Nuori, musta juoksijavarsa oli illan pimeässä loppuun syönyt appeensa,
ja oli kylläinen. Äänettömän syysyön tähti kimalteli tallin
huurtuneessa ikkunassa. Jalkain alla kahisi kuusenhakoja ja kuivaa
oljenpahnaa. Varsa käänteli päätänsä, purra rouskasi kerran pilttuun
lautaseinään, kihnutteli sitten polveen poskeansa. Pitkälti oli vielä
ihanan aamun valkenemiseen, jolloin tallien portit taas aukenevat
huikaisevalle kinoksien paisteelle, kun sisälle jälleen astuu se nuori
isäntä, se kookas, kauravakka kainalossa, ja suitset iloisesti
helskähtävät hänen kädessään. Mutta aamun odottaminen jo näin iltayöstä
tuntui vielä kovin aikaiselta. Varsa rupesi ajan kuluksi ajattelemaan
laskeutuisiko kerran ihmeekseen makuulle pehmeille kuivikkeille. Oli
sentään siitä asiasta kahdenvaiheilla, sillä pimeissä tallin nurkissa
tuon tuostakin paukahteli kumeasti, mikä pani säpsähtelemään.
Hamuiltuaan seimeen pohjasta viimeisetkin jauhoiset oljensirut ja
päästyään vakaumukseen siitä, että paukahdukset olivat pakkasen, varsa
rupesi vihdoin notkistamaan etupolviansa laskeutuakseen makuulle, mutta
ojensi ne taas, katsahti vielä kerran ikkunasta ja oli varmuuden vuoksi
säpsähtävinään: Mikä kamala musta viiru tuossa lumella?! ajatteli se
korvat hörössä, vaikka kyllä tiesi viirun kuutamon varjoksi, joka
talosta tutusti lankesi pihan lumikentälle, samalle kentälle, missä
nuori isäntä vastikään päivällä oli hänen kanssaan iloa pitänyt,
juoksuttanut ympäri pihaa, sitten sylkyreen eteen valjastanut ja he
lähteneet kiitämään tuprahtelevaan valkoiseen sekamelskaan.--Vielä oli
varsa hätkähtävinään pimeätä kuistia, vaikka hyvin aavisti millä kohtaa
siinä pimeässä se tuttu ovi oli ja ne tutut kaidepuut, joiden yli
hänelle päivällä leipää kurotettiin, kun hän vallattomasti lumessa
piehtaroituaan saapui rappusten eteen ja leivän antajia tuvasta kutsuen
kaapi kavioillaan astuimia.--Sitten ei säikkymisen syitä enää
löytynytkään. Varsa huokasi syvään kylläisyyttään, jännitys katosi
korvista, säihky silmistä, pää painui, alahuuli meni lerpalleen,--
huokaus vielä, ja varsa retvahti pehmeille pahnoille pitkäkseen.
Mutta eivät ehdi vielä nuoren hevosen räpytteleväiset silmäluomet
ummistua ennenkuin ulkona narahtaa rekivajan ovisarana. Varsan pää
hetkahtaa jälleen pystyyn.
Selvään kuuluu yön hiljaisuudessa kuinka vajan ovi varovasti avataan.
Mitä nyt? Varsa kavahuttaa etujalat ojennukseen ja höristää korvansa
pystyyn suipeiksi kuin keihään kärjet.
Reki vedetään hiljaa vajasta.
Varsa nousee ja koko hänen ruumiinsa vavahtelee jännittyneestä
ihmetyksestä. Hän kuuntelee ja kuuntelee. Taas ei kuulu mitään. On kuin
öinen liikkuja olisi puolestaan sitä varsan nousemisen kolinata
säikähtänyt. Mutta nyt jo pannaan avain tallinoven lukkoon. Kalahtaa
avaimen ensimäinen kierre. Taas on hiljaa. Kalahtaa toinen. Yläovi
aukeaa ja sen nelikulmaisessa hangen kuutamossa varsa näkee kookkaan
ihmishaamun, öisen varjon, suitset kädessä.
Mutta sinähän se oletkin minun isäntäni, hirnahtaa varsa, iloisesti
valveutuen.--Miksi tulet varsasi luo hiljaa kuin varas, ja ... ja
mikset puhuttele tapasi mukaan, etkä taputtele?... Miksi panet nopeasti
valjaat selkääni, niinkuin kiirehtisit lähtöön, etkä kuitenkaan irroita
marhamintaa, vaan kesken kiirettäsi äkkiä pysähdyt, nojaudut minua
vastaan, ja minä tunnen lantiotani vasten sinun rintasi kuohuvan
tykinnän?
Mikä onkaan mielessäsi? En ole sinua tuollaisena ennen milloinkaan
nähnyt. Viet minut kiireesti tallista, nostat sylkyreen aisat
kupeilleni, käännät rahkeet luokan päiden ja aisain ympäri, kiristät
länget yhteen--ja samassa jo annat rinnuksen laueta jälleen auki, aivan
kuin epäilisit koko lähtöä, mietit, vedät rinnuksen uudestaan kiinni.
Taas annat laueta auki, taas vedät kiinni...
Mutta jos olit valjastaessasi kummallinen, niin vielä kummallisempi
olet ajoon lähtiessämme. Tuskin olin hypähtänyt liikkeelle ja
varoitussivalluksen sinulta saatuani tasoittanut juoksuni hypystä
raviin, kun sinä äkkiä jo taas kiristät ohjia ja jyrkästi käännät
suoraan kinokseen--ja siitä polulle, jota emme vielä koskaan ole
kulkeneet, ajat navetan takaa saunatielle ja siitä alas rantaan! Ja
rannassa--voi kauhistusta!--vaadit minun mennä lumettomalle, pimeälle
jäälle, jossa vielä ihan äskettäin mustat syksylaineet loiskuivat. Ja
taas varottaen sivallat minua, etten vaan peloissani tanssisi ennen
jäälle loikkaamista, etten epätoivon vimmassa hyppäisi sinne, vaan
kauniisti ja rauhallisesti astuisin tuolle mustalle, hyytyneelle veden
pinnalle, joka varmaan heti roiskahtaen murtuu altani. Ei, minä käännyn
pois, käännyn väkisin! Mutta taas armoton sivallus, ja minä seison kuin
seisonkin paikallani. Tunnen suussani kuolainten ankaran käskevät
nykähdykset. Sinäkö--sinäkö se olet, minun kultainen isäntäni?--Tuskan
hiki kohoo korvieni juureen. Ei, ei, en mene milloinkaan! Perääntyen
minä karahutan takajaloilleni. En milloinkaan, en milloinkaan!--Silloin
sinä, armas isäntäni, iskujen asemesta nouset reestä, taputtelet minua
ja hellimmillä sanoillasi lepyttelet. Tiedät sen hyvin--en voi minä
silloin sinua vastustaa, murtukoon jää, astun siihen. Ensin toisella
etujalallani, sitten toisellakin. Merkillistä! Jää vaan risahti, ei
murtunutkaan. Sinä istut jälleen reessä, nyt ovat jo takajalkanikin
jäällä. Astun lyhyin askelin, alleni tuijottaen. Sinä sallit astua
käyden, kunhan vaan en rupea hyppelemään. Ehkä sinäkin pelkäät, koska
kuulen koko ajan: sjoh, sjoh, sjoh... Ja minä käyn ja kierrän oikealle,
missä häämöttää niemen ranta, sinun kääntäessä päätäni vasemmalle,
joten tulen kulkeneeksi sinne minne tahdot: suoraan pimeälle ulapalle.
Nyt alan juosta, keveämpi ollakseni. Pimeään, aina vaan pimeään,
aukealle, pois rantamilta, yöhön... Kavioini kapse kierii pitkin
kalseaa jäätä autioon pimeyteen: hok, hak, hak, hok, hok, hak, hak,
hok... Ja taivaan tähdet jään mustassa kalvossa minulle tahtia
tanssivat.
Voi sinä kultainen isäntä, tähänkö minut hukutat, oman varsasi vireän,
oman sorjan kutriharjan, kasvatin kotiahojen, lepikkojen lellitellyn,
oman leikkikumppanisi, oman entisen ilosi, juottamasi, syöttämäsi,
riimusta taluttamasi?
Voi sinä kultainen isäntä, mitä tehdä aikonetkin, heitä musta öinen
mieli, käännytä kotikiville, tulee kohta toinen päivä, uusi aamu
valkenevi, juoksen niinkuin ennen juoksin, viatonta viedessäni,
lumihangen paistaessa kevätauringon kerällä!
Mutta niemen ohi tultuamme tuikahtaa kaukaa vastaisen metsärannan
pimeydestä valo, ja ohjissani tuntuu iloinen vavahdus. Ja vaikka sinä
käänsit suoraan sitä valon tuiketta kohden, joten matkamme nyt pitää
Ison selän ammottaville syvyyksille, mieleni äkkiä kepenee valon
tuikkeen nähtyäni ja minussakin käy niinkuin ohjissa iloinen vavahdus.
Nyt tiedän minne mennään. Tuon talon muistan aina enkä unohda koskaan.
Kesän aikana käytiin kahdesti siellä, ja viimeksi kun koivun lehti oli
keltaisena. Puoli päivää oli matka kestänyt Isonselän ympäri. Oli
sielläkin nuori isäntä, yhtä kookas kuin minun, vaikkei tosin yhtä
kauranantelias. Kun viimeksi kävimme siellä, talutti se vieras isäntä
minut talliin, missä oli muita hevosia, antoi heinää eteeni ja meni.
Mutta hetken kuluttua juoksi talliin salavihkaa hänen emäntänsä, hilpeä
nainen, ja vaikka minä luimistin hänelle korviani--sillä en ole
milloinkaan hameellisia kärsinyt--tuli hän minun pilttuuseeni ja kaasi
kaksi kapallista mustaa kauraa hinkalooni. Ihmettelin, että hän vielä
kiersi kätensä minun kaulani ympäri, puristi päätäni rintaansa vasten
ja kahdesti kuumasti kuiskasi isäntäni nimen.
Mutta jäitse ei oltu sinne vielä milloinkaan ennen menty eikä yön
aikana koskaan käyty. No niin, nytpä käydään yönkin aikana ja mennään
suoraan Isonselän yli. Ja jää kestää ... kestää... Mieleni keventyy ja
isäntäni huomaamatta varastan kiellettyä vauhtia yhä enemmän. Vihdoin
tunnen ohjien höltyvän ja se merkitsee, että saan lähteä valtoinani
kiidättämään.
Risahdelkoot, paukahdelkoot äsken hyytyneet vedet, nyt ei jää enää ehdi
aitani murtumaan, vielä vähemmin minä siihen uppoamaan, nyt eivät petä
syvien sillat, vaikka hokki läpitse lyöpi, nyt olen keveä kuin höyhen
ja nopea kuin myrskypilvi. Pelko jää jälkeen ja hurjuutta puhaltaa
mieleeni vinha tuuli, jonka vastaani nostatin. Harjani liehuu ja
sierameni tulta syöksevät. Avaruudet ovat minun vallassani!
Hetken hurmaava huimaus vaan: Iso selkä on jo takanani! Eikö tuossa jo
häämötä vastarannan metsäinen manner ja eikö tuossa ole se kaukaa
tuikkinut ikkunavalo? Ja tuossa jo joensuu, jonka ääressä talo
sijaitsee... Huh! Etpä ollut pitkän pitkä, sinä Isonveden selkä,
juoksin ylitsesi nopeammin kuin yksikään kesäinen vihuri.
Olin juuri ottamassa huimimman vauhdin, voittoni riemussa rientääkseni
jyrkälle rantatöyräälle. Silloin ohjat äkkiä kiristyvät. Vauhtiani
hilliten isäntäni vaatii minun hiljaa käymään. Eikö siis mennäkään sitä
kauraa...? Koetan hypähtelemällä varastautua eteenpäin edes jonkun
askeleen lähemmäksi rantaa, mutta ohjat vaan kiristyvät, käskien
pysähtymään. Minä pysähdyn. Heittelen päätäni, vaahtoa roiskuu suustani
jäälle, kuolaimet ovat katketa hampaissani. Seisomme ... seisomme...
Hän kaiketi odottaa jotakin.
Jo liikahtaa hiljainen valo tuvan ikkunassa, värähtää niinkuin
säikkyväinen. Mutta kiristyneissä ohjissa minä tunnen isäntäni käsien
alkavan vavista.
Hetken kuluttua avautuu tuvan ovi hiljaa. Eteiskodassa kaikki esineet
kirkkaasti valaistuvat, kiulu, kirnu, kangaspuut. Isäntäni kädet
vapisevat yhä tuntuvammin. Nuori vaimoihminen haparoi tuvasta kotaan,
kalpeana, sama, joka silloin eteeni kaurat kaasi. Aristelee,
katsahtelee taakseen, kuuntelee, koettaa nähdä yöhön. Isäntäni kädet
vapisevat.
Ei kuule se vaimo tähtien laulua, vaikka ne häntä kieltävät jäälle
tulemasta, lumiset ahot kieltävät, kodan kiulu kieltää, kirnu kieltää.
Vaan jollet niitä kuule, onhan tuolla tuokkonen kodassa, valkokylki
katon alla, kuule kuinka se sinulle hädissään huutaa! Muistatko, sinä
kesänä, valoisana, valkeana, niittysirkan sirkuttaissa, marjoja poimit
minuun, valkoisilla sormillasi, käsillä viattomilla? Palaja tupaan
takaisin, sama kesä tulevi vielä, sama joutuvi juhannus!
Ei hän sitäkään kuule. Tulee ulos, painaa oven jälkeensä kiinni. Kodan
eteinen pimeni...
Rannan hämärää lumitöyryä laskeutuu nopeasti tumma haamu. Se on hän.
Vaipan helmakulmat jo erottuvat. Jo tulee mustalle jäälle. Tahtoisi
juosta, mutta lyhyt on askel tähtien tanssilavalla; liukastellen, käsiä
ojennellen hoikka naisvartalo astuu rekeä kohden. Jo on luona. Jo
heittäysi rekeen.
Ja varsa vavahti lähteäkseen.
Nyt, nyt kohta kiristyvät ohjat, nyt kohta jälleen juoksen myrsky
vihurina.
Mutta käskyä ei kuulukaan. Reessä ovat hiljaa, hiljaa, niinkuin
korkealla taivaalla, missä tähti äänetönnä putosi...
Mikä on aikomuksesi, minun kultainen isäntäni? Olenhan palvelijasi
kiireestä kantapäähän, olen valmis, jalkani keveinä notkahtelevat,
käske jo! Vien sinut ja hänet vaikka maailman ääriin, tuiskuna lennän,
vihurina kiidän ... käske, käske jo?
Mutta ohjat riippuvat rentonaan kenenkään niihin tarttumatta.
Vihdoin varsa alkaa yhä levottomammin tanssahdella. Näin tehden se
tulee liikkuneeksi joen suuta kohden, missä vesi avonaisena virtaa.
Varsan tuska yltyy, sillä se tuntee luvattomilla hypyillään jo
ansainneensa sivalluksia ja odottaa vaan hetkeä milloin piiska
vingahtaa.
Nyt se jo hypähtelee nelistellen paikoillaan Ja nyt--nyt kohosi pystyyn
takajaloilleen.
Silloin jää murtui. Varsa ehti töytäistä eteenpäin, se löi etujalkainsa
terävät hokit jäänreunaan, mutta jää murtui etujalkainkin alta, ja
musta juoksija vajosi rekineen päivineen syvyyteen.
Hetken vaan veden kierteet kohisten peuroivat pohjamujujen kanssa,
sitten kierrellen soluivat toistensa ohi. Nousivat pohjasta
jäälohkareet, kiiluvat kulmat edellä, ja paneutuivat takaisin pinnalle.
Jo on kaikki jälleen hiljaa, ja korkean taivaan tähdet kimaltelevat
uudestaan hyytyvän veden kalvossa.