I
Oli varsin kylmä, kolmenkymmenen asteen pakkanen. Metrin paksuinen
lumi peitti maata puhtaalla valkoisella vaipallaan. Ei vähintäkään
tuulen henkeä. Ilma oli aivan tyyntynyt kovan pakkasen käsissä, joka
sai talojen nurkatkin paukkumaan. Nuo punaisiksi maalatut pienet talot
punoittivat keskellä valkeaa ja harmahtavaa maisemaa kuin suuret
veritäplät.
Autioilla teillä ei ollut ainoatakaan olentoa. Linnutkin olivat
vaienneet. Silloin-tällöin kuului vain siipien suhinaa metsän
syvyydestä, missä synkän vihreät hongat taipuivat raskaan lumipainonsa
alla. Yksinäinen metso etsi siellä vain lepopaikkaa.
Korkealla, metsäisellä kunnaalla, halliten koko seutua ja katse merelle
päin käännettynä seisoi kaunis valkoinen herraskartano. Tornineen ja
holvineen se kohosi kuin lumottu linna keskellä laajaa puistoa, jossa
koivut ja tammet olivat valkoisen hienon huurteen peitossa.
Jollei uuninpiipuista savu olisi kiehkuroina kohonnut vaaleansinistä
taivasta kohti ja jollei kartanon vasemmanpuoleisen siiven
piharakennuksen ikkunoista olisi vilkkunut heikkoa valoa, niin olisi
voinut luulla sitä asumattomaksi.
Saimi af Ek, nuori kartanon rouva, lauloi huoneessaan suomalaisia
kansanlauluja säestäen itseään pianolla. Hänen kirkas äänensä väreili
suuressa, puolipimeässä huoneessa. Oli hämärän hetki, tuo suomalaisen
päivän alakuloisin aika, jolloin valon viimeinen säde ikäänkuin itkee
häipyvää päivää. Takkavalkean tuli, joka iloisesti loimuili suuressa
uunissa, valaisi vain punertavalla valollaan nuorta naista.
Raskaat vaaleat palmikot ympäröivät kruununa hänen päätään.
Hopeanharmaa, ruumiinmukainen puku kohotti hänen tavattoman notkean
vartalonsa muotoja. Heti ensi silmäyksellä saattoi huomata, että hän
oli innokas urheilija, joka osasi sulavaliikkeisesti luistella.
Ulkomuodoltaan hän oli aitosuomalaista tyyppiä, kasvonpiirteet eivät
olleet hienot eivätkä säännölliset, mutta sen sijaan niin ilmekkäät ja
elävät, että niissä kuvastui kaikki hänen sielunsa eri tunnelmat. Mutta
vieläkin hämmästyttävämpää hänessä oli tuo tuoreus ja hipiän valkeus,
joka on niin kuvaavaa suomalaisille naisille. Koko hänen pienessä
hennossa olennossaan oli jotakin kirkasta ja puhdasta. Vain suuret,
teräksenharmaat silmät olivat ikäänkuin alakuloisuuden verhoamat.
Tuo alakuloisuus asuu jokaisen suomalaisen naisen sielun pohjalla.
Ehkäpä se on itsetiedotonta valon ja auringon kaipuuta, tuo
alakuloisuus, joka painostaa tätä aikojen hämärässä Aasiasta
vaeltanutta, yön ja lumen maahan asettunutta kansaa...
Tai ehkäpä se johtuu siitä, että sorretun kansan toiveet, sen
itsenäisyysunelmat alituisesti pettyvät, ken tietää? Joka tapauksessa
näennäisesti iloisen kuoren alla piilee jokaisen suomalaisen sydämessä
syvää alakuloisuutta.
Suomalainen sielu on sukua suomalaiselle luonnolle.
Nuo äärettömät metsät, joissa ei kuulu muuta ääntä kuin petoeläinten
kaamottavaa ulvontaa, ovat tehneet suomalaisen luonteeltaan suljetuksi
ja yksinäiseksi; rämeiset maat, joilla ei kasva muuta kuin kanervia ja
vaivaiskoivuja, härmän peittämät metsät ja laajat asumattomat aavikot
ovat yhtä alakuloisia ja haikeita kuin suomalaisen talonpojankin elämä.
Mutta järvet, nuo auringossa kimmeltävät, siniset, kirkkaat järvet, ne
ovat suomalaiselle antaneet kaiken sen, mikä ihmissielussa voi olla
pehmeintä ja kauneinta... Eivätkä missään maailmassa kansanlaulut,
kansan sielun suoranaiset ilmaisumuodot, tunkeudu sen välittömämmin
sydämiin, ilmaise sen enemmän ihanteellisuutta kuin Suomessa.
Nuori nainen, tuskin kahdenkymmenen vuoden vanha, odotti tänä iltana
miestään palaavaksi kotiin Helsingistä.
Yksinäisyyden ja musiikin valtaamana hän vähitellen vaipuu yhä enemmän
unelmiinsa... Ja huulien lausuessa kansanlaulun kohtaloonalistuvia
sanoja hänen ajatuksensa alkavat yhä levottomammin liidellä...
Kuinka yksin hän on tällä ruotsalaisella paikkakunnalla, josta hänen
miehensä on kotoisin!
Ruotsalainen kansanaines täällä hänen ympärillään on paljoa oppineempi,
kohteliaampi ja sivistyneempi kuin suomalainen. Maakin on paljoa
hedelmällisempi ja viljellympi. Kaikki täällä on erinomaisessa
järjestyksessä. Ja kuitenkin, kuinka suuresti hän kaipaakaan noita
huonokasvuisia ruispeltoja kaukana Savossa, synkkiä metsiä, koskia ja
sinisiä järviä!
Täällä kaikki tiet ovat suoria ja hyvin hoidettuja. Siellä ei ole kuin
mutkikkaita polkuja, jotka johtavat lumoaville seuduille.
Koko sielultaan hän on oman seutunsa lapsi, eroittamattomasti
kiinnitetty syntymäseutuunsa. Täällä hän pysyy aina vieraana, sen hän
tietää.
Ja suuret kyyneleet vierivät hitaasti pitkin hänen poskiaan. Hänen
äänensä väräjää. Harmistuneena omaan heikkouteensa, kun hän ei sen
paremmin kykene hillitsemään itseään, hän lakkaa äkkiä laulamasta.
Kovalla paukkeella hän sulkee pianon, sitten hän astuu päättävästi
huoneensa lattian yli. Komea, lattialle levitetty valkea karhuntalja
vaimentaa hänen pienten jalkojensa äänen.
Takkavalkean iloinen loimu saa hänet pysähtymään, ja silmäiltyään
hajamielisesti kelloon, joka näyttää jo puolta kuutta, hän heittäytyy
mukavaan, matalaan nojatuoliin.
Ja jälleen hänen ajatuksensa alkavat liidellä, ja pieni katkera ilme
karehtii hänen kaarevahuulisen suunsa pielissä.
Oi! täytyihän hänen myöntää, että hänen avioliittonsa Nils af
Ekin kanssa, joka kuitenkin oli solmittu vain molemminpuolisesta
rakkaudesta, oli tuottanut hänelle suurta pettymystä. Monet pienet,
selittämättömät, hämärät seikat eroittivat heidät nyt toisistaan! Kaksi
eri rotua heissä taisteli ja kiisteli keskenänsä.
Saimin isä oli supisuomalainen, itseoppinut ja jalosydäminen mies,
hänen äitinsä oli kuollut tyttären syntyessä.
Jouduttuaan näin varhain orvoksi oli hänet kasvatettu Saarilassa,
vanhassa kartanossa Savossa, Saimaan rannalla, jonka mukaan hän oli
nimensäkin saanut.
Saarila oli hänen tätinsä, vanhan romantillisen ja runollisen
naimattoman neiden oma.
Täti, joka oli siveä ja puhdas mieleltään, oli jo varhain opettanut
häntä rakastamaan luontoa ja ihailemaan kaikkea kaunista ja
sopusointuista. Uskonnon asemesta oli hän istuttanut häneen moraalisen
ja henkisen ihanteen kaipuun.
Siten hänen valoisa nuoruutensa oli kulunut kuin ihanin satu unelmissa,
vakavissa opinnoissa ja urheilussa, ja päivä päivältä hän oli tarkasti
seurannut oman sielunsa kehitystä.
Kuinka ihanalta ja hurmaavalta elämä hänen mielestään oli näyttänyt,
tuo kaunis kuvakirja, jonka lehtiä hän innostunein mielin oli selaillut!
Yhdeksäntoista-vuotiaana, astuttuaan maailmaan, hänen kohtalonsa oli
tullut ratkaistuksi.
Viettäessään talvea Helsingissä kumminsa luona, joka oli komea ja
turhamainen nainen ja kuljetti häntä, rikasta perijätärtä, mukanaan
suuren maailman pitoihin ja huveihin, oli hän tutustunut tulevaan
mieheensä.
Tämä kaunis, sinisilmäinen ja vaaleaviiksinen nuorukainen oli
voittanut hänet hienolla ja sulavalla käytöksellään, jota yleensä
tapaa ruotsalaisissa seurapiireissä, mutta mikä on aivan vierasta
suomalaisten jäykälle ja juhlalliselle olennolle.
Nils af Ekin esi-isä oli ollut ruotsalainen upseeri, joka oli
muuttanut Suomeen v. 1809 heti maan jouduttua Venäjän vallan alle, ja
siitä saakka hänen perheensä oli asunut Suomessa, Viikin kartanossa,
Uudellamaalla.
Avioliittojen kautta oli af Ekin perhe joutunut sukulaisuussuhteisiin
useiden maan vanhojen sukujen kanssa, jotka elivät vain omassa
piirissänsä. Nils af Ek ja hänen äitinsä olivat ainoat tämän nimen
edustajat. Kaikki nuoret tytöt toivoivat voittavansa hänet, sillä
sitä pidettiin erittäin edullisena naimakauppana, vaikka Nils olikin
tunnettu huikentelevaksi Don Juaniksi, joka oli mielistellyt kaikkia
oman piirinsä naisia.
Mutta koko seurapiirin ja Saimin itsensäkin suureksi hämmästykseksi
pieni suomalaistyttö, Saimi, voittikin tämän hienon herrasmiehen
omakseen.
Kun Nils kiihkeänä ja väräjävänä oli tunnustanut hänelle rakkautensa,
oli Saimi kuunnellut hänen sanojansa onnesta hurmaantuneena, ja
rajattoman riemun vallassa oli hän luvannut tulla hänen vaimokseen.
Kokematon Saimi oli näkevinään hänessä täydellisen ihannemiehen, ja
melkein vihoissaan hän työnsi luotaan tätinsä aran neuvon, joka pyysi
häntä vielä punnitsemaan asiaa ja lykkäämään häät tuonnemmaksi, jotta
he kumpikin tutustuisivat lähemmin toisiinsa. Mutta miksikä odottaa?
Nils oli rikas. Saimi samoin. Häät vietettiin Saarilassa pari viikkoa
kihlauksen jälkeen. Nuoren parin lähtiessä matkalle oli Saimin
vanha täti vuodattanut katkeria kyyneleitä, sillä hän ei uskonut
sisarentyttärensä onneen. Hän aavisti kaikenlaisia vaikeuksia,
varsinkin kun rouva af Ek, Nilsin äiti, ei näyttänyt olevan
tyytyväinen poikansa valitsemaan »suomalaiseen» tyttöön. Hän olisi
suonut hänen naineen jonkun kaunottaren heidän omasta ruotsalaisesta
seurapiiristänsä. Mutta huomatessaan, kuinka vakavaa laatua Nilsin
rakkaus oli, oli hän lopulta alistunut. Saimin varallisuus oli myöskin
puolestaan vaikuttanut edullisesti tämän avioliiton solmimiseen.
Lyhyen häämatkan jälkeen, jolloin nuori pari käväisi Ruotsissa, olivat
he asettuneet Viikin kartanoon. Siitä oli nyt kulunut lähes vuosi.
Kuherruskuukausi oli kulunut onnen huumeessa. Saimi oli antautunut
tahdottomasti uuden elämänsä ja Nilsin intohimoisen rakkauden valtaan:
koko ruumiillaan ja sielullaan hän upposi siihen intohimon ja rakkauden
virtaan, joka ympäröi häntä. Jonkun ajan kuluttua tuo ylenmääräinen
ihailu alkoi häntä kuitenkin tympäistä, hän olisi tahtonut saada
jotakin enempää ja parempaa elämältä. Hän olisi mielellään tahtonut
ottaa osaa taloudenhoitoon. Mutta tämä toive, vaikka se olikin niin
luonnollinen, ei ollut miellyttänyt Nilsiä, ja hän oli selittänyt,
ettei hänen vaimonsa saanut olla minään emännöitsijänä.
Siitä oli syntynyt heidän ensimäinen erimielisyytensä.
Saimi piti kiihkeästi puoltansa. Nils vastasi taipumattomasti, että
hänen vaimonsa oli aivan liian nuori ryhtyäkseen noin ikäviin toimiin,
ja että heidän emännöitsijänsä, joka heidän naimisiin mentyään oli
hoitanut taloutta, oli siihen erittäin kykenevä.
— Ei, pikku Saimini, sanoi Nils hellästi, sinun pitää vain antaa
miehesi rakastaa ja ihailla itseäsi.
Ja Saimin oli täytynyt tyytyä siihen.
Mutta syntyipä vielä toinen vakavampikin erimielisyys heidän välillään.
Nilsillä ei ollut mitään henkisen elämän tarvetta.
Heidän naimisliittonsa alkuaikoina oli Saimi yrittänyt puhua hänelle
unelmistaan, kaipuustaan, ihanteistaan. Hän oli uskonut hänelle myöskin
epäilyksensä ja pelkonsa ja sanonut tarvitsevansa moraalista ohjausta
ja tukea.
Nils oli hymyillen kuunnellut hänen puheitaan. Sitten hän leikkiä
laskien oli sanonut häntä pieneksi yltiöpäiseksi moralistiksi ja
vastannut kaikkiin hänen tuumiinsa vain suudelmilla...
Silloin Saimi oli tuntenut, mikä syvä kuilu eroitti toisistaan heidän
kummankin elämänkatsomuksensa. Tuo tieto oli suuresti surettanut
häntä ja hänestä tuntui nöyryyttävältä olla vain Nilsin laillisena
rakastajattarena, niinkuin tämä halusi. Mutta hän oli kantanut yksin
pettymyksensä. Kellepä hän olisikaan voinut uskoa huoliaan. Ja
vähitellen tuo sankari, jonka Saimi oli korottanut niin korkealle
jalustimelle, alkoi kadottaa tenhovoimansa.
Silloin Saimi, voidakseen olla joksikin hyödyksi, päätti ruveta
työskentelemään monien alustalaistensa ja heidän lastensa hyväksi. Hän
kävi heidän kouluissaan, hän jutteli alustalaisten vaimojen kanssa,
mutta suureksi ihmeekseen häntä kohdeltiin varsin kylmästi...
Savossa, suomalaisen kansan keskuudessa hän oli tottunut ystävälliseen
ja tuttavalliseen kohteluun ja siksi tämä kylmyys kummastutti häntä,
vieläpä loukkasikin. Tämä ruotsalainen kansa ei luottanut häneen, sen
hän nyt ymmärsi. Hän itse oli suomalaista rotua, päinvastoin kuin
tämän ruotsalaisen seudun kansa, joka ei ymmärtänyt hänen kieltään.
Kansanvalistus, joka Uudellamaalla oli paljoa korkeammalla kannalla
kuin Savossa, oli tehnyt heidät epäluuloisiksi ja itsetietoisiksi.
Saimin, tuon lapsellisen ja viattoman, hyvän ja iloisen nuoren
naisen oli vaikea alistua siihen. Se tuntui hänestä jälleen uudelta
pettymykseltä. Mutta hänen oli pakko alistua ja hän vetäytyi
vähitellen kokonaan kuoreensa. Mutta usein hänen elämänsä tuntui kovin
yksinäiseltä, niinkuin nyt tänäänkin, jolloin Nils oli ollut kaiken
päivää poissa.
Hän vihasi noita Nilsin kaupunginmatkoja. Vaistomaisesti hän tunsi,
että niiden alla piili jotain, jota hän ei tiennyt. Ja joka kerta
kotiin tullessaan tuntui Nils hänestä ikäänkuin vieraalta, hän puhui
paljon, nauroi kovaäänisesti ja joskus hänen hengityksensä haiskahti
väkijuomilta.
Oi! kuinka Saimi olikaan säikähtänyt, kun Nils ensi kertaa tuli kotiin
tuo peloittava haju vaatteissaan, hiuksissaan, koko olennossaan...
Mutta Saimi ei uskaltanut sanoa hänelle mitään... Se oli sitä
kauheampaa, kun Nilsin isä oli tapaturmaisesti kuollut palatessaan
kerran päihtyneenä kotiin kaupungista. Tienlaidassa, josta hänet oli
kuolleena löydetty, oli vielä tänäkin päivänä puuristi.
Tämä muisto herätti hirveän levottomuuden Saimin mielessä. Ei suinkaan
perinnöllisyyden kova laki ollut rangaissut hänen miestänsä, hänen
kaunista Nilsiänsä, sälyttämällä hänen hartioilleen esi-isiltä
perittyjä kammottavia taipumuksia? Sillä ennenvanhaan oli juoppous
ollut aivan yleistä sivistyneittenkin herrasmiesten parissa
pohjoismaissa.
Kello keskeytti äkkiä Saimin mietteet.
— Jo kuusi! sanoi hän itsekseen ihmeissänsä. Kuinka kauan Nils viipyy!
Kirkas kuunsäde tunkeutui huoneeseen kaksinkertaisten ikkunoiden läpi,
joita hienot valkoiset uutimet reunustivat, ja sen kylmä valo hopeoitti
ikkunakomerossa olevien kasvien lehdet.
Kuinka hiljainen ja rauhallinen olikaan tämä koti, jonka Nils
rakkaudessaan oli hänelle luonut! Kaikkialla taide-esineitä ja tauluja,
jotka hivelivät hänen silmiään. Suuri kirjasto täytti kokonaisen
seinän. Ja mukavat, himmeänsiniset englantilaiset huonekalut olivat
tavattoman tyylikkäät ja aistikkaat. Ikkunasta avautui laaja näköala
merelle.
Äkkiä kuului kulkusten kilinää etäältä. Saimi heristi korviaan. Iloisia
ääniä kajahti jäältä.
»Nils on varmaan kotiin tulossa... Muutamien minuuttien jälkeen hän on
täällä,» tuumi Saimi.
Mutta uupuneena takkavalkean lämpimästä ja pahoilla mielin miehen
myöhäisestä paluusta jäi Saimi paikoilleen hämärään huoneeseen
nojatuoliinsa istumaan menemättä häntä vastaan.