TUNTEMATON: Jos jotain vielä sanoisit, unohtaisi hän ehkä tämän
tärkeimmän.
ÄITI: Ah, sinä olet minut voittanut. Kaikki syyt olet minulta
riistänyt, antautuneena seison edessäsi.--Ota siis minut! En jaksa
enää. Tässä olen! (Peittää silmänsä käsiin): Missä on viikatteesi? Tee
pian minkä teet.
TUNTEMATON: Viikatteeni on niitä varten, joita en ole saanut
vapaaehtoisesti tulemaan.
ÄITI ottaa kädet silmiltään, katsoo ihmetellen, kirkastuvasti
Tuntemattomaan, joka on avannut sylinsä: Jos vaan uskaltaisin--! Oletko
sinä kylmä niinkuin sanotaan? Onko kaikki tuo valkea jäätä! Varros kun
katson kerran suoraan silmiisi.--Totisesti olet sinä niinkuin
miesvainajani,--sinä olet... Tämä on sinun Paavalisi! Sinä rakastat
minun Paavaliani,--sinä olet minun lämmin, lämmin elämäni--!
Heittäytyy ojennetuin käsin kuoleman syliin.
Täysi pimeys.
Aamun valkeneminen.
ÄITI makaa liikkumattomana vuoteessaan, peitteen alla, selällään, kädet
ristissä rinnan päällä.
PAAVALI nukkuu entisessä asennossaan korituolin luona.
Kuuluu vasemmalla kuinka avain pannaan lukkoon ja ovi hiljaa
avataan. Vähäistä kolinaa, niinkuin kyökkitoimissa oltaessa.
AUTTAJA-MATAMI astuu varovasti varpaisillaan käyden sisälle, kädessä
maitokannu ja vihanneksilla täytetty torikori, jotka asettaa
ovensuuhun. Katsoo ympärilleen, tulee sisemmäs: Nukkuvatko molemmat.
Menee yhä varpaisillaan ikkunoille, avaa uutimet niin että aurinko
paistaa sisään, muodostaen kukkainvarjot lattialle. Nostaa pois häkin
päällä olevan vaatteen: Tyi-tyi, pikku lintu ... onhan aamu, herää jo!
Lintu alkaa hypellä ja päästellä yksinäisiä viserryksiä. Matami menee
uunin luo, panee puut pesään, sytyttää, puhaltaa tuleen, viipyy kunnes
kuuluu iloinen palon rätinä ja kohina. Nousee, korjaa lampun ja
rohtopullot pöydältä, jonka nostaa syrjemmäs ja kattaa valkealla
liinalla. Katsahtaa äitiin: Herranen aika kuinka kalpea! Lähestyy
vuodetta, koskettaa hiljaa äidin kättä: Kylmä! Hyi kuinka säikähdin!
Herättäen: Rouva! rouva!--Siunatkoon!--Kuollut!--Paavali! Paavali!
ettekö kuule?--Siinä se nukkuu ja oma äiti on kuollut!--Kuuletteko?
Äitinne on kuollut!
PAAVALI unisena: Mitä sinä puhut?
MATAMI: »Mitä sinä puhut»! Äitinne on kuollut!
PAAVALI: Äiti kuollut? Minunko äitini?
MATAMI: Voi poika raukkaa! Katsokaa itse.
PAAVALI ottaa molemmin käsin päästänsä, niinkuin kootakseen
ajatuksensa, kääntyy päin äitiä ja hyökkää mielettömänä häntä
herättelemään, pudistellen ja hellitellen: Äiti kulta, pikku äiti
kulta, herää jo, herääthän? Raivokkaasti matamille: Se ei ole totta!
Valehtelet! Valehtelet! Tuskaisesti rukoillen, hyvin nopeasti: Menethän
tohtoria hakemaan, menethän tohtoria hakemaan, menethän viipymättä,
mene joutuin, joutuin, joutuin! Viimeinen »joutuin» kohoo jälleen
raivoksi: Ah!
MATAMI: Mitä tässä enää tohtori auttaa! Ettekö näe itse: sydän ei enää
lyö, rinta ei hengitä. Tunnustelkaa: hän jo kylmenee.
PAAVALI: Ei, ei, ei, ei! Hyökkää mielettömänä eri paikkoihin huonetta,
ikäänkuin hakien. Eteisessä hän selailee vaatenauloissa riippuvia
päällysvaatteita: Hän ei ole lähtenyt.
MATAMI: Siunatkoon tuota poikaa! Hän on järjiltänsä! Puoleksi säälien
ja puoleksi nuhdellen: Saako noin malttiansa menettää? Ensi kertaako
tapahtuu että ihminen kuolee! Pitäisi jo toki olla vähän
ymmärtäväisempi.
PAAVALI: Hän ei ole mennyt ulos. Hän on täällä sisällä.--Äiti, äiti,
missä sinä olet? Oletko sinä ilmassa?--taivaassako? Vastaa! Vastaa
minulle! Vastaa!
MATAMI koskettaa Paavaliin ja viittaa kädellään äitiin päin.
PAAVALI katsoo sinnepäin, tulee tuntoihinsa, menee hiljaa äidin vuoteen
luo ja sortuu itkien sen ääreen: Nukuin! Nukuin! Nukuin!
MATAMI: Surku minun tulee tuota poika raukkaa...
Nostaa esiliinan silmilleen ja nyyhkyttää hiljaa.
PAAVALI hiljaa valitellen: Jäähyväiset jäivät sanomatta sinulle!
Viimeinen sana jäi kuulematta sinun hyviltä huuliltasi. Olet
pahoillasi... Olet pahoillasi, minä näen sen. Katsoo kauhulla äidin
kasvoihin: Miksi ovat kasvosi noin totiset ja liikkumattomat? Äiti,
äiti, minä en voi tätä kestää! Taas hiljaa, hellän rukoilevasti,
silitellen äidin tukkaa: Äiti kulta, miksi et hymähdä anteeksi
antavasti Paavalillesi? Etkö voi hymähtää? Kerran vaan vielä, yhden
ainoan kerran, aivan hiukan vaan, hiukan... Tai ellet voi hymähtää,
niin anna joku merkki olemisestasi... Muistaa, kavahtaa: Merkki?! Mitä
sinä sanoitkaan minulle? »Annan merkin olemisestani» ... »nyykäytän
sinulle aina kun...» Käskit rakastamaan vieraita... Ketä, äiti,
ketä?... Katsoo ympärilleen, tähystää epätietoisena matamia, joka
itkee,--nousee, lähestyy häntä ujostellen, ja vähän kömpelösti taputtaa
olalla.
MATAMI ottaa esiliinan silmiltänsä, hymyilee kyynelten läpi ja
nyykäyttelee päätään Paavalille.
PAAVALI vetää hämmästyneenä kätensä ohimoille, pari askelta perääntyen:
Miksi nyykäytit päätäsi, sano!
MATAMI ihmetellen: Eikö olisi pitänyt? Pahotinko mielenne, Paavali?
PAAVALI: E-ei. Sinä olet ... sinä olet...
Vuoroin levittää kätensä niinkuin syleilläkseen häntä,
vuoroin hillitsee itsensä:
Voi, et sinä sitä ymmärrä. Mutta katsos, minä aijon nyt olla niin hyvä
sinulle. Sano vaan mitä sinulta puuttuu, ja jos olet köyhä, niin katso
tänne: minulla on voimakkaat kädet, jaksan tehdä kaikkea mitä vaan
tarvitset. Tarvitsethan, tarvitsethan sinä minua?
MATAMI liikutettuna: Paavali, Paavali, mikä enkeli te olettekaan, kun
tämmöisellä hetkellä minua vierasta ajattelette!
Nyykäyttelee taas päätänsä.
PAAVALI haltioissaan: Niin, niin, minä ymmärrän... Voi, jos sinä vaan
voisit ymmärtää!
MATAMI: Ajatella vierasta, ennenkuin oma äiti on vielä haudattuna!
PAAVALI: Et, et voi sitä ymmärtää! Mutta minä en jätä sinua, minä autan
sinut köyhyydestäsi! Niin, minä tahdon nähdä sinua lakkaamatta, enemmän
ja aina vaan enemmän. Lähden maailmalle. Kokoon köyhät ympärilleni!
Niin, äiti, kuolleet minä herätän haudoistansa! Äiti! Sinä elät... Minä
tulen!
Rientää ulos haltioituneena äärimmilleen.
MATAMI: Kuinka ihmeellistä...!--Mitähän siitäkin pojasta vielä tulee?!
Kanarialintu on vähitellen ruvennut visertämään kohti kurkkuaan.
Väliverho.