Mikä ennen kaikkea Luojan virren lukuisia kappaleita tarkastettuamme
tekee meihin vaikutuksen, on epäilemättä niiden runsaus. Eikä niihin
vielä likimainkaan rajoitu se hengellinen kansanrunous, joka Suomessa
keski-ajalla kukoisti. Useissa Kalevalan-aineisissakin kertomarunoissa,
niinkuin Päivänpäästössä, Väinämöisen polvenhaavassa ja laivaretkessä
sekä Lemminkäisen kutsuissa Päivölän pitoihin, on todistettavasti
pohjana katolisperäinen legenda. Erittäin loitsurunoissa löydämme vielä
koko joukon kristillisen mielikuvituksen muodostamia kertoelmia ja
pienoiskuvia.
Tämä katolisperäinen runouden laji oli Suomalaisilla aikoinaan yhteinen
germaanilaisten kansojen kanssa. Vaan Suomalaisten on ensinnäkin se
ansio, että ovat verrattomasti täydellisimmän kokoelman säilyttäneet.
Luterinuskoisinakin he näitä runoja vielä 1600 luvulla lauloivat ja
opettivat samalla kreikanuskoisille naapureilleen, jotka niitä
uskollisesti ovat meidän aikaamme asti tallessa pitäneet, yhä lisäten
varastoansa Venäläisiltä lainaamillansa legendoilla. Ne siis
todistavat, samoin kuin äsken löydetyt ja julkaistut harvinaisen
rikkaat hengelliset sävelmämme myöhemmältä ajalta, miten syvällä Suomen
kansalle ominaisen uskonnollisen mielialan ja harrastuksen juuret
piilevät.
Säilyttämisen ansio on suomalaisella runolla monesti myös siinä
tapauksessa, että vastaava laulu vielä muuallakin tavataan, useihin
yksityisiin piirteihin nähden, jotka se on pysyttänyt alkuperäisessä
muodossaan.
Toisena lukuun otettavana etuna muiden rinnalla on suomalaisen
muodostuksen itsenäisyys. Siihen on suureksi osaksi pakoittanut
germaanilaisista laulun mitoista peräti poikkeava vanhan runomme
rakennus, jossa etenkin kerto on vaatinut omintakeista ajatustyötä.
Vaan työn tulos, joka kauneudessa välistä voittaa esikuvansa, on
kuitenkin etupäässä riippunut Suomen kansan runollisesta taipumuksesta
ja kyvykkäisyydestä.
Lisäksi tulee suomalaisen runon vaihtelevaisuus ja kehittyväisyys. Sen
havaitsee paraiten, jos vertaa suuren Saksan tai myös laajan Venäjän
eri osista koottuja saman laulun kappaleita keskenään; toisintelut ovat
niissä yleensä jotenkin vähäisiä, aniharvoin kuvastaen laulun levitessä
tapahtunutta paikallista kehitystä. Suomalaisten runojen kehittyväisyys
on kuitenkin suhteellinen laulajain kykyyn ja siinä suhteessa on
ilmeinen eroitus eteläsuomalaisen (Inkerin puolen ja Karjalan
kannaksen) sekä pohjoissuomalaisen (Suomen- ja Venäjän-Karjalan)
runopiirin välillä. Pohjoisempana on esitys selvästi vilkkaampi,
draamallisempi; toimivat henkilöt alkavat ikäänkuin elää ja
vuoropuhelut käyvät yhä vaihtelevammiksi.
Sama eroitus on nähtävänä vielä runojen yhteenliittämisessä, joka
niinikään on suomalaisen runon huomattavimpia ominaisuuksia. Jos
asetamme rinnan Inkerin puolisten laulajain Luojan virren yhdistykset
ja sen tavallisen kokoonpanon Venäjän Karjalassa, niin täytyy meidän
myöntää, että jälkimmäinen ei ole ainoastaan siinä edellisiä etevämpi,
että se on yksi, vaan että se on myös yhtenäinen, järjesteellinen.
Kuitenkin on Inkeriläisillä ollut juuri samat ja vähän runsaammatkin
ainekset käytettävänä; mutta jo Lapsenetsintä-virren asettaminen
Saunanhaku-virren edelle osoittaa kokoonpanokyvyn heikommuutta.
Yhtäläinen lausunto on annettava Setukaisten yrityksistä panna kokoon
virolaisia lauluja Jeesuksesta; laulut ovat itsessään kyllä erinomaisen
kauniit, vaan niiden liitokset ovat auttamattomasti höllät.
Mistä sitten johtuu tämä tuntuva eroitus? Sen tavallaan löydämme vanhan
Väinämöisen vastauksessa nuorelle Joukahaiselle (Kal. 3: 184-5):
Lapsen tieto, naisen muisti,
Ei ole partasuun urohon.
Asian laita on todella se, että Viron puolella sekä Inkerinmaalla ja
Karjalan kannaksella nuoret tytöt ovat runolaulun varsinaisina
viljelijöinä; jota vastoin Itä-Suomessa ja Venäjän Karjalassa vanhat
ukot sitä etupäässä edustavat. Toisaalla se siis on ollut lasten
leikkiä, jota tosin vanhemmallakin ijällä mielihyvällä muistellaan;
toisaalla taas vakavaa opettavaista ja mieleen vaikuttavaista esitystä.
Epillisen runouden läheinen yhteys etelämpänä lyyrillisen ja
pohjoisempana loitsurunouden kanssa vastaa niinikään laulajissa
tapahtunutta vaihdosta.
Luojan virren täydennys-yritys pohjoisimmassa Vienan läänin
runoalueessa osoittaa meille kansanrunon äärimmäisen rajan. Kokeen
onnistumattomuus ei riipu niin paljon siitä, että laulajalla on ollut
yhdistettävänä katolisperäisiin lauluihin Venäläisten välittämiä
suorasanaisia tarinoita. Onhan niitä muutamia todella sekä sisällykseen
että muotoon nähden sulatettu, niinkuin Saunanhaku-virressä
hevosen esiintyminen. Vaan koko aate luoda täydellinen Messiaadi,
kokonaiskuvaus Vapahtajan elämästä, ei ole ollut itsetiedottoman
kansanlaulun toteutettavissa. Siinä on jo kyllin, että oppimattomassa
runolaulajassa on herännyt eloon tämä ajatus.
Lönnrot ei kuitenkaan ole ottanut varteen esitetyssä
täydennys-yrityksessä piilevää kehoitusta, vaan on tyytynyt vakinaiseen
Vienan-puoliseen kokoonpanoon. Yhtenä syynä on nähtävästi ollut uusien
liitteiden suorasanainen ja lisäksi vaillinainen muoto.[396] Yleensä
Lönnrot ei ole tahtonut kansantaruja itse pukea runomittaan;
harvinaisena poikkeuksena on Kantelettaren saturuno "Viisastunut"
(III. n:o 59), joka mahdollisesti hänelle kerrottiinkin paikka paikoin
runomitallisena, kuten Vienan läänin sadunkertojain toisinaan on
tapana.
Myöskin on muistaminen, kuinka arka käsiteltäväksi Luojan virren koko
aine on ja erittäin siihen aikaan oli. Sen näemme jo vanhemman
Topeliusen muistutuksessa julkaisemaansa "Paavin Opin aikuiseen
Pääsiäis-juttuun": -- -- "Runo, jolle täsä on annettu sia, että siitä
niin selkiästi on nähtävä niiden aikain mielen laatu, ja kuinka peräti
joutavilta jutuilta pimitetty heidän tietonsa Jumalasta ja
Lunastuksesta oli. Onnelliset meidän aikamme, joina Jumalan Sanan
valkeus on pimeyden turhat juorut hajottanut." Kantelettaren kolmannen
kirjan esipuheessa katsoo Lönnrotkin tarpeelliseksi erityisesti
puolustaa Luojan virren liittämistä kokoelmaan: "Melkein koko virsi on
tyhjää juorua, jolla Raamatussa ei ole pienintäkään perää -- -- hänen
virressä mainittu viekkautensa eli kavaluutensa Juutasta kohti on koko
hänen Jumaluuttansa vastaan pitävä asia, niinkuin se myös muutenki on
valet, muuta nimittämättä. Mutta niin tuhma ja perätön kun tämä virsi
yhdeltä puolelta on, niin on se toiselta puolelta sanarakentonsa
suhteen soma ja kaunis; josta on nähtävä, että asia itse ja sanarakento
ovat eriasioita, vaikka yksinkertaset niitä aina ei erota toisestaan."
Lisäksi on epäilemättä vaikuttanut se seikka, että Lönnrot oli useimpia
Luojan virren kappaleista jo käyttänyt Kalevalan kokoonpanossa. Sen
loppukohtaukseen on Marketan ja Maarian sekä nimien (Marjatta) että
runojen yhdistymisen johdosta sovitettu Marja-virsi ja Saunanhaku ynnä
Lapsenetsintä, viimeksimainittu kuitenkin vasta Uudessa Kalevalassa.
Samoin on Lemminkäisen surma-runoon, kuten mainittu, Lapsenetsintä sekä
osa Luojan ylösnousentaa yhdistetty. Vielä on Hiiden sepän kahlintaakin
palanen liitetty Päivänpäästön kuvaukseen lähes viimeisessä runossa.
Sitä paitsi olivat useat ulkopuolelle Luojan virttä jääneet
katolisperäiset legendarunot, joita Lönnrot olisi voinut käyttää tämän
laajentamiseen, jo kansanlaulussa siirtyneet Kalevalan henkilöiden
nimille, niinkuin on viitattu.
Viimeksi on otettava huomioon, että Lönnrotilla oli Kalevalassa kerran
toteutettuna aate koota Suomen kansan vanhat runot yhdeksi yhtenäiseksi
runoelmaksi, joka antaisi täydellisen kuvauksen sen muinaisesta uskosta
ja elämästä. Silloin kuin hän runolaulajan ohjausta noudattaen ryhtyi
liittämään yhteen "Runokokousta Väinämöisestä", oli hänelle kansan
puolelta mikäli mahdollista kaikki valmistettu. Ainekset tähän olivat
kauttaaltaan runomitalliset sekä monin verroin runsaammat ja vielä
paljoa laajemmin yhdistyneet, kuin Luojan virren kappaleet.
Ymmärrettävää siis on, ettei Lönnrot vähemmillä edellytyksillä ruvennut
yhtäläistä työtä toistamiseen suorittamaan. Kuinka vähän satunnainen,
Lönnrotin mielivallasta riippuva Kalevalan kokoonpano on, selviää
katsoen tältäkin kannalta.