Pieni musta pilkku aavalla jääaavikolla suureni ja läheni.
Se oli Nils af Ekin, Viikin kartanon isännän reki, joka palasi
pääkaupungista, noin kahden peninkulman matkan päästä. Kahden hurjan
hevosen raudoitetut kaviot tupruttivat lunta joka puolelle niiden
kiitäessä eteenpäin hienossa lumituiskussa.
Komeissa saukkoturkeissaan ja ketunnahkaisten vällyjen peitossa kesti
Nils af Ek erinomaisesti pakkasta, joka oli huurteeseen kietonut hänen
kulmakarvansa ja viiksensä.
Onnellisena, hymy huulilla hän katseli ylpein mielin komeaa Viikin
kartanoa, tätä mallitaloa, jossa uudenaikaista maanviljelystä ja uusia
koneita käytettiin suurella menestyksellä tuottaen kunniaa nuorelle
omistajalle. Suoritettuaan kurssin Mustialan maanviljelysopistossa oli
Nils saavuttanut taitavan ja tarmokkaan maanviljelijän maineen. Hänen
laajoilla maillaan oli monta sahaa käynnissä, joissa sahattiin lankkuja
hänen omasta metsästänsä, ja kartanon mallikelpoisessa meijerissä
valmistettiin voita, jota lähetettiin suoraan Englantiin. Viikin
kartanon talli oli myöskin erinomaisessa maineessa. Mutta kaikki tämä
rikkaus ja omaisuus ei ollut minkään arvoista hänen silmissään. Oikean
arvon sille antoi vasta hänen vaimonsa, tuo metsäkukka, rakastettava ja
oikullinen Saimi Tervula, niinkuin hänen tyttönimensä kuului.
Miksi hän rakasti häntä niin suuresti? Mikä viehätti häntä tuossa
nuoressa naisessa, joka oli häntä kaksitoista vuotta nuorempi? Hänen
nuoruutensako, hänen impulsiivinen luonteensako, joka herätti hänessä
aivan uuden, ennen kokemattoman tunnemaailman? Hänen huomiota herättävä
kauneutensako, jossa jokainen piirre oli sopusointuinen? Hänen olisi
ollut mahdoton sitä selittää. Vain se ajatus, että hän hetken kuluttua
saisi sulkea hänet syliinsä, sai Nilsin sydämen kiihkeästi sykkimään.
Reki kiiti tietä pitkin ja kääntyi tammikujalle, joka ulottui aivan
kartanon portaiden eteen, ja hiljentämättä vauhtiaan pysähtyi se äkisti
ovelle.
Hevoset, totellen ajurin pienintäkin vihjausta, seisahtuivat äkkiä kuin
kivipatsaat. Tällainen ajo oli suomalaisten ajurien ylpeys.
Nils hypähti ylös reestä, astui valaistuun eteiseen, jossa paikalle
saapunut palvelijatar auttoi turkit hänen yltään.
— Rouva on huoneessaan, selitti tämä.
Iloisena kuin luvalle päässyt koulupoika kiiruhti Nils portaita ylös
toiseen kerrokseen, jossa rouvan huone sijaitsi. Hän tahtoi yllättää
vaimoansa ja avasi hiljaa oven.
Mutta hän pysähtyi hämmästyneenä kynnykselle. Takan ääressä
puolihämärässä hän näki vaimonsa istuvan silmät kyynelistä punoittavina.
Nopeasti hän väänsi sähkönappulaa ja salaten hämmästystään hän kiiruhti
Saimin luo, kumartui hänen puoleensa, sulki hänet syliinsä, hyväili ja
suuteli häntä ja sanoi lempeästi nuhdellen:
— Oletko sinä itkenyt? Minkä vuoksi?
Mutta Saimi hymyili jo hänelle.
— Se oli vain lapsellisuutta, Nils... Minä ajattelin Saarilaa, täällä
tuntui niin yksinäiseltä... Sinä tulet niin myöhään!
Ja häveten sitä, että hän tällä tavalla otti Nilsiä vastaan hän
painautui hänen syliinsä ikäänkuin suojaa etsien. Nils oli niin suuri
ja voimakas, ehkäpä hänen läsnäolonsa saattoi karkoittaa hänen synkät
ajatuksensa.
Hellästi Nils painoi Saimin mukavaan nojatuoliin, siirsi jakkaran hänen
jalkojensa alle ja alkoi sitten seisoviltaan poistaa silkkipapereita
suuren käärön ympäriltä.
— Katsos, Saimi, mitä minä olen tuonut sinulle!
Ja hän ojensi hänelle kauniin orvokkikimpun, jonka vieno tuoksu,
muistuttaen mieleen etelän aurinkoisia maita, levisi huoneeseen.
— Minä säilytin niitä turkkini sisäpuolella, jotta ne eivät paleltuisi,
selitti Nils iloisesti huomatessaan Saimin hämmästyneen ilmeen.
— Oi, kuinka hyvä sinä olet, Nils! huudahti Saimi ihastuneena painaen
kimpun kasvojansa vasten. Lempikukkiani! Kiitos, ystäväni!
Saimi oli kovin liikutettu tästä huomaavaisuudesta. Nils hemmoittelikin
häntä aina kaikellaisilla pikkuseikoilla, jotka ovat naiselle niin
mieluisia. Mutta tänään, hän ei tiennyt itsekään syytä siihen, kukkien
tuottama ilo äkkiä katosi... Nilsin ilme tuntui niin omituiselta, kun
hän katseli häntä. Hänen silmänsä olivat raskaat, ikäänkuin verhotut,
ja hänen aistillisen suunsa ympärillä karehti autuas tyytyväisyyden
ilme.
Ja seuraten sisällistä vaistoaan, panematta kukkia edes maljakkoon,
Saimi laski ne pienelle pöydälle viereensä. Sillä hänestä tuntui
ikäänkuin nuo kukat olisivat merkinneet jonkinlaista anteeksipyyntöä,
ikäänkuin Nils niillä olisi tahtonut salata jonkun tekemänsä vääryyden.
Minkä vääryyden? Saimi tarkasteli häntä salaa. Hän sytytti
juuri sikariaan. Jotain outoa hänessä varmaan oli, yksin hänen
äänessäänkin... Mutta Saimi karkoitti nopeasti nuo epäilykset
mielestään, sillä olivathan ne hänelle alentavia, ja muuttuneella
äänellä hän kysyi Nilsiltä:
— No, kerrohan minulle, mitä kaupunkiin kuuluu?
— Siellä ei puhuta muusta kuin venäläisestä kenraalikuvernööristä, joka
on oikea raakalainen, tottunut kun hän on hallitsemaan vain ruoskalla.
Joka askeleella tapaa pilkkaavia ja ivaavia venäläisiä upseereja,
ja kasakkapatrulleja vilisee kaduilla. Voisipa melkein luulla, että
kaupunki olisi piiritystilassa...
— Kuinka mieletöntä, että venäläinen hallitus kohtelee tuolla tavalla
lainkuuliaista ja rauhallista maata! Mitä me olemme tehneet? Eihän se
ole mikään rikos, että vaadimme meitä kohdeltavan vapaana valtiona,
koska suhteemme Venäjään kerran on sellainen... Entäs äitisi, mitä hän
sanoo. Hän, joka on niin isänmaallismielinen!
— Hän on epätoivoissansa, niinkuin kaikki muutkin, sehän on selvää.
Huomenna hänellä on kutsut senaattori Strömin kunniaksi ja hän toivoo
näkevänsä myös meidät luonaan.
— Minä en tule, sanoi Saimi lyhyesti.
Hämmästyneenä siitä tavasta, millä Saimi lausui nuo sanat, kääntyi Nils
hänen puoleensa:
— Mutta miksi et lähtisi?
— Sehän on aivan yksinkertainen asia. Senaattori Ström on
ruotsinmielisen puolueen johtaja. Hän ei rakasta meitä suomenmielisiä,
eikä hän salaa tätä vastenmielisyyttään. Minua suomenmielisenä tuo
kutsu loukkaa.
— Mutta sinä olet mieletön, Saimi, kun takerrut tuollaiseen syyhyn.
Ja yhä hämmästyneempänä hän jatkoi:
— Senaattori Ström on ennen kaikkea gentlemanni, eivätkä nuo kutsut ole
mikään valtiollinen kokous. Toiseksi sinä olet minun vaimoni. Olehan
järkevä, Saimi, lisäsi Nils pahoillaan tuollaisen oikun johdosta.
— Ei, minä en lähde sinne, vastusti nuori rouva kiihkeästi, sillä
ennenkuin tulin sinun vaimoksesi, olin isäni tytär, ja suomalaisuus on
minulle pyhä asia.
— Mutta mitä tekemistä sillä on äitini kutsujen kanssa? Onpas se
naurettavaa!
— Ehkä kyllä, vastasi Saimi ärsyttäen, sillä hän ei voinut vastustaa
haluansa loukata Nilsiä; minä en tahdo juhlia senaattori Strömiä.
Minä en tunnusta häntä oikeaksi isänmaanystäväksi. Hän haaveilee vain
ruotsalaistunutta Suomea, niinkuin te kaikki muutkin! Te ette tahdo
uskoa, että teidän osanne Suomen historiassa on loppunut, ja että te
olette antaneet maalle sellaisen sivistyksen kuin teidän voimassanne
oli. Me, suomenmieliset, olemme siitä teille kiitollisuudenvelassa.
Mutta nykyään on herännyt voimakas kansallinen ja suomalainen aines,
joka tahtoo hallita maassa!
— Mikä hulluus, kun tahdotaan hävittää vanhaa ruotsalaista kultuuria,
sanoi Nils kiihtyneenä. Mitä te sen sijaan voitte tarjota? Koko joukon
uudenaikaisia aatteita, joita te ette osaa edes hallita... Siten ei
maata johdeta, sillä teiltä puuttuu sitä tasapainoa ja mittakaavaa,
joka on todellisesti sivistyneen rodun tunnusmerkkinä.
— Olkoon, minä myönnän sen, meidän kultuurimme on nuori, mutta kullakin
kultuurilla on ollut lapsuudenaikansa, ja tulevaisuus on meidän omamme.
— Oletteko varmat siitä? Varokaa, ettette avaa porttejanne
venäläisille...
— Toivoakseni et epäile meidän isänmaallisuuttamme! huudahti Saimi
kiihkeästi, nousten ylös ja alkaen astua edestakaisin huoneessa.
— En, sitä en tee. Jokaisessa puolueessa on yltiöpäitä, ja todellinen
isänmaanystävä, olkoon hän suomenmielinen tai ruotsinmielinen, on
aina pitävä perustuslaillisen Suomen puolta. Mutta nuo pikkumaiset,
surkeat kiistat kummankin puolueen välillä heikontavat meidän
vastustusvoimaamme yhteistä vihollista vastaan, joka pitää varansa ja
toivoo, että pian koittaisi _finis Finlandiae_.
Nämät sanat saivat Saimin pysähtymään hetkeksi.
— Silloin sen toiveet pettyvät, huudahti hän, hurjana. Sellainen
kansa kuin meidän, niin kärsivällinen ja ihailtava passiivisessa
vastarinnassaan, ei kuole koskaan!
Punoittavin poskin, säihkyvin silmin hän lausui nuo sanat, joissa
väreili niin voimakasta isänmaallista tunnetta, että Nils ylpeänä
lausui:
— Sinä olet oikeassa, Saimi. Kansa, joka vuosisatoja on jaksanut pitää
puoliansa, ei voi kuolla.
Sydämessään hän ei kuitenkaan voinut olla yhtä herkkäuskoinen kuin
hänen vaimonsa. Venäläistyttäminen oli edistynyt Suomessa, tosin vain
heikosti, mutta se oli sittenkin edistynyt! Ja Suomi oli köyhä ja sai
yksin taistella Europan suurvaltojen avutta henkensä ja omaisuutensa
puolesta. Raaka voima saavuttaisi varmaan lopulta voiton.
Nils ei tahtonut kuitenkaan enää jatkaa tätä keskustelua, vaan astui
vaimonsa luo, joka seisoi ikkunan ääressä ja näytti katselevan
valkoista maisemaa.
— No, kultaseni, mitä minä telefonoin äidille?
Nämä sanat saivat Saimin kääntymään. Hän oli unohtanut, mistä heidän
keskustelunsa oli johtunut. Hetken aikaa hän tuumi, mutta laski sitten
veitikkamaisesti hymyillen molemmat kätensä Nilsin olkapäille ja
katsoen häntä suoraan silmiin hän sanoi:
— Että me otamme kutsun vastaan ja että minä olen siitä mielissäni.
Katsoppas, Nils, osaan minäkin joskus uhrautua ulkonaisissa asioissa.
Oletko iloinen, että otin tämän läksyn opikseni?
Vastauksen asemesta Nils suuteli kohteliaasti vaimonsa pieniä käsiä,
joissa ei ollut muita koristeita kuin kaksi sileää kultasormusta.
Nils ei ollut kuitenkaan varma siitä, vaikka Saimi olisikin tehnyt
hänestä kuria, sillä hän näytti kovin veitikkamaiselta.
— Ruoka on pöydässä, ilmoitti samassa palvelijatar avaten kaksipuoliset
ovet auki.
Valaistun, pitkän huonerivin päässä oli ruokasali. Huonekalut olivat
vanhaa veisteltyä tammea ja seiniä koristivat kirjaillut ryyjyt, joiden
kuosit muistuttivat itämaalaisia mattoja.
He astuivat yhdessä ruokasaliin. Kulkiessaan siten rinnakkain pistivät
heidän olentonsa ulkonaiset eroavaisuudet huomattavasti silmiin. Nils
oli roteva, hartiakas, jykevä, mutta kuitenkin hieno, hoidettu ja hyvin
puettu.
Saimi sen sijaan hento ja pieni, hermostunut, vikkelä kuin lintu...
Nils oli vastoin tapaansa harvasanainen aterian aikana. Hän ei
vilkastunut vaikka tarjottiinkin metsoa, joka oli pyydetty heidän
omasta metsästänsä, puolukkahillon kanssa, mikä muuten oli hänen
lempiruokaansa.
Ja Saimi, nähdessään hänen otsansa synkkänä, koetti turhaan iloisella
pakinallaan ja mielistelevällä käytöksellään poistaa syviä ryppyjä
hänen otsaltaan. Nils hymyili hänelle aika ajoittain kohteliaasti,
puhui hiukan hajamielisesti, mutta pysyi edelleen huolestuneen
näköisenä.
Hänen vaimonsa jyrkät suomenmieliset mielipiteet, jotka puhkesivat
alituisesti esille, huolestuttivat häntä suuresti. Saimi puhui
usein kovin kiihkeästi, osoittamatta vähintäkään hienotunteisuutta.
Monta kertaa äitinsä läsnäollessa oli Nils ollut pahoillaan siitä
epäkohteliaasta tavasta, millä Saimi hyökkäsi ruotsinmielisten ja
heidän ohjelmansa kimppuun. Heti kun heistä vain oli kysymys, kadotti
Saimi kaiken arvostelu- ja itsehillitsemiskykynsä, ja moitti ja ivasi
niinkuin äskenkin. Sellaiset ominaisuudet olivat aivan sopimattomia
niin arkaluonteisessa asemassa olevalle naiselle kuin hänelle. Sillä
hänen miehensä oli alkujaan ruotsalainen; Saimi eli myös ruotsalaisessa
ympäristössä ja siksi hänen tuli myöskin olla järkevämpi ja valita
tarkemmin sanansa.
Nils rakasti Saimia! Hän ihaili häntä koko sydämestään! Mutta koko
hänen kasvatuksensa ja taipumuksensa inhosivat tuollaista kiihkeyttä.
Hän olisi suonut hänen olevan lempeämmän, kohteliaamman, enemmän hienon
naisen.
Kihlausaikana hän ei voinut lainkaan edellyttää, että tällaisia
väittelyitä voisi heidän kesken syntyä, mutta koko heidän ympäristönsä
oli ikäänkuin herättänyt henkiin Saimin taisteluhaluisen luonteen.
Oi! Nils ei ollut ottanut lukuun tuota suomalaisten kuuluisaa
itsepäisyyttä. Sitkeästi, niinkuin luontokin, joka huolimatta
karusta maaperästänsä voi joskus kasvattaa hyvinkin runsaan sadon,
pitävät suomalaisetkin kiinni omasta kansallisuudestansa; kerrassaan
nuorekkaalla voimalla, ihmeteltävällä herkkäuskoisuudella ja luottaen
lopulliseen voittoonsa he vaativat vapaata kehitysmahdollisuutta
kansalliselle kultuurilleen.
— Palatkaa Ruotsiin, he sanovat ruotsinmielisille, jos te olette
tyytymättömiä! Suomi on oleva suomalaisten, maan ensimäisten asukkaiden
oma.
Ja Nils tiesi vallan hyvin, ottamalla huomioon tämän julman logiikan,
että vanha kultuuri — että he, jotka polveutuivat suoraan Ruotsista,
tai olivat sekarotua — kadottaisivat vähitellen kaiken jalansijan
maassa.
Ensimäiset ruotsalaiset, jotka 12:nnella vuosisadalla olivat saapuneet
Suomeen käännyttämään pakanallisia suomalaisia kristinuskoon,
olivat jääneet herroiksi maahan, pakoittaen kielensä ja kultuurinsa
suomalaisille! Vasta silloin, kun Suomi lakkasi olemasta ruotsalainen
maakunta, heräsi suomalainen, kansallinen liike, joka kuusisataa
vuotta oli nukkunut. Ja tämä herätys oli ollut innostuksen ja toivon
hetki. Sen Nilskin oli valmis tunnustamaan. Mutta sittenkin, eikö
ruotsalaisilla, jotka olivat tuoneet Ruotsista paljoa vanhemman
kultuurin ja kehittäneet sitä, ollut oikeutta siihen valtaan, joka
itsestään kuuluu aatelistolle ja intelligenssille?
— Ei, vastasivat suomalaiset, teidän aikanne on loppunut. Te olette
sortaneet meitä ennen, nyt on meidän vuoromme kostaa...
Ja ruotsinkielisten rivit harvenivat harvenemistaan, ja suomalaiset,
ikäänkuin suuri suunnaton aalto, kohosivat yhä korkeammalle ja
anastivat yhä enemmän maata.
Tulevaisuus huolestutti Nilsiä. Pian ruotsalaisilla ei olisi enää
mitään tulevaisuutta, kun suomalaisten ruokahalu yhä kasvoi, ja
venäläiset liittyivät heidän joukkoonsa pakoittaen taas vuorossaan
kielensä ja alhaisen ja takapajulla olevan kultuurinsa suomalaisille.
Siten kolme enemmän tai vähemmän vihamielistä puoluetta kiistelivät
tästä kauniista maasta.
Mutta hidasluontoisena miehenä, joka ennen kaikkea rakasti rauhaansa,
pysytteli Nils loitolla politiikasta, ja hänen hartain toiveensa oli,
että hänen vaimonsakin pysyisi kaiken ulkopuolella.
Ja hän lohdutti itseään sillä suloisella toiveella, että
tulevaisuudessa, kun Saimilla olisi äidin velvollisuuksia
täytettävänään, hän unohtaisi kansallisen kiihkonsa ja olisi aivan
yksinomaan vain nainen.