Tulimme jo kosketelleeksi kansanlaulumme valtavinta säveltä, surua,
joka on ikäänkuin kanteleemme pohjasointina. Puhumme siitä samassa
enemmän, sillä sururunon suonta myöten pääsemme pian perille koko
kansanlaulumme lammelle. Näin käymme siis suoraan aineeseemme käsiksi
tältä puolen, joka on niin tärkeä suomalaisessa kansanrunoudessa.
Suru on ehkä useimpien runojen lähteenä ja aiheena. Surullista
mielialaa, eri surun syistä huolimattakaan, joita saattaa olla
moninaisia, kuvaillaan usein. Tämä on surun olento ja näin se
vaikuttaa mieleen: Jos "mieli miekkosien ja autuaallisten ajatus"
on kuin "keväinen päivännousu, aamun armas aurinkoinen", niin
"poloisten mieli" on
Kuin syksyinen yö pimeä.
Talvinen on päivä musta;
Minun on mustempi sitäi,
Synkiämpi syksyn-yötä.
Suot sulavi, maa valuvi,
Lätäkötki lämpiävi;
Ei sula sydän suruinen,
Ei valu vajainen rinta.
Minkä päivänen yleni,
Sen mun mieleni aleni;
Minkä päivä lämpimämpi,
Sen mun mieleni vilumpi.