Likellä nykyistä Belgradia kohtasivat molempain riiteleväin keisarien
sotajoukot toisiansa.
Carinon sotajoukko oli tarpeeksi levännyt, Diocletianon legionat olivat
vaivaloisen matkan perästä vallan väsyneitä.
Carinus rakennutti telttansa eräälle kukkulalle ja katseli sieltä,
Manlius vieressään, tappelua.
Epätietoista oli kauan, miten tappelu päättyisi, sillä Diocletianon
päällikkö-taito teki sitkeätä vastarintaa vihollis-voimille.
"Päällikkösi eivät ymmärrä mitään", huusi Manlius, "voimakkaalla
päällekarkauksella voisi hajottaa Diocletianon keskijoukon, siellä
seisovat hänen heikoimmat legionansa; ja silloin on puoli sotajoukko
hukassa."
"Anna siis käsky päälliköilleni", sanoi Carinus.
"Varajoukot eteenpäin, tribunit", huusi Manlius, "ensimmäiset rivit
pitää uhrata, antakaat hakata ne maahan, ja sitten viimeiset
taisteluun. Asettakaat germanilaiset frygialaista ratsuväkeä vastaan,
pitkillä tapparillansa voivat he leikata hevosten kinnerpolvet poikki.
Ei kukaan saa olla toimetonna. Rientäkäät kaikki tappeluun. Minussa
yksin on kyllä keisarin suojelijata."
Näiden määräysten perästä sai tappelu paikalla toisen
muodon. Diocletianus huomasi, että uusi mies, joka tunsi hänen
sotajoukkonsa heikot puolet, oli kajonnut tappeluun. Hän antoi paikalla
sotamiehillensä käskyn peräytymään, ennenkuin ne joutuivat täydelliseen
häviöön.
Carinus katseli telttansa ovelta tappelun menoa. Kaikkialla ajoivat
hänen joukkonsa vihollista takaa.
Voiton riemu hehkui hänen kasvoillansa, hänen sydämensä tykki ilosta.
"Olen voittanut", huusi hän innoissansa, taputtaen käsiään.
"Mutta myös minäkin olen voittanut", kuului hänen takaansa katkera,
hirvittävä ääni, ja keisari tunsi, että joku tarttui hänen
käsivarteensa rautaisella kouralla ja veti hänen telttaan.
Carinus katsoi hämmästyneenä taaksensa ja huomasi Manlion synkeät
kasvot. Toisella kädellä mursi tämä hänen luitansa, toisessa hän piti
paljastetun miekan.
"Mitä tahdot? kysyi keisari peloissaan.
"Muistatko, Carinus, tuota naista, joka tappoi itsensä, pelastaaksensa
itseänsä sinun käsistäsi. Tämä nainen oli minun morsiameni. Tiedätkö
nyt, mitä tahdon?"
"Lasket leikkiä, Manlius. Mitä vaadit? Miksi tahdot minua pelästyttää?"
"Sata kertaa olisin voinut sinua tappaa, kun juopuneena makasit, kun
olit uupunut syntiesi hurmioon, mutta minä tahdoin odottaa sitä hetkeä
kun olisit onnellinen, kun mahtavuutesi kukkulalla riemuitsisit."
"Armoa, auttakaat!"
"Ei kukaan sanojasi kuule. Ne haihtuvat soturiesi voittohuutoon. Kuule,
kuinka he kaikkialla huutavat riemusta ja kiittävät nimeäsi. Kuule
tuota yleistä huutoa: Eläköön Carinus! -- Nyt kuolet, Carinus."
Muutaman minuutin perästä riensi nuori ratsumies pitkin riemuitsevaa
sotajoukkoa, hänen kädessänsä oli keihäs, johon oli pistetty voittavan
keisarin pää.
Voittoisa sotajoukko antautui Diocletianolle.