; samoin Anteron palatessa neidolle apua hakemasta
kellonsoiton kuuleminen ja haudankaivajain kohtaaminen.
Sitä vastoin ovat Inkerin puolella lisään tulleita piirteitä: meno
noidille Venahan (kyliä Soikkolan puolella), tavallisemmin vielä
Virohon, ja alle linnan s.o. Narvan[495] arpojille sekä viimeisten
villain, ja ainokaisten aivinojen ottaminen mukaan niille palkaksi;
samoin keskustelu ruumisarkkua veistävän veljen kanssa. Ne ovat kaikki
lainatut Marjoja syötyään sairastuneen äidin runosta, jolle tytär
lähtee apua hakemaan, esim.[496]
Minäpä noijille Virohon,
Alle linnan arpulille.
Eivät nouse nuoret noiat,
Vanhat arpojat asetu,
Akan vanhan vaalijaksi.
Annoin niitä, annoin näitä,
Ainoani aivinani,
Ja viljani viimeiseni,
Annoin kultaa piolla,
Hopeata kahmalolla.
Nousi yksi nuori noita,
Vanha arpuli asettui,
Akan vanhan vaalijaksi.
Minä kiireeltä kotihin.
Kuulin koissa kolkatahan,
Veräjällä veistetähän,
Saranoilla salvetahan.
"Mitä veistät velvyeni,
Sepitset sula setäni?
Vai veistät sotavenoa,
Sotalaivoa rakennat,
Sotiairoja asetat?"
Vello vaite vastaeli:
"En veistä sotavenoa j.n.e.
Veistän kuollehen kotia,
Maahan mennehen majaa."
Minä tuiskahin tupahan,
Ahavana porstuahan;
Emo on pesty penkin päällä,
Laaitettu laavitsalla.[497]
Myös keski-inkeriläisen muodostuksen loppuponsi on ilmeisesti jonkun
muun runon vaikutuksesta vääntynyt. Kuolemaisillaan olevan neidon
pistäminen kuolijaaksi -- ikäänkuin varmuuden vuoksi -- ennen
itsemurhaa, on Anteruksen runon juoneen nähden peräti sopimaton.
Paraiten tämä loppu soveltuisi Kullervon (Inkerin puolella: Turon)
sisaren runoon,[498] josta ainakin epätoivoinen kätten yhteen lyöminen
on Anteruksen runoon lainattu.
Kantelettareen on Anteruksen runo liitetty vasta sen kolmannessa,
lisätyssä ja uudesti muodostetussa painoksessa (III. n:o 36; myös
4:nnessä n:o 62). Aivan oikein on Lönnrot loppuponnen muuntanut siten,
että Antero iskee veitsen ainoasti omaan sydänalaansa.[499] Sen jälkeen
on hän vielä liittänyt kuvauksen, miten kahden puolen puroa haudattujen
kummuille kasvaa kaksi nuorta koivua, joiden sekä juuret että latvat
yhtyvät. Tätä Anteruksen runon useimpiin ulkomaalaisiin vastineihin
kuuluvaa piirrettä ei vaan ole missään runon suomalaisessa
kirjaanpanossa tavattu. Lönnrot on sen saanutkin toisesta Ogoin ja
Hovatitsan runosta, jota Suomen Karjassa lauletaan.[500] Aivan
löytymätön ei kuitenkaan Anteruksen runo ole ensimmäisessäkään
Kantelettaren painoksessa. Siitä nähdään alkusäkeet runossa "Anterun
surma" (III. n:o 14; vrt. myös n:o 17), joka kolmannessa painoksessa
esiintyy oikeammalla nimellä "Katri ja Hannus" (III. n:o 37).
Toisinnon, johon Hannuksen vaihdos Anterukseen perustuu, oli Lönnrot
löytänyt Enosta. Vähäistä myöhemmin tapasi Ahlqvist viereisestä
Ilamantsin pitäjästä samanlaisen kappaleen Hannuksen surma-runoa, jossa
myös jälki Anteruksen tuloa koulusta, vaikka väännetyssä muodossa, on
säilynyt:[501]
Anterus ylinen yrkä,
Ylimmäisen miehen poika,
Oli Oulusta tuleva,
Matkotieltä matkustava.
Ilamantsissa on vielä Anteruksen nimi liittynyt Vipuseen, ensin
kertosanana säeparissa:[502]
Viikon on Vipunen kuollut,
Kauan Antero kaonnut,
ja siitä samassa säkeessä etunimenä, jota Vipunen ikäänkuin sukunimenä
seuraa.
Samoin kuin Inkerin virren, muodostavat siis Anteruksenkin runon jäljet
kolmion: Länsi-Suomi--Keski-Inkeri--Ilamantsi. Ja koska yhtä vähän kuin
edellisen suhteen on syytä olettaa runon kulkua Inkerin ja Ilamantsin
välillä, täytyy jälkimmäisenkin leviäminen ajatella aikoinaan
tapahtuneeksi siten, että se Länsi-Suomesta on erikseen suuntautunut
Karjalan kannaksen kautta Inkeriin ja erikseen taas Ilamantsiin
suoristautunut.
Että Anteruksen runo käsittelee samaa ainetta kuin laulu Morsiamen
kuolosta ja on toisinto samaa yleiseurooppalaista ballaadia, siitä
tuskin lienee epäilystä. Ihan ilmeistä on myös, että runo on laulua
melkoista aikaisempi. Inkeriin se on levinnyt tietenkin samaan aikaan
kuin muutkin länsi-suomalaiset runot eli 1600 luvulla. Kullankiiltävien
ja hopeanhohtavien kilpien mainitseminen Jusleniusen kappaleessa johtaa
ajatuksen taaksepäin aikaan ennen ampuma-aseiden käytäntöön tulemista
eli ainakin 1400 luvulle. Mahdollisesti nimitys Uusi Turku, jos se on
tarkoitettu vastakohtana vanhemmalle Koroisten Turulle, siirtää runon
1300 luvulle, jolloin nykyinen kaupungin asema oli todella vielä
"uusi."
Kaikissa tapauksissa on Anteruksen runo keskiajan loppupuolelta,
jolloin skandinaavilainen ritarirunous kukoisti. Siitä onkin etsittävä
suomalaisen muodostuksen esikuva. Ruotsalaisilla löytyy esillä olevaa
ballaadia myös vanhempi muoto, joka ilman mainittua mautonta johdantoa
alkaa suorastaan sulhasen unella morsiamensa kuolemasta ja jossa
refrängi, keskiaikaisen tanssilaulun tunnusmerkki, on vielä säilynyt.
Laulussa Niilo herttuasta (Hertig Nils) esitetään,[503] mitenkä hän
herää lintusen lauluun, joka ilmoittautuu morsiamen sanantuojaksi. Heti
hän satuloi hevosensa ja lähtee kiireesti ajamaan. Tiellä kuulee kirkon
kellojen soivan ja saa vastaantulijoilta tietää morsiamensa kuolleen.
Sitten nähtyään haudankaivajat, vetää sormistaan viisi sormusta ja
jakelee ne, käskien kaivaa haudan niin leveäksi, että sinne kaksi
mahtuu. Liki kylää kohtaa vielä paarinkantajat, jotka pysäyttää,
kiinnittääkseen kuolleen poveen kultakoristeen morsiuslahjaksi. Viimein
asettaa miekan ponnen kiveä vasten ja kärjen vasten omaa rintaansa.
Haudalle kasvaa lehmus, jonka lehvät syleilevät toisiaan yli kirkon
harjan.
Tässä niinkuin myös muutamissa tanskalaisissa ja norjalaisissa
refrängilauluissa[504] on kuitenkin suomalaisesta runosta eriävää se,
että mies on poissa naisen luota tämän sairastuessa. Mutta Saksassa
löytyy vielä toinen muodostus, jossa aviomies lähtee vaimolleen apua
hakemaan ja palatessaan saa tiedon hänen kuolemastaan. Siitä löytyy
katkelma jo 1500 luvulta, vaan täydellisenä se on vasta 1800 luvun
alussa kirjaanpantuna.[505]
Herralla oli tyttönen,
Annikki oli nimi sen.
Hänet herralle piti naittaa,
Rajakreivin rouvaksi laittaa.
"Älä, äiti, anna miehellen,
Vast' yhdentoist' oon vuotinen,
En elä kauemmin vuotta,
Olen lapsi ja kuolen suotta."
Kun vuosi kului umpehen,
Nuor' rouva vaipui vuoteesen
Ja pyysi, jos herra joutais,
Ett' äidin apuhun noutais.
Kun linnaan herra ennätti,
Vastaansa astui anoppi.
"Terve tultua, rakas poikan'!
Miten tyttäreni mun voikaan?"
-- "Hän hyvin voi ja huonosti,
Ois pojan tulo toivoni,
Vaan pelkään, hätä hällä ollut,
Kun tulemme, ett' on kuollut."
Takaisin herra ratsasti,
Keralla ajoi anoppi,
Niin kuuli kellojen soivan,
Ja paimenen ilakoivan.
"Rakas paimen virka joutuisaan,
Mitä luostarissa soitetaan,
Joko iltakelloset raikuu,
Vai kuollehelleko kaikuu?"
-- "Ei ole illan aikakaan,
Vaan kuollehelle soitetaan,
Rajakreivin on nuori immyt
Kera lapsen manalle mennyt."
Kun ratsasti hän portillen,
Pihalta näki huoneesen,
Jossa kolme tuohusta paloi
Ja teiniä kolme lauloi.
Kun astui sisään ovesta.
Vaimonsa näki paareilla,
Ja kuolleita oli kaksi,
Käsivarrella lepäs lapsi.
Hän punaisille huulillen
Suudelma painoi viimeisen,
Niin miekan välkkyvän veti,
Sydämeensä syöksi sen heti.[506]
Ja äiti yksin jäätyään
Kivelle istui itkemään,
Kovalla kivellä itki,
Ja sydän pakahtui ratki.
Laulu loppuu kuvaukseen nuoren rouvan haudalle kasvaneesta kolmesta
liljasta. Kolmannessa on kirjoitus: "me olemme kaikki Jumalan luona,
jotka toisiamme rakastamme". Sen johdosta kaivetaan rajakreivi
hirsipuun alta, jonne hänet itsemurhaajana on haudattu, ja lasketaan
vaimonsa viereen kirkon alle.
Tätä muodostusta ei ole tavattu Ruotsissa, mutta että siellä on
aikoinaan sentapainen laulu löytynyt, todistaa suomalainen runo. Sillä
muutamilla sen lisäpiirteillä, jotka täytyy pitää runoon varsinaisesti
kuuluvina, on vastineensa parissa ruotsalaisessa ballaadissa.[507]
Toisessa herra Olavi tulee koulusta kotia. Äiti ottaa hänet itkien
vastaan. "Suretko sitä, että olen neitosen kihlannut?" Äiti ilmoittaa
unessa nähneensä, että tuli poltti Olavin ja hänen morsiamensa; joka
myös todellisuudessa tapahtuu. Toisessa laulussa herra Peder kysyy
nuorikoltansa, joka tiellä vietäessä väsähtää: "oliko satula kovin
ahdas vai tuntuiko matka liian pitkältä?"
Laulu Morsiamen kuolosta ja Anteruksen runo osoittavat selvästi, kuinka
erilainen kansan runollinen kyky eri aikoina voi olla. Edellinen on
sisällyksen puolesta askel askelelta ja muotonsa puolesta tahti
tahdilta esikuvaansa uskollisesti noudattava jäljennös. Jälkimmäinen ei
ole ainoasti runomitan suhteen itsenäinen, vaan myös kokoonpanoltaan ja
esitystavaltaan omintakeinen. Helka-virsien sekä Piispa Henrikin ja
Elinan surma-runojen rinnalla on Anteruksen runo ollut täysiarvoinen
länsisuomen runottaren luoma.