Niinkuin kaikki tiedämme, ovat mielipiteet Kalevalan runojen
yhteenliittämisestä olleet hyvin eriäviä, horjuvia ja epämääräisiä.
Niiden äärimmäisten mahdollisuuksien välillä, että Kalevalan runojen
järjestys on joko kauttaaltansa kansanomainen taikka sitten kokonaan
Lönnrotin keksimä, on tieteellisen arvostelunkin heiluri liikkunut.
Vähitellen on se kuitenkin alkanut asettua yhä pienempien
heilahdusvälien rajoihin. Mitä Lönnrotin osallisuuteen tulee, on se
viimeksi t:ri Niemen väitöskirjassa Kalevalan kokoonpanosta tullut
hyvin tarkalleen selvitellyksi. Sitä vastoin on kansan oma osuus tässä
työssä vielä monelle oppineellekin jäänyt hämäräksi ja ansaitsisi myös
uutta yksityiskohtaista selvitystä. Sillä vielä merkillisempi kuin
Kalevalan runojen viimeistely Lönnrotin käsissä on niiden muodostuminen
ja yhdistyminen kansanlaulussa paikallisen vaelluksen ja ajallisen
kehityksen kautta. Kertomus Kalevalan tarujen syntymisestä,
kulkemisesta ja kasvamisesta ynnä yhteenliittymisestä on itsessään
melkein tarumainen, ja tämä tarina on vaan sitä ihmeteltävämpi, mitä
selvemmin sen todelliset piirteet tieteellisen tutkimuksen avulla
tulevat näkyviin.
Mutta jo ennen eri runojen kaikenpuolista käsittelyä voimme päästä
jotenkin likelle oikeata käsitystä, jos otamme huomioon seuraavat kolme
tosiasiaa. Ensiksi ei ole tähän asti osoitettu, että Lönnrot olisi
voinut Suomen kansan runoista yhdelläkään toisella tavalla järjestäen
saada aikaan Kalevalan tapaista kokonaisuutta, vaikka kyllä monesti on
puhuttu Lönnrotin muka tuhansista eri mahdollisuuksista. Toiseksi ei
Lönnrot miltään muulta runoalueelta kuin Venäjän-Karjalan, johon runot
todistettavasti ovat viimeiseksi saapuneet, olisi voinut saada
yhtenäiseen kokoonpanoon siinä määrin valmistuneita toisintoja;
inkeriläisistä kappaleista hän ei olisi johtunut koko ajatukseen, eikä
suomenpuolistenkaan avulla olisi vielä pitkälle päässyt. Kolmanneksi,
niinkuin Lönnrot esipuheessaan Uuteen Kalevalaan itse huomauttaa, ei
edes Venäjän-Karjalasta joku sata vuotta aikaisemmin olisi yhtä
runsaita runomuotoja ja niin monen runon yhdistyksiä löydetty.
Hyvän esimerkin kansan omasta kokoonpanokyvystä saamme vielä
ulkopuolelta Kalevalan runostoa, laajasta ja moniosaisesta _Luojan
virrestä_. Se on painettu Kantelettareen (III. n:o 6) nimellä "Neitsy
Maarian virsi", joka tosin ainoasti osaan siitä soveltuu. Lönnrotin
työtä voimme, jos tahdomme, säkeitä myöten seurata kahden
käsikirjoituksena säilyneen muodostuksen avulla. Mitä kokoonpanoon
tulee, on hän noudattanut milt'ei täydellisesti kansanrunon omaa
järjestystä.
Lönnrotin alkuperäisin laitos[1] ei ole mitään muuta kuin
Venäjän-Karjalassa yleinen Neitsyt Maarian virren kappalten: marjasta
syntymisen, saunanhaun ja lapsenetsinnän, sekä Luojan surma-virren
yhdistys. Eikä Lönnrot ole edes ensimmäinen, joka sen eri toisinnoista
täydennettynä on painoa varten toimittanut. Vanhemman Sakari Topeliusen
kokoelmassa Suomen kansan vanhoja runoja, niiden 5:nnessä hänen
kuolemansa jälkeen v. 1831 ilmestyneessä osassa (s. 4), löytyy se
julkaistuna kahta eriävää kirjaanpanoa lomittain sovittamalla. Toinen
Topeliusen omistamista kappaleista, joka on säilynyt hänen
käsikirjoituksissaan, on arvaten jonkun Vuokkiniemeläisen
laukkukauppiaan laulama; samoin toinenkin, kadonnut kappale, joka
nähtävästi on ollut hyvin samantapainen kuin Sjögrenin v. 1825
Vuokkiniemen Pirttilahdessa muistiinpanema.[2]
Kuitenkin on jo Lönnrotin ensimmäinen luonnos paljoa pitempi ja
täyteläisempi kuin Topeliusen julkaisu. Paitsi muilta oli hän saanut
kuulla runon v. 1834 Latvajärvellä kuuluisalta Arhippa Perttuselta,
joka tosin esitti Neitsyt Maarian virren ja Luojan surma-virren eri
lauluina niitä toisiinsa yhdistämättä,[3] vaan molemmat niin eheässä ja
rikkaassa muodossa, että ne ehdottomasti paraiten soveltuivat Lönnrotin
käytettäväksi päätekstinä.
Mainitun luonnoksen säkeitten väliin ja sivulle kirjoitetuista
lisäyksistä näkee myös selvästi, mitenkä Lönnrot sitä yhä uusilla
aineksilla täydenteli. Reunamuistutuksista tärkein tavataan Neitsyt
Maarian saunanhaun ja lapsenetsinnän välissä:
Tahvanus on tallirenki,
Juotti Ruotuksen hevosta j.n.e.
Runo, johon ne viittaavat, löytyy saman käsikirjoitusvihkon lopussa
erikseen yhteensovitettuna kahdesta suomenpuolisesta sekä eräästä
venäjänkarjalaisesta kappaleesta.[4] Edellisistä oli toisen Topelius
julkaissut v. 1829 (IV. s. 20) ja toisen Lönnrot samana vuonna lehdessä
Helsingfors Tidningar (1829 n:o 45).
Aiheen Tapanin virren yhdistämiseen osoitettuun kohtaan sai Lönnrot
yhdestä Juhana Fredrik Cajanin v. 1836 Vienan läänin pohjoisimmalla
runoalueella tapaamasta Luojan virren toisinnosta, jossa sen kaikki
kolme pääosaa juuri tässä järjestyksessä ilmestyvät.[5] Lönnrotin
aikaisemmin Akonlahdella muistiinpanemassa venäjänkarjalaisessa
kappaleessa esiintyy Tapanin virsi Luojan surman jälkijatkona ilman
mitään sisällistä yhteyttä, eikä sitä siinäkään paikassa muualla Vienan
läänissä tavata.[6] Castrénille v. 1839 muisti Latvajärven Arhippa myös
tämän laulun esittää, mutta toisista Luojan virren osista aivan
erikseen.[7]
Vanhan Arhipan laulutapa, niinkuin maist. A.A. Borenius ansiokkaassa
tutkimuksessaan on osoittanut,[8] viittaa siihen että Luojan virttä
Venäjän Karjalassakin on esitetty kolmena eri runona, jotka vasta
myöhemmin siellä yhdistyivät.
Kolmessa eri osassa on meidänkin siis tarkastettava Luojan virren
muodostusta, ja koska Tapanin virsi on yksinkertaisin sekä synnyltään
selvin, sopinee se ensimmäisenä tutkittavaksi.