W. 1839. Joulukuulta.
Alkuluomisesta.
Pian kullaki kansalla maailmassa ovat tarinansa alkuluomisesta,
nimittäin _maan ja maailman_ luomisesta, _ihmisten_ ja muiden
sekä _hengellisten_ että _hengettömien olentojen_ ilmaumisesta
j.n.e. Kaikki pitävät yhtä siinä asiassa, että ennen maan luomista
ei ollut muuta, kun joku muodoton tyhjä eli ainetten seko, joka
kaikkenaan oli yhdennäöstä, eikä toinen paikka toisestaan erotettu.
Indialaiset Aasiassa tarinoivat pyhinä pidetyissä kirjoissaan,
että tämä alkuolento ensin rupesi itsestään ajattelemaan, kuvautui
siitä munaksi ja munasta sikesi maailman luoja, Jumala Brahma,
joka asetti päällyspuolen munasta taivaaksi, alapuolen maaksi ja
teki sisuksesta ilman ja meren: Meren keskelle kohosi manner ja
ympärille nousi rautaseinät. Mantereesta tuli aineita kaikenlaisiin
olentohin, joilla ei kuitenkaan ollut henkeä, ennenkun luoja lähetti
senki. Ahneus ja murhanhimo alenti ihmisen alkuarvostaan ja lyhenti
elämäniän. Henki kuollessa lähtee yhdestä ruumiista toiseen, joko
ihmisruumiiseen, muun elävän, puun, ruohon eli kiven j.n.e. sitä
myöten, kun entisessä ruumiillisessa yhdisteessä tekeytyy otolliseksi
parempaan eli pahempaan uuteen yhdisteesen. -- Persialaiset uskoivat
löytyvän kaksi luomatonta alkuolentoa, joista toinen, _Ormusda_
nimeltä, oli hyvä, toinen _Ahrimani_ paha (k. Mehil. 1836, Histor.
s. 96), Näiden alkuolentojen mukaan ovat kaikki luodutki hyviä eli
pahoja. -- Wanhain Egyptiläisten tarinoita myöten loi itse luomaton
alkujumala maailman _Sanallansa_. Sitä ennen oli maailma yhtenä
jäänä ja peitetty pimeydeltä. Mutta Sanan henki muuttui _ääneksi_,
ääni _tuleksi_, joka sekä lämmitti että valasi. Tuli sulatti jään
ja kuivasi osan siitä mantereeksi, vaan enin osa jäi kuivamatta
mereksi. Ihmiset olivat alkuansa puhtaat, ruumiittomat henget,
eronneet Luojan hengestä s.t.s. luojan uloshengittämästä kuvauneet.
Mutta heidän ylpeytensä ja himonsa, tutkia Jumalan henkiä, joka oli
kieltty heille, rangaistiin sillä, että he suljettiin ruumiisin,
yhdestä toiseen, niinkun Indialaistenki uskossa. Ja sama rangaistus
uhattiin niille, jotka vielä elivät henkinä alkupuhtaudessaan,
jos heki lankeaisivat. -- Greikalaisilla ja Ruomalaisilla oli
usiampilaatuisia tarinoita alkuluomisesta, vaan ne nyt sivumenemmä,
ikäskun Ruotsalaisten ja muidenki Germanilaisten kansain tarinat.
Shippowais-Indiaanit Pohjois-Amerikassa sanovat maan ennen
luomistansa olleen merenä, eikä sillon muuta elävätä löytyneen, kun
yhen hirviän suuren linnun, jolla oli silmänsä tulesta, katsunta
kun ukonleimaus ja siipiensä suhina lentäissä, kun Pitkäsen jyrinä.
Kun tämä lintu laskihen alas ja tuli merta koskemaan, niin nousi
ja kohosi kuiva maa ylös vedestä ja seisattui vetten päällä. Saman
linnun toimesta tuli sitte maalle kaikki, mitä siinä löytyy elävätä,
kasvavata eli muuta ainetta. -- Muinais-Suomalaisten uskosta näissä
asioissa olemma, ehkä kyllä lyhyeltä jo maininneet (k. Mehil.
s.v. Hist. s. 10). Niitä lisäyksiä ja parannuksia myöten, joita
jälestäpäin on koottu, tulisi Kalevalan I Runo, v. 247-315, jossa
alkuluomisesta kerrotaan, kuulumaan seuraavalla tavalla:
Waka vanba Wäinämöinen
Siitä kulki kuusi vuotta,
Seuro seitsemän keseä,
Karehti kaheksan vuotta,
Selvällä meren selällä,
Ulapalla aukialla,
Eessähän vesi vetelä,
Taivas sininen takana.
Siinä mies meret lukevi,
Uros aallot arvelevi;
Kussa päätänsä kohotti,
Sihen saaria saneli;
Kussa kättä käännällytti,
Sihen niemiä nimesi;
Kussa jalka pohjautu,
Sihen hauat hankkieli;
Kun kävi lähitse maata,
Siinä rantoja rakenti;
Päin pääty maata vasten,
Sihen lehti laittelihen;
Kylin maahan kääntelihen,
Sihen sai siliä ranta;
Jaloin maahan kääntelihen,
Sihen loi lohiapajan.
Niin ulomma uiteleksen,
Seisottu meren selällä,
Luopi luotoja selälle,
Kasvatti salakaria,
Joihin laivat lasketahan.
Päät menevi kauppamiesten.
Lenti kokko koilta ilman,
Havukkainen halki taivon,
Ei oo kokko suurimmia,
Eikä aivan pienimmiä:
Siipi taivoa siveli,
Toinen vettä viepraeli.
Sillä silmät tulta iski,
Suu valeli valkiata.
Lentelevi, liitelevi,
Katselevi, kääntelevi
Lenti iät, lenti lännet,
Lenti kaikki ilman tuulet,
Lenti luotehen loputen,
Peritellen pohjasilman,
Etsien pesänsioa,
Asunmaata arvaellen.
Sillon vanha Wäinämöinen
Keskellä meren seloista,
Kun näki kokon tulevan,
Linnun liian liitelevän,
Luuli päivän paistavaksi,
Hempehen helottavaksi.
Niin nosti merestä polven,
Sen pisti kokon pesäksi,
Heinäseksi mättähäksi,
Kuloseksi turpeheksi.
Tuopa kokko kurja lintu
Näki mättähän merellä:
"Oisi tuossa tuores turve,
Jos tuohon pesäni laain."
Lentelevi, liitelevi,
Päähän polven laskeuvi,
Hiero heinästä pesänsä,
Kulon päästä kutkutteli;
Niin muni munia kuusi,
Kultamunan seitsemännen.
Hierelevi, hautelevi,
Päätä polven lämmittävi;
Siitä vanha Wäinämöinen
Tunsi polvensa palavan,
Jäsenensä lämpiävän.
Wavahutti polviansa,
Järkäytti jäseniänsä,
Munat vierähti vetehen,
Meren aaltohon ajaksen.
Sano vanha Wäinämöinen:
"Kokko rukka, kurja lintu!
Jo munat vetehen vieri.
Karskahti meren karihin."
Katselevi, kääntelevi,
Jo oli muuttunna munaset:
Munasen alanen puoli
Alaseksi Maaemäksi;
Munasen ylänen puoli
Yläseksi taivoseksi;
Mi munassa ruskiata,
Se päiväksi paistamahan;
Mi munassa valkiata,
Se kuuksi kumottamahan;
Mi muita munan muruja,
Ne tähiksi taivahalle.
Siitä meille päivä synty,
Siitä uusi kuu kumotti,
Sitä taisi taivas tulla.
Sekä mahto maa sietä,
Kokon kuuesta munasta,
Seitsemästä saalahasta.
Tällä runolla maailman alkuluomisesta on kyllä sekä jo präntätyitä,
että vielä pränttäämättömiä toisintoja. Niin on toisilla _kokon_
siasena _hanhi, sotka eli haapana_ ja lauletaan kokon eli jonkun
näistä muista munineen vaan kaksi eli kolme munaa. Taikka kertovat
kokon Turjasta eli Lapista tulleen ja kullasta eli vaskesta pesänsä
tehneen. Ja kun munat vierähtivät veteen ja särkyivät, sanotaan
muutamissa toisinnoissa ne sitte joko Wäinämöisen eli itse munivan
linnun sanalla, s.o. käskyllä, muuttuneen, kuni muuttuivat.
Mikä näistä toisinnoista olisi toistansa parempi, sitä emme nyt
rupia'kaan tutkimaan, vaan ilman kehotamma muita miettimään, jos
eikö tällä tarinalla alkuluomisesta saattaisi olla jotain yhteyttä
edellä mainitun Indialaisten luomistarinan kanssa. Tässä olisi
se luomaton alkuolento erounnut _vedeksi ja Wäinämöiseksi_ [Ehkä
koko tässä luomistarinassa alkuansa ei lienekään _Wäinämöisestä_,
vaan _Wein emosesta_ (veden emosta) puhet ollut. _Emoksi, emäksi,
emoseksi_ nimitetään yhteisesti sitä, mistä kullaki aineella on
ylläpitonsa, lujuutensa, vahvuutensa j.n.e. Ei _Weinemosella_ siis
tarvinne'kaan jotain erityistä _naisjumalata_ vedestä ymmärtää, vaan
yhteisesti _veden ylläpitäjää, veden omituista voimaa eli juurta_.
Sana on selvää Suomea ja selvällä merkityksellä, vaan näyttää kun
olisi likipitävän äänensä vuoksi tullut _Wäinämöisen_ nimen kanssa
sekaumaan.], ja ajatusta kuvaeltaisi _kokolla_. Samalla tavalla
tulee sitte heidän, kun meidänki tarinassa munan yläpuolesta taivas,
alapuolesta maa ja sisällyksestä, heillä ilma ja meri, meillä kuu
ja aurinko. Mutta ehkä vielä suurempi ja merkillisempi yhteys on
tällä meidän tarinalla Shippowaisten tarinan kanssa alkuluomisesta,
jossa, niikun siitäki jo edellä mainimma, myös muistellaan, suuresta
linnusta, jolla oli silmät tulesta j.n.e. Ikäskun kokko meidän
tarinassa, tuli heidänki tavaton lintunsa merta koskemaan, josta
sitte maa erosi vedestä. Jos tahtoisimma pitkittää näitä arveluita,
niin kyllä saattaisimma muistuttaa siitäki, että kuudella kokon
munalla meidän tarinassa miksei kuvailtu kuutta päivää, jona Jumala
maan loi, ja seitsemännellä kultamunalla niitä seuraavata lepopäivää.
Waan olkoon loppu kerrassaan arveluillemme.
* * * * *
Entisellä tavallansa toimitetaan MEHILÄISTÄ tulevanaki vuonna
saatavaksi 3 ruplaan 45 kopeikkaan paperirahassa itsekustaki
postikontuorista Suomessa. Joka toiseen arkkiin kirjoitetaan Wenäjän
maan ja vallan historiata, jonka, samate kun tänä vuonna Suomen
historian, toivomma saada yhteen vuosikertaan mahtumaan.
Helsingistä 3 päivä Joulukuuta 1839.
Elias Lönnrot.
Läänin Lääkäri.
HELSINGISSÄ, 1839.
Präntätty G. O. Waseniuksen tykönä.