Siihen aikaan; kun Romassa ilo ja kauhistus vaihtuivat keskenänsä,
tulivat Numerianon johtamat sotajoukot vaivaloisen matkan ja monen
vastuksen perästä Persian rajoilta Bosphoron rannalle. Siellä tapasi
heidät pakeneva Mesembrius, joka Romasta lähdettyänsä paikalla riensi
Numerianoa hakemaan.
Jo viikkoja sitten oli mahdotonta saada tavata tätä jalomielistä
päällikköä. Hän sairasti kauheata silmänkipua, eikä koskaan tullut ulos
teltastansa. Mesembrius puhui alapäälliköille Carinon rikoksia. Toinen
alapäällikkö, Diocletianus, lupasi kostaa hänen puolestansa, mutta
toinen, Aper, vetosi Numerianoon, ja puhdisti käsiänsä.
"Päästäkäät minut siis Numerianon luoksi; jos minä pääsen hänen
puheillensa, on hän varmaan ensimmäinen vetämään miekkansa veljeänsä
vastaan", väitti senaatori.
"Et voi päästä hänen puheillensa", puhui Aper, asettuen Numerianon
teltan oven eteen, "hänen sairautensa vuoksi ei kukaan paitsi minä
pääse hänen luoksensa. Minun kauttani lähettää hän sotajoukoille
käskynsä."
Mesembrius haisteli luulevaisesti.
"Minkätähden lähtee tästä teltasta semmoinen väkevä ambran ja bisamin
haju."
"Minkätähden?" lausui Aper vaaleten; "mikä antaa sinulle syytä
tämmöiseen kysymykseen, senaatori?"
"Se, että valehtelet, kun väität Numerianon käskevän sinun kauttasi."
"Mitä? Mitä se on?" huusivat väittelevien ympärille kokoontuneet
sotamiehet.
"Että Numerianus ei elä!" huusi jyrisevällä äänellä Mesembrius.
"Ei, ei! tämä väkevä ambranhaju, joka lähtee teltasta, tarkoittaa
ainoastaan ruumiin kalman peittämistä, ja Aper jo kauan on valehdellut
hallitsevansa Numerianon nimessä."
Sotamiehet hyökkäsivät väkivallalla Numerianon telttaan ja huomasivat
täällä vanhuksen oikein arvanneen. Numerianus makasi jo aikoja sitten
kuolleena, murhattuna teltassansa; hänen ruumiinsa alkoi jo mädätä.
Sotamiehet panivat Aperin paikalla kahleisin tämän petoksen tähden, ja
jälkeen puolenpäivän asettivat he tyhjän valtioistuimen kentälle,
aikoen uutta keisaria valita.
Mesembrius kulki pitkin sotilaitten rivejä, kaikkialla puhuen
Diocletianon hyväksi, jonka sotajoukot väkivallalla nostivatkin
valtioistuimelle.
Sen jälkeen vetivät he Aperin esille.
"Minä syytän sinua julkisesti", puhui Mesembrius, "Numerianon
murhaamisesta Carinon kavalasta kehoituksesta!"
"Ja me tuomitsemme sinut", huusivat sotamiehet yhteen ääneen.
"Ja minä täytän tämän tuomion", lausui Diocletianus, omalla kädellään
pistäen kuoliaksi kansan tuomitseman päällikön.
Tämän kiihoitetun huudon keskellä joutui Marcius saapuville, tuoden
Manlion kirjoittaman käskyn, ja tietämättömyydessään siitä, mitä juuri
oli tapahtunut, antoi hän valtuuskirjeensä Diocletianolle.
"Mikä mies tämä on?" kysyi Diocletianus Mesembriolta.
"Carinon parran-ajaja."
Diocletianus kääntyi myhäillen sotamiesten puoleen.
"Ystäväni! Keisari Carinus on pitänyt huolta parrastamme ja lähettänyt
tänne parran-ajajan imperatorin vallalla; olkaat niin hyvät, istukaat
hänen eteensä ja antakaat ajaa teidän partaanne. Mutta sinä, ystäväni,
ole varoillasi, ettet leikkaa sotilaitteni kasvoja, sillä kun he ovat
tottuneet käyttämään noin suuria partaveitsiä, ei mahtane sinusta jäädä
kuin joku palanen jäljelle."
Nauraen veivät sotamiehet Marcion mukaansa ja pakoittivat hänet
kaikella totisuudella raivaamaan pois heidän partametsänsä.
Tuskin tunnin perästä tuli Aevius, tuoden muassansa sotamiesten
lukumäärää vähentävän käskyn.
Tämä saattoi koko sotajoukon vihanvimmaan. Tämä heidän etu-oikeutensa
julkinen loukkaaminen, vaikka itse keisarikin sen oli tehnyt, oli
umpisilmäistä rohkeutta.
"Roviolle sekä sanoma että sen saattaja!" huusi Diocletianus, ja jo
asetettiin runoilija vaaralliselle puulavalle, kun hän katkerasti
huoahti:
"Oi jumalat! että minun jo elävältä täytyy nähdä apotheosis'eni."[20]
Diocletianus nauroi tälle kokkapuheelle ja käski ottaa runoilijan pois
roviolta, tyytyen siihen, että hän antoi hänen juosta häpeä-ikeen
alitse ja lähetti hänet sitten takaisin Romaan julkista sodanjulistusta
Carinoa vastaan viemään.
Myrsky oli nyt jo syttymäisillään; se pidätti ainoastaan vielä
salamoitansa.
Romassa puhuttiin yleisesti, että itämaitten sotajoukko jo oli joutunut
Ister-joelle, täynnä veri-vihaa Carinoa vastaan. Ainoastaan Carinon
huoneissa ei siitä puhuttu. Siellä yhä vaan iloa kesti, ja jos joku
joskus sattui mainitsemaan Diocletianon lähenemistä, naurettiin hänelle
pilkallisesti.
"Kuka on tämä talonpoika?" puhui Manlius, "kuka on kuullut häntä
mainittavan Roman patricien joukossa? Kuka tuntee hänen isäänsä? Tosi
on kyllä, että hänen äitinsä liiankin hyvin on tuttu. Hän oli orjavaimo
senaatori Anulinon talossa. Anulinon on oikeus vaatia Diocletianusta
takaisin, koska hän on hänen omaisuutensa hedelmä."
Hovilaiset nauroivat tästä kokkapuheesta.
"Sinä mahdat tuntea hänet, Manlius."
"En ole häntä nähnyt. Minä olin aina tottunut kulkemaan siinä, missä
oli vaivaa, vaan Diocletianoa ei koskaan siellä nähty. Hänen
maineestansa tiedän, että hänellä aina oli tapana johtaa peräjoukkoa,
kun mentiin eteenpäin, ja etujoukkoa kun peräyttiin."
Jyrisevä nauru seurasi Manlion sanoja.
"Minkälainen oli hänen sotajoukkonsa?" kysyttiin häneltä.
"Aivan hyvänlaitainen. Ainoastaan kolme päällikköä on se murhannut.
Mitä sen rohkeuteen koskee, se on verraton; Tigrin rannoilta kääntyi se
takaisin ilman vihollista näkemättäkään. Jos sanon, että itse olin
suurin sankari koko joukossa, voitte aavistaa, minkälaiset muut
olivat."
"Mutta voittosanomanne?"
"Niitä oli kaksi kolmatta osaa tyhjiä juttuja. Jos välistä voitimmekin,
riippui se sotajoukkomme suuresta lukumäärästä, mutta nyt luulen, että
tauti ja karkaukset ovat senkin vähentäneet." Tämä nakuri-kansa ei
kuullut mitään niin mieluisasti kuin sotilasten parjaamista.
Heidän mielikseen Manlio parjasi itseänsäkin.
Kun sillä välillä Diocletianus jo saapui Moesiaan, vaativat Carinon
sotapäälliköt ankarasti sotavalmistuksiin, ja Carinus kokoili nyt
sotajoukkoja Euroopan puolista maakunnista.
Yhtäkkiä levisi se sanoma, että Carinus itse aikoi johtaa
sotajoukkoansa. Hänet nähtiin sotaharjoituksissa ja armeijan
tarkastelemisessa. Manlius oli aina hänen vieressänsä, lakkaamatta
kiihoittain välistä hänen turhamielisyyttänsä, välistä hänen
kateuttansa, ettei hän heittäisi voiton kunniaa päälliköillensä eikä
uskoisi sota-onneansa heidän omantuntonsa huostaan.
"Voittoisa päällikkö on uusi vihollinen", oli Manliolla tapana sanoa;
ja keisari julisti itsensä pääjohtajaksi riveihin asetetuille
sotajoukoille, istuen valkean ratsunsa selässä, hopeaisessa
haarniskassa, purpurin-punaisissa ja orvokin-sinisissä vaatteissa ja
levätissä.
Lähtöä edellisenä päivänä kulkivat päälliköt temppelistä toiseen; joka
paikassa uhraeltiin, vieläpä Egyptinkin jumalien altareille. Manlius
itse otti osaa uhri-eläinten kokoelemiseen haruspexille (uhripapille ja
ennustajalle).
Kansa odotti juhlallisella innolla auqurien ennustusta.
Quaterquartus levitti kätensä ja lausui silmät ummessa: "Sota on
sortava Roman vihollisen."
Ketä hän Roman vihollisena piti, Diocletianoako vai Carinoa, sitä tuo
kunnon mies ei virkkanutkaan.
Viimein saapui keisarillinen juhlasaatto Cybelen temppeliin.
Avonaisessa pylvähistössä tanssi siellä trumpujen ja torvien pauhatessa
hurjia naispappeja, puukoilla viiltäen ruumistansa, ja vahtoa ajavilla
huulilla ulvoen selittämättömiä sanoja ja pyörien ympäri, siksikuin
hurmauksissaan vaipuivat maahan.
Yht'-äkkiä alkoi tämän epäsointuisen hälinän keskeltä kimeä,
kauhistuttava huuto nousta; se oli niin ytimiin asti tunkeva, mieltä
liikuttava ääni, että kaikki säikähtyen katsoivat sinnepäin.
Korkea naishahmu seisoi temppelin ovessa; hän oli peitetty pitkään,
valkoiseen, päähän kiinitettyyn levättiin, jonka hän nyt tempasi auki,
pitäen sitä molemmilla käsillänsä.
"Voi sinua, Roma! voi sinua, Roman kansa; voi sinua, Roman keisari!"
Nainen astui pylvähistöön, ja kun hänen tylyt, mielettömät silmänsä
tuijottivat väkijoukkoon, tarttui Carinus kauhistuen Manlion käteen.
"Se on Glyceria."
Manliotaki hirvitti.
Mieletön nainen, profeetan kaltainen näöltänsä, jäi seisomaan temppelin
portaille.
"Voi niitä, jotka ovat syntyneet Roman alueella; voi lapsia, jotka
saavat rangaistuksen vanhempainsa synnistä; voi isiä, joita lasten
kiroukset painavat! Oi Roma! taivaallesi nousee tuhoa ennustavia
tähtiä, allasi maa järisee. Muuriesi sisällä kaikki pahuus asuu ja
rauha pysyy kaukana. Kaikki vihamiehesi polkevat sinua ja vieraat
kansat näyttävät ryöstetyt lippusi, ja barbareilta täytyy sinun
rukoilla armoa hengellesi, ja pahimmat vihamiehesi elamoivat sinun
keskelläsi ja ovat sinun herrasi. Maa juopuu vuodatetusta verestä ja
syöksee tulta sinun asukkaittesi yli! Ilma haisee sinun kirouksistasi,
ja riutuva ihmis-suku hengähtää rutto-kuolemaa päällesi. Mitä nälkä
säästää, sen sota hävittää, mitä meri jättää hukuttamatta, sen maa
nielee. Oi Roma, sinä kansojen kuningatar, kerran olet joutuva kansojen
orvoksi, hajallesi sinä raukenet, kuin mereen langennut tähti, eikä
muuta sinusta säily kuin syntiesi muisto ja ruoho, joka kasvaa
linnojesi raunioista; jumalatkin luopuvat temppeleistäsi, ett'ei ole
ketään, jota rukoilisit, kun joudut epätoivon valtaan!"
Yksi tribuni kumartui suutelemaan haltioissansa olevan naisen kättä ja
kysyi hurskaalla hartaudella:
"Mitä ennustat Carinon sodasta?"
Glyceria kuuli kysymyksen ja katsahti synkästi soturiin.
"Älkäät peljätkö! Hävittäkäät, asettakaat veli veljeä vastaan,
voittakoon ken tahansa, Roma hukkuu. Jos Carinus voittaa, hävittää hän
yhden puolen Roman valtakuntaa, jos Diocletianus voittaa, hävittää hän
toisen puolen, ja molemmat puolet ovat sen ansainneet. Mene
taistelemaan, hullu raivoisa kansa, vuodata omaa vertasi, hävitä
itsesi, kuole vaivoihisi, ja kun henkesi heität, muista silloin, että
olet unohtuva mailmasta. Vieras mies on kantava vaimoasi sylissään,
huoneesi poltetaan ja lapsesi viedään vankeuteen, ja tiedä, ettei ole
muuta maailmaa, jossa sinulle korvausta annetaan. Mene, kuole kirottuna
ja epätoivossasi."
Nainen vaipui temppelin portaille vaivan tainnoksiin, ja vielä hengen
hieverryksissä ojensi hän kiroten käsiänsä kansaa vaataan.
"Peräytä kirouksesi", huusi yksi temppelin uhripappi, juoksi hänen
luoksensa ja tarttui hänen käteensä. Ponnistaen viimeisiä voimiansa
kohosi nainen, pyörrätti tuimasti silmiänsä, ja vielä kerran jännittäen
kaiken sydämensä koko katkeruuden ojensi hän kätensä päänsä yli ja
huusi kansalle:
"Kuolemani tulkoon teidän päällenne!"
Samassa vaipui hän kuolleena maahan, vielä kuolemassakin kiinteästi
katsellen Manliota.