Jumala loi ihmisen omaksi kuvaksensa. Tämä on vanha heprealainen
viisaus. Juutalaiset ovat sen näin sanoihin pukeneet, mutta
aavistuksena sama asia näyttää elävän kaikissa vanhoissa uskonnoissa,
ja ennen kaikkea se on kristityn maailman tietoisuuteen painunut.
Mitä merkitsee, että Jumala on tehnyt ihmisen kuvaksensa? Saammeko siis
päinvastoin myöskin päättää, että katsoen ihmisen kuvaan voimme nähdä
mimmoinen Jumala on? Niin luulisi. Jos Jumala on tehnyt ihmisen oman
itsensä kaltaiseksi, niin me, tietäen minkäkaltainen ihminen on,
tiedämme jokseenkin minkäkaltainen Jumala on. Pakanat ovat käsittäneet
tämän asian kaikkein yksinkertaisimmin. He ovat veistäneet puusta tai
kivestä ihmisenkaltaisia olentoja, asettaneet ne pyhiin paikkoihinsa ja
sanovat niitä jumaliksi. Myös tiedämme muutamista heprealaistenkin
vanhimmista kirjoituksista, että kuvailtiin Jumala jotenkin näkyväisen
ihmisen kaltaiseksi,--ehkä vähän suuremmaksi.--Usein meidänkin
päivinämme ihmiset pitävät mielessään lapsena saatua kuvaa jumalasta ja
ajattelevat sitä esimerkiksi vanhan valkopartaisen, pilvien lomasta
katselevan ukon kaltaiseksi, voimatta vanhoinakaan luopua tästä
totutusta ajatuskuvasta. Mutta he ajattelevat näin tottumuksesta. He
tietävät toista. Kehittyneemmälle järjelle on tietysti päivän selvää,
ettei Jumala siinä merkityksessä ole ihmisen kaltainen. Mutta yhäkin
vaan kuitenkin Jumalan ominaisuudet päätetään ihmisten ominaisuuksien
mukaan. Aivan niinkuin mikäkin kruunupää hallitsee muka Jumalakin
kaikkisuutta enkelilegionainsa avulla,--milloin vihastuen milloin taas
leppyen alamaisiinsa,--milloin lähettäen heille vitsauksia pahojen
tekojen tähden, milloin taas vuodattaen armoansa heille, ja alituiseen
valmistaen noita suuria päätöskäräjiä, joissa aikoo lopullisesti
erottaa pukit vuohista, tuomita vastenmieliset kadotukseen ja palkita
mieluisat. Kuninkaallisen ihmisluonteen mukaan Jumalakin ajatellaan
suurenmoiseksi sotaherraksi ja tuomariksi, mahtavaksi majesteetiksi,
joka uhkaa ankaralla Siperialla tottelemattomia niskureita ja taas
lempeästi palkitsee nöyriä alamaisiaan. Tähän tullaan, kun ihmisen
ominaisuuksista päätetään Jumalan ominaisuuksia.
Mutta lieneeköhän se tarkoitus?
Jos Jumala loi ihmiset kaltaisiksensa, niin eihän se merkitse, että me
saamme luoda Jumalaa ihmisen kaltaiseksi. Vaan ihmisen on oleminen
semmoinen kuin tiedämme Jumalan olevan.
Ja silloin syntyykin kokonaan toiset vaatimukset ihmiselle.
Olla Jumalan kaltainen merkitsee ensiksikin olla niin näkymätön kuin
mahdollista, sillä eihän Jumalaa missään näy. Ollakseen Jumalan
kaltainen ei ihminen saa ketään pakottaa tahtoansa täyttämään, sillä
eihän Jumala ketään mihinkään pakota. Ollakseen Jumalan kaltainen ei
ihmisellä saa olla mitään herruutta toisten yli, sillä ei Jumala
hallitse muuten kuin omientuntojen kautta. Ollakseen Jumalan kaltainen
ei ihminen saa ryhtyä väkisin edes pahanteosta estämään, sillä ei
Jumalallakaan ole muita aseita pahantekijää vastaan kuin tämän
omatunto. Ollakseen Jumalan kaltainen ei ihminen saa olla kenenkään
käskyläinen, vaan aina vapaa ja itsenäinen oma käskijänsä.
Tämä on todella ihmisen tie, hänen totuutensa ja hänen elämänsä. Tulla
täydellisesti Jumalan kuvaksi ei hän voi niinkauan kuin hänellä on
ruumis. Mutta sitä kohden hän tahtomattaankin kulkee. Eikä hän voi olla
joka hetki näkemättä sitä kynnystä edessänsä, jonka toisella puolella
hänellä ei enää ole ruumista, ei mitään pakotuskeinoa toisia vastaan,
ei mitään käskyvaltaa, ei mitään mahtia, ei mitään näkyväisyyttä, vaan
hän on se näkymätön, tuntumaton, tilaa ottamaton, sanaton, nimittämätön
henki, jota sanotaan Jumalaksi ihmisessä.
Niin että Jumala siis todella on tarkoittanut luoda ihmisestä oman
kuvansa, mutta vähän toisessa mielessä kuin ihmiset tavallisesti
luulevat.