Paavalin äidin asunto.
Lavea, matala, kodikas huone. Köyhä sisustus. Harvoja huonekaluja
seinäin vierustoilla. Vasemmalla (katsomosta käsin) kaksi ikkunaa;
oikealla: taaempana kaakeliuuni ja laatikkokaappi, lähempänä katsomoa
ovi toiseen huoneeseen. Kaksi avonaista oviaukkoa peräseinässä, joista
vasemmanpuolinen johtaa näkyvän välikäytävän kautta kyökin ovelle ja
oikeanpuolinen samoin näkyvän eteisen kautta ulosvievälle katuovelle.
Sisäisten oviaukkojen välissä on verhoilla suljettava, nyt avonainen
pimeä makuualkoovi. Ikkunalaudoilla veripisarankukkia. Lähemmän ikkunan
edessä pieni pöytä, jonka päällä vaatteella peitetty linnunhäkki.
Oikeanpuoleisessa eteisessä palaa pieni seinälamppu.
On puoliyön aika. Hiljaisuus vallitsee.
Alkoovissa makaa vuoteellaan lakanain välissä Paavalin äiti ankarassa
kuumeessa, silloin tällöin heitellen päätään puolelta toiselle
tajuttomassa unen houreessa. Pään puolella on rohtopöytä, jolla palaa
vihreäkupuinen lamppu. Sen valo jakaa huoneen siten, että permanto ja
seinäin alaosa on kirkkaassa valaistuksessa, mutta huoneen yläosa
joutuu vihertävään pimentoon. Lamppuun on kiinnitetty varjostin
estämään äidin kasvoista valon häikäisyä. Vuoteen jalkapuolella
korinojatuoli mattoineen ja jakkaroineen.
Vuoteen ääressä seisoo lääkäri, toisella kädellään tunnustellen sairaan
käsiranne-valtimoa, toisessa pidellen taskukelloaan, johon
liikahtamatta katsoo. Hänellä on yllään pitkä, kiiltävänmusta
verkatakki ja silmillä kultareunaiset rillat.
Vuoteenlaidalla istuu Paavali, alaikäinen nuorukainen, pää käsien
varaan painuksissa, pitkä kiharainen tukka vähän epäjärjestyksessä.
LÄÄKÄRI laskee äidin käden hiljaa alas, panee kellon taskuunsa ja tulee
mietteissään hitaasti vuoteen luota.
PAAVALI kavahtaa pystyyn, rientää lääkärin luo, käy molemmin käsin
tämän käsivarteen, katsoo silmiin, aikoo kysyä, mutta näkee jo ennen
kysymistä lääkärin pitävän sairaan tilaa toivottomana; kääntyy pois,
itkua hilliten nostaa kädet kasvoilleen.
LÄÄKÄRI: No-no, Paavali ystäväni, enhän minä sano: se on luultavaa,
minä sanon ainoastaan: se on mahdollista.
PAAVALI yhä poispäin kääntyneenä: Miksi pitää ihmisen kuolla?!
LÄÄKÄRI: Niin sanot ainoastaan siksi, että on kysymys omasta äidistäsi.
Minä taas lääkärinä näen joka päivä kuolevia ihmisiä. Ja kaikilla
heillä on äitejä tai lapsia tai muita rakkaita omaisia. Kaikkien on
tämä suru kestettävä. Nyt on tullut sinun vuorosi. Ole mies!
PAAVALI: Voi, herra tohtori, tässä on sentään niinkuin jotain
erikoista, aivan--aivan erikoista...
LÄÄKÄRI: Niin sanovat kaikki.
PAAVALI: Mutta--huomatkaa--me olemme äidin kanssa aina olleet yhdessä--
minä pienestä asti, ja yksin ajatuskin, että hän nyt--tällä hetkellä
juuri... Ei-ei, minä en voi elää ilman häntä... En voi!
LÄÄKÄRI: No mutta Paavali, Paavali! Sopiiko tuo sinulle! Katsoppas
kuinka sinä olet jo suuri. Totisesti olet jo aikamies.
PAAVALI: Onko elämää kuoleman jälkeen?
LÄÄKÄRI: Kysytkö minulta?
PAAVALI: Sanokaa uskotteko!
LÄÄKÄRI: Niin, hyvä ystäväni, minä en rakasta näissä asioissa ihmisiä
makeisilla hemmotella. Jos kysyt minulta, sanon suoraan niinkuin
ajattelen: Pudistaa päätänsä. Luonnontieteiden täytyy tappaa yksilö.--
Mutta--eläthän sinä äidin jälkeen, sinä jatkat hänen elämäänsä, sinä
itse!
PAAVALI: Minä?
LÄÄKÄRI: Sinä juuri, ja sinun jälkeesi sinun tulevat lapsesi ja
niin edespäin loppumattomiin. Iloitse elämästä niin kauan kuin se
sinulla on.
PAAVALI: Minä en itsestäni ... äidistä minä...!
LÄÄKÄRI: Tjah, Paavali,--voithan kysyä muilta. Jotkut sanovat, että
ihminen kuoltuaan elää teoissaan. Karma. Katsoo Paavaliin: Et ymmärrä?
--En minäkään. On toisia, jotka sanovat, että ihminen kuoltuansa--
jotenkin noin--»viimeisenä päivänä»--nousee ylös haudastaan...
PAAVALI tekee torjuvan liikkeen: Ei-ei-ei...
LÄÄKÄRI: No siitäpä sen näet itse!
PAAVALI huokaa syvästi.
LÄÄKÄRI: Pois semmoiset, Paavali! Kun emme tiedä, niin emme tiedä.
Ylpeänä kantakoon ihminen surunsa. Sekin on terveellistä.--Laskien
kätensä takaa Paavalin hartioille: Myönnä, että voi olla hauskaa myös
päästä irti äidin helmasta,--päästä avaraan maailmaan?--liikkumaan
vapaasti, olemaan niinkuin itse tahdot,--miehenä, itsenäisenä miehenä?
Mitä?
PAAVALI hymähtää lääkärin mieliksi.
LÄÄKÄRI: No, kas niin, ystäväni, johan naurahdit!--Ja nyt... Minua
odottaa tänä yönä muuan toinenkin sairas, näetkös.--Tulen huomenna
jälleen. Rohkaise mielesi, Paavali! Tietysti olet jo aika lailla
väsyksissä, mutta näytä minulle sentään, että voit valvoa vieläkin yön
niinkuin mies! Tai jos nyt torkahdatkin, niin ainoastaan istuillesi,
muista, ainoastaan istuillesi,--että heti heräät, jos äiti sinua
tarvitsee.
PAAVALI: Kuinka voisin nukkua tämmöisenä yönä!
LÄÄKÄRI: No niin, niin. Sinusta tulee----sinä olet jo mies, kuten
sanoin. Hyvää yötä, Paavali. Muista siis: jos torkahdatkin, niin
ainoastaan istuallesi!
Menee eteiseen.
PAAVALI auttaa päällystakin lääkärin ylle.
LÄÄKÄRI poistuu vielä kerran toivotettuansa hyvää yötä.
PAAVALI sammuttaa eteisessä palavan seinälampun, tulee tuskaisena
vasemmalle puolelle huonetta, valitsee paikan, josta äiti ei häntä
näkisi, jos heräisi, laskeutuu arasti ja tottumattomasti polvilleen,
painaa kätensä ristiin, kavahtaa hetken kuluttua hätäisesti
rukousasennosta, kun epäilee äidin heräävän ja näkevän hänet.
ÄITI: Paavali,--Paavali, missä olet? tule tänne pian, pian!
PAAVALI juoksee äidin luo ja painaa päänsä tämän syliin: Äiti kulta,
tässähän minä olen, tässä!
ÄITI: Voi, mitä kauheata unta olenkaan nähnyt! Paavali, älä jätä minua.
Puhele kanssani etten nuku. Pelkään sen unen uudistuvan. Paavali kulta,
mistä me puhelisimme? Kas niin, istu tuonne tuolille, niin me
juttelemme. Kerron sinulle sen unen. Ajatteles! Olin olevinani
tanssijaisissa. Minä--tanssijaisissa! Paavali, milloin minä olen ollut
tanssijaisissa?! Mutta niin nyt vaan olin, ja siellä oli niin hienoa,
ja niin paljon tuttuja, ah, oikein minua naurattaa, kun muistan mitä
kaikkea ne sanoivat minulle,--että minä muka en ole vielä ollenkaan
vanha,--ja se suuri runoilija oli siellä ja sanoi: te olette
jumalainen, teihin eivät vuodet pysty, niin hän liehakoitsi minua,
ha-ha ... »vuodet eivät pysty» ... älkää vaan menkö, minä sanoin--olkaa
tässä aamuun asti, muuten se tulee... Eivät, eivät pysty... Jos
milloinkaan niin nyt, ha-ha ... aamuun asti olkaa,--tanssitaan,
tanssitaan, muuten se tulee...
On vähitellen sekaantunut ja sanoo viimeiset sanat silmät
ummessa houraillen, sitten vaikenee ja nukkuu hengästyneenä.
PAAVALI kuuntelee äidin hengitystä, päättää hänen nukkuvan, aikoo
sammuttaa pöytälampun.
ÄITI herää kiljahtaen: Se tulee taas, se tulee taas! Apuun! Paavali!
PAAVALI jälleen äidin vuoteen luona: Tässä olen äiti. Sehän oli vaan
unta, älä pelkää, äiti kulta, se oli unta--unta!
ÄITI: Ah, se on unta, ja kuitenkin on kaikki totta. En tahdo enää nähdä
sitä unta, en, en! Tule, minä pitelen sinusta, etten jälleen nuku. Oma,
armas poikani! En tahdo, en tahdo!
PAAVALI: Mitä siis tapahtui siinä unessa, äiti? No, sinä olit
tanssijaisissa, siellä oli se suuri runoilija, ja mitä sitten?
ÄITI: Sitten tuli kuolema, rakas Paavali.
PAAVALI: Kuolema?
ÄITI: Niin. Kuolema koputti ovelle, ja kaikki jättivät minut. Mutta
minä en avannut, en. Minä ... mitä ikinä minussa oli voimaa,
sydämmessä, rinnassani,--voi, rakas lapseni, kaikki voimani minä
ponnistin,--ja heräsin, ja tässä nyt olen luonasi eikä se ole vielä
vienyt minua pimeään yöhön. Mutta jos vielä kerran nukun, en enää jaksa
herätä. Pitele siis minusta, puhu koko ajan, pidä valveilla...
PAAVALI: Äiti, sinä hourailet. Olet nähnyt unta...
ÄITI: Kuule minua, Paavali: jos niin käy, etten enää heräisi, ja jos
nyt siis viimeisen kerran kuulet oman äitisi ääntä ... ah, en jaksa
paljon puhua,--mutta yksi on minulle selvinnyt tänä yönä, se on
tärkeintä kaikesta: kaikki tämä näkyväinen se ei ole mitään, se kuolee
ja mätänee, mutta rakkaus Paavali, katsos, se on kaikesta tärkeintä, se
ei kuole milloinkaan...
PAAVALI: Niin, niin, äiti, olethan siitä kyllä ennenkin puhunut.
ÄITI: Hiljaa, hiljaa,--mitä lienenkin ennen puhunut, kuule minua nyt.
Isäsi, kuten tiedät, jakoi omaisuutensa köyhille. Olen hänet ymmärtänyt
liian myöhään, Paavali. Nyt ymmärrän: rakasta kaikkia, kaikkia,
vieraitakin, niinkuin olet minua rakastanut. Ymmärsitkö, Paavali?--
Vieraita juuri niinkuin rakastat minua. Nyt kuiskaan sinulle suuren
salaisuuden: silloin saan olla näkymätönnä luonasi. Annan sinulle
merkin olemisestani, nyykäytän sinulle päätäni aina kun teet niinkuin
nyt käskin. Pane mieleesi. Toista! Mitä sanoin minä siis sinulle?
PAAVALI: Että kun sinua ei enää ole, sinä nyykäytät minulle päätäsi
aina kun teen niinkuin käskit.
ÄITI: Olet ymmärtänyt. Älä milloinkaan unohda...
Huomaamattaan ummistaa silmänsä, mutta heti
jälleen kavahtaa valveille:
Ei, ei, ei! Ei minua ollenkaan nukuta, olen aivan virkeä, näethän!
Minulla on hirveän paljon vielä sanomista sinulle. Ihan varmaan tulee
aamu ennenkuin saan kaikki sanotuksi. Mutta se luulee että olen muka jo
kaikki sanonut eikä ole enää puhumista...
PAAVALI: Äiti kulta, etköhän puhukin vasta huomenna ... onhan päivä
huomennakin.
ÄITI: Tyhmä poika! Ymmärräthän, tanssijaiset voivat alkaa milloin
hyvänsä, ja silloin se tulee ja vie minut enkä minä näe enää huomista.
Paljon, paljon on minulla vielä selittämistä sinulle. Asetun vaan
mukavammin, kas näin. Paavali, älä koskaan unohda mitä sinulle sanoin:
rakasta niinkuin minua rakastit. Voi, jospa vaan jaksaisin selittää
sinulle tätä asiaa aamuun asti! Katsos, katsos--se on niin tärkeätä--ja
minä nyykäytän--aamuun asti--minä nyykäytän--nyykäytän...
Nukkuu.
PAAVALI kuuntelee nukkuvan hengitystä, etenee varpaillaan, laskeutuu
ensin toisella sitten toisella jalallaan polvilleen, mutta äidin
liikahtaessa kääntää päätänsä ja menee taas kuuntelemaan; sammuttaa
pöytälampun ja heittäytyy polvilleen korituolin ääreen, jolloin hänen
äänettömän rukouksensa intohimoisuus ja hartaus käy ilmi ainoastaan
hänen ylösnostetusta katseestaan ja ristiin pantujen, kohotettujen
käsiensä pyytävästä nytkytyksestä. Kaksi kertaa hänet tapaa väsymys ja
hän vaipuu nojatuolia vasten, sitten uudestaan rukoukseen kavahtaen.
Kolmannella kerralla nukkuu lattialle, pää ja kädet tuolilla.
Pimeydessä alkaa tuntua salaperäistä punertavaa valoa, joka
kasvamistaan kasvaa. Samalla alkaa myös kuulua hiljaista
viuluorkesterin soittoa, joka valon mukana selvenee ja muodostuu
vihdoin vienon sulavaksi valssisäveleksi.
ÄITI on tämän aikana aavemaisesti kohonnut pystyyn. Hän on valkeassa
tanssijaispuvussa. Astuu kevyesti ja kuulumattomasti keskelle huonetta,
nyykäyttelee päätänsä joka suunnalle tanssisoiton poljentaa
jäljitellen.
Tanssi. Minne äiti nyykäyttelee, sieltä ilmestyy tanssivia olentoja;
herrat hännystakeissa ja avoliiveissä, kädet hansikoituina; naiset
valkeissa puvuissa. He ilmestyvät tanssiaskelin, yksitellen, mutta
yhtyvät vähitellen pareiksi, tuontuostakin sulavasti, pysähtymättä
vaihtuen. Äiti tanssii keskustassa. Milloin hän joutuu oikeanpuoleisen
peräoven läheisyyteen, rientää hän sieltä, parinsa jättäen, taakseen
katsahdellen, pelästyneenä etupuolelle huonetta, yhtyen toiseen
tanssijaan. Iloa teeskennellen hän koettaa levottomana pysyttää
tanssijajoukkoa ympärillään. Vihdoin hän sisällisen levottomuuden
vuoksi väsyy ja melkein tajuttomana nojautuu seinää vasten. Soitto
silloin myös hiljentyy, valaistus kadottaa voimansa ja tanssijat
alkavat heti, vuorotellen esiintyen ja yhä valssin poljennassa tehdä
hänelle syviä jäähyväiskumarruksia, painuen yhä peremmälle. Äiti
havahtuu. Kauhuissaan hän tekee rajun voimainponnistuksen ja jälleen
yltyneen soiton mukana alkaa uudelleen tanssin. Koko huone täyttyy
hetkeksi tanssijoista. Koputus ovelle, kolmasti, harvaan.
ÄITI kirkasee pelästyksestä, juoksee pois oven luota, johon oli tanssin
aikana joutunut, ja pysähtyy kuin kivettyneenä vasemmalle etualalle.
Valaistus muuttuu kelmeän vihertäväksi, kirkkaan kuutamon kaltaiseksi.
Kaikki tanssijat ovat samassa hetkessä kuin pois puhalletut. Toinen
koputus ovelle.
ÄITI kolkon epätoivoisesti: Tiesinhän minä sen, tiesin! Voi teitä
huonoja tanssijoita! Ette jaksaneet. Kun vähänkin valkenee, jo teidän
on aika lähteä, yö lamauttaa voimanne, teitä uuvuttaa, teitä nukuttaa!
Jätitte! Jätitte!
Kolmas koputus ovelle.
ÄITI säpsähtää, mutta hänen vastauksensa on kohtelias ja ystävällinen:
Heti paikalla,--siinä silmänräpäyksessä!
Ottaa pöydältä lampun ja lähtee aukaisemaan ovea, on vääntävinään
lukkoa, työntää oven molemmat puoliskot yhtaikaa auki.
TUNTEMATON seisoo avatun kaksoisoven pimeässä taustassa,
liikkumattomana, kokonaan valkosessa puvussa, pidellen maahan
nojautuvaa valkeavartista ja valkeateräistä viikatetta.
ÄITI tekee semmoisen hymyn, jolla tavallisesti otetaan vastaan
vieraita. Kohteliaasti kumartaen hän osottaa tuntemattoman astumaan
sisälle ja menee itse asettamaan lamppua takaisin pöydälle, jolloin
hänen salattu kammonsa tulee näkyviin lampun rämisevästä tärisemisestä
hänen kädessään.
TUNTEMATON jättää viikatteen eteiseen ja lähestyy kuulumattomin askelin
äitiä.
ÄITI osottaa hänelle tuolia toisella puolella huonetta ja istuisi itse
toiselle puolelle, mutta Tuntematon on seurannut hänen kintereillään ja
hän pysähtyy säpsähtäen.
TUNTEMATON kättänsä äidille ojentaen, hiljaa, leppeästi: Katariina,--
tule!
ÄITI voimatta ylläpitää kohteliaisuutta: Älkää teeskennelkö! Te ette
ole minun miesvainajani, vaikka äänenne onkin sama ja vaikka olette
koettanut tehdä itsenne hänen näköisekseen. Silmänne valehtelevat ja
pelkkää petosta on myös lempeä hymynne. Ihan suott'aikoja ilveilette.
Minä tunnen teidät. Te olette--kuolema!
TUNTEMATON: Siksi minua sanotaan.
ÄITI: Mutta minä vihaan teitä! Minua inhottaa teidän lempeytenne ja
teidän muka sovittava hymyilynne. »Sovittava!» Mitä sovitusta te voitte
tarjota! Niinkuin ryöväri, niinkuin raateleva peto te iskeydytte
ihmiselämään,--ja hymyilette! Ojennatte kättä! Vihaan teitä kaikesta
sydämestäni, ja voimastani, ja mielestäni!
TUNTEMATON: Katariina, ei ole kenkään tehnyt sinun kanssasi sopimusta
elämäsi pituudesta.
ÄITI: Sopimusta? Minä en tahdo kuolla, ymmärrättekö?!
TUNTEMATON: Se syy ei kelpaa. Luulin sinulla olleen jotain pätevämpää.
ÄITI: Ikäänkuin te minun syitäni kuulisitte!
TUNTEMATON: Sano sentään.
ÄITI: Syitä! Ha-ha--niitä on tuhansia. Mikä lapsellinen puhe! Syitä!
TUNTEMATON: Sano joku.
ÄITI: »Syitä!» »Syitä!» Olenko minä mikään ikäkulu, että minun pitäisi
jo kuolla?!
TUNTEMATON: Muutamat kuolevat jo lapsenakin. Tuo ei ole mikään syy.
Mutta--lieneekö sinulla syitä ollenkaan. Tule, Katariina!
ÄITI hädissään: Voi, uskokaa minua, pääni on vaan satunnaisesti niin
sekaisin,--en voi mitään ajatella. Tietysti, tietysti minulla on syitä,
tällä hetkellä vaan kuin suotta en voi keksiä. Voi minua!
TUNTEMATON: Mene sydämmeesi, sano suoraan.
ÄITI rukoilevasti, ojennetuin käsin, sitten polvillaan: Eikö ihmistahto
ole teille mikään syy? Mekin ihmiset joskus säälistä jätämme kukan
taittamatta, ettekö te?--Armoa minä rukoilen sinulta. Sinä olet henki,
etkö siis voi nähdä, kuinka sieluni kaikki voimat kärjistyvät ja
ojentuvat sinua kohden janoiseksi rukoukseksi: älä katkaise
elämäni lankaa, älä sammuta silmieni valoa! Sinun jäisessä
johdonmukaisuudessasi täytyy sentään olla joku sopukka, jossa lämmin
sydän sykkii,--joka palavan rukoukseni kuulee. Jos sinä oikeutta
rakastat, olet sinä varmaan myös hyvä,--osaat heltyä, etkö osaakin?
osaathan? Tiedät mitä kyynel on, mitä ihmissurun mittaamaton syvyys,--
sinä hyvä, sinä hellä,--annathan, annathan minun elää? annathan?
TUNTEMATON vaikenee niinkuin yhä kysyisi pätevämpiä syytä.
ÄITI: Voi minua! Aivoni, aivoni, miksi kiellätte minulta palvelustanne
tärkeimmällä hetkellä!
TUNTEMATON: Katariina, sinä tuskailet. Tiesithän sinä, että kerran--
ennen tai myöhemmin--tämä hetki kuitenkin tulee. Eikö ole yhdentekevää
milloin?
ÄITI: Yhdentekevää! Ah, nyt autoit itse minut jäljille! Juoksee
korituolin luo, osottaa kädellään nukkuvaan Paavaliin: Tässä! Tässä on
minun syyni, sinä armoton, sinä säälimätön, kylmä kuolema! Tässä!
TUNTEMATON: Se kuuluu joltakin.
ÄITI: Niin, eikö totta, se kuuluu joltakin. Mitäpä minä itsestäni!
mutta häntä en voi jättää. Hänen tähtensä minun täytyy elää.
TUNTEMATON: Katariina, sinä olet hänen tähtensä valmis kaikkeen. Se on
hyvä kuulla.
ÄITI toivehikkaasti: Saan siis elää?
TUNTEMATON: Mutta jospa hänenkin tähtensä sinun olisi kaikkein paras
juuri nyt, tällä hetkellä...
ÄITI purasee huuleensa.
TUNTEMATON: Jospa minä tarvitsisin sinua juuri häntä varten...
ÄITI: Niin----jos häntä varten...
TUNTEMATON: Tule, Katariina!
ÄITI säpsähtää: Nytkö heti? Salli minun vielä viimeisen kerran puhua
hänen kanssaan.
TUNTEMATON: Minä johdan sinut sinne missä saat puhua hänelle ensimäisen
kerran! Minä johdan sinut häneen itseensä!
ÄITI: Niin, niin, minä annan hänelle merkin olemisestani. Mutta
sentäänkin: salli suullani sanoa orvolle vielä viimeiset sanat elämän
pitkälle taipalelle!
TUNTEMATON: Viimeiset sanasi olivat: »rakasta vieraita niinkuin minua
rakastit»,--olisiko sinulla jotain vielä tärkeämpää?