Etäällä kylästä, synkeen metsän takana, seisoo ahon rinteellä Muistolan
talo; rikas ja kaikilta kiitetty, erinomaittain köyhiltä, joiden turva
ja suoja se aina oli. Harvoin meni tässä päivä ilman osoittamista
armotyön.
Tämä talo on kaunis päältänähden. Sen valkeet akkuna-pielet lainaavat
sille lempeyden muodon. Sen ympäri seisoo kymmenen pihlajaa,
»muistuttaen lain kymmentä käskyä», niinkuin tämän talon esi-isä sanoi,
koska hän istutti nämät puut iki kauneudeksi talollensa.--Tästä muutama
kivenviskaus pohjaan päin, seisoo vuori, jonka harjun seppelöitsee
ryhevä mäntymetsä. Katsellessa tätä metsää, kuvaileevat sen puut monta
eriskummallista kuvaa taivaan kannelle: Tuossa äiti lapsi helmassa
seisoo; povi paljastettu ja pohjatuulessa liehuu kaula-liina. Piskuansa
katselee hän nauru-suin, raviten sitä rinnan mannalla. Tuossa kaksi
mäntyä niinkuin kaksi syleilevää ystävää. Tuossa kannustaa ratsastaja
orhiansa, joka vimmassa loiskii. Siinä on sankarimme satoja vuosia
osoitellut uro-töitänsä, miekka kourassa, sotien pilvi-peikkoja vastaan
taivaan tantereilla. Korkein kaikista kuitenkin seisoo tuossa honka,
niinkuin viisauden kuninkas, tyyni ja juhlallinen. Vielä näkyy tuolla
vuoren jyrkällä yksi kuva; siinä kymärtynne ukko, sauva kourassa,
haudan partaalla istuu. Autio ja tyhjä on hänen ympäristönsä, mutta
hänen vieressänsä seisoo toivon enkeli, kuiskaen häntä korvaan ja
viittaen kädellänsä itään päin.--Monta muuta muotoa näet siellä, aina
kuinka mielit kuvastella. Mutta näin kuvasteli Muistolan ihana Eriika,
talon ainoa tytär. Näin kuvasteli kesäöisiltä unetoin impi, katsellen
luontoa salin akkunasta. Riutuva katsanto osoitti että hänen sielunsa
havaitsi niinkuin jonkun kangastuksen tuntemattoman kaukaisuuden
someudesta.--Kaunis hän oli, se laaksoen kaino impi: Tumperat hiukset
reunastit hänen otsansa, joka kiilsi niinkuin pilvi päivä-paisteessa;
ja silmät tämän otsan alla olit kuin rauhan kammiossa kaksi akkunaa;
hänen suunsa hymäili niin armaasti kuin idän rannalla aamuruskon viiru,
niin täynään ihastusta mutta myöskin osoittava jotain synkeyttä.--Hän
oli vanhempainsa rakkaus ja ilo, monen nuorukaisen toivon koi ja
köyhäen armahtava enkeli. Kirkkovieras joka sunnuntai, nähtiin hän
arkioimina aina askareissa, autellen äitiänsä emännyksessä. Talosta
aittaan, aitasta taloon asteli hän toimeljas ja vaiti, sekä ilta- että
aamu-virkku.
Kaunis oli neitseen elämä, mutta kauniimpi vielä hänen kuolemansa,
sillä varhain tuoni hänen temmai täältä. Ankaruus on täällä pysyväinen
ainoastaan vähän aikaa.--Kerran koska hän heinä-niitulla haravoitteli
päivän kuumuudessa, tunsi hän, illan joutuessa, voimansa raukevan ja
käsivartensa raskauntuvan. Otsa poltti, veri suonissa kiehui ja
korvissa kaikuit vaisut kelloen äänet. Nyt heitti hän heinät silleensä,
pisti haravansa maahan ja lähti kotja päin; käsi otsalla kulki hän
pitkin nummea illan ikävyydessä. Mihenkä hän katsoi tarjoi luonto
synkeyttä vaan, sillä mieltä käänteli elon ilta. Tultuansa kotja,
viskasi hän kiireesti liinan päästänsä, riensi vuoteen lepoon ja
nukkui, nukkui, herävyi ja nukkui taas; rinta nousi ja vaipui, posket
poltit ja hiki helminä otsalta juoksi. Neitsy, ennen aina vaiti ja
harva-sanainen, haasteli nyt lakkaamati, hourien kiivaasti. »Mun
äitini, mun armaani! hän sanoi, umpele nyt minulle uusi hame, valkaise
ja kirkasta se pellon kauniilla kedolla, kirkkaaksi niinkuin aurinkon
terä. Pois minun lähteä täytyy, sillä kellon äänen kutsuvan kuulen. Se
sointo kaikuu niinkuin viita tuulessa, ilta-tuulessa kaukainen viita.»
Niin juttui hän, mutta murhe taloon tuli; isä murehti, äiti synkeellä
mielellä hametta umpeli tyttärellensä ja itki, itkit myöskin kaikki
palveljat. Eriika, hän ei itkennyt, vaan teki ahkerasti työtä kuoloon
päin: rinta nousi ja vaipui, posket poltit ja hiki helminä otsalta
juoksi. Niin meni viisi kirkasta kesä-päivää, meni viisi yötä ihanaa ja
koska kerran lähestyi lauvantai ja sen aurinko länteen kallistui, niin
välähteli neitseen katsanto. Hän nousi ylöös vuoteeltansa, virutti
kasvonsa, puetti päällensä hameen, jonka hänen äitinsä oli
valmistannut, ja antoi piikoen palmikoita tumpuran tukkansa. Hänen
poskensa loimotit niinkuin tulen liekki, ja niinkuin tuli oli
hänen puheenpartensa. Hän sanoi nyt tytöllen, kuin oli hänen
kasvokumppaninsa: »Sisareni! sido kranssi mulle. Armahaani, juokse
Saaroniin ja poimi helmaasi kukkaisia sieltä. Saaronin kukkaisia tahdon
minä, sillä niiden lempee viileys mun ohaukseni polton sammuttaman
pitää.» Tyttö meni korkeella itkulla pellon pientäseelle noukkimaan
kukkaisia kranssiksi sairaalle. Kransin kauniin toi hän Saaronista ja
painoi sen kuolevaisen päähän. Niinkuin seppelöitty morsiain istui
Eriika jälleen vuoteellensa nojaen itsensä vasten äitinsä rintaa.
Siinä, kallistunneella päällä, hän väsynneenä ja uneljasna hiljaa
huokutteli, eikä hänen muotonsa enään osoittannut taistellusta vaan
rauhaa. Tuonen herra, kerran anastaen elon linnan, taukoi ampumasta
nuoliansa ja salli että ne harvat ja voimattomat henkivartiat kuin
vielä löytyi jäljellä elon karnisonista, lähdit vapaasti uloos
linnastansa. Vaiti oli äiti, vaiti isä, vaiti olit kaikki, jotka ympäri
seisoit. Äänettöminä katselit he Eriikaa, jonka henkitys heikeni ja
huulet sinistyit.--
Nyt on Muistolassa liikuntoa, työtä sekä vanhoilla että nuorilla,
teuhina ja kiire jokaisella henkellä, sillä se oli Eriikan
peijais-aatto. Talosta aittaan, aitasta taloon pitkin polkua yli kauniin
pihan juokseevat kylän neitseet vilppaina auttaina juhlan varustuksessa.
Akat elo-tuassa toimitteleevat: mikä pesee, mikä oltta prykää ja mikä
korstenilla keitossa pyörii. Emäntä itse, aina töissänsä tarkka,
vehnaisia leipoo pöydän päässä ja silmäilee uloos vainiollen, koska
tulleen vieraat kauka-kylistä. Perä-akkunasta päivä paistaa ja uuni
loimottaen lämpii. Mutta sinisessä arkussansa Eriika lepää salin
hiljaisuudessa, eikä kenkään hänen pyhää rauhaansa täällä hämmennä.
Välistä toki käy hänen äitinsä tervehtimässä nurmelintuansa, katsomassa
kelmeetä kalman vierasta. Asetellen hänen kranssiansa eli hänen
pukuansa sovitellen, juttelee hän lapsensa kanssa:
»Levä rauhas kaunoiseni,
Kohta pääset tuonen-tupaan.
Siel on seinät sammaleiset,
Hieno hieta permanolla.
Eikos kelva lapsen maata,
Ilman kyljen kääntämätä
Olka-pään ojentamata.»
Niin hän, keskellä kiirettänsä, juttelee täällä tyttärensä kanssa;
silittelee vielä hänen hiuksiansa ja rientää jälleen askareihinsa.
Ilta joutuu, vieraat lähestyyvät kauka-kylistä. Rattaat jyriseevät ja
tomu tuoksuu kierteisellä tiellä. Talossa kiire karttuu, ovet
moikaavat, meteli koirilla on ja hevoiset hirnuuvat. Mikä rientää
vieraita vastaan, mikä lehtiä riistomaan ja mikä meijuja metsästä
perään. Vieraita tuli, suru-vaatteissa kaikki, tuli sekä vanhoja että
nuoria, niin ylhäistä kuin alhaista säätyä. Pihalla pienet tytöt,
kroosi-kaulat, hyppeleevät illan hämärässä. Niin on Muistolassa
liikuntoa, teuhina ja pauhu peijais-talossa. Mutta sinisessä arkussansa
Eriika lepää salin hiljaisuudessa.
Yö nyt siivillänsä peittää maan, mutta suloiset on kesäyön siivet;
hellästi, läpinäyttävinä väikkyyvät he laaksoissa pienien ruusuen
päällä juotellen heitä kasteen hopea-helmillä. Peijais-talossa kaikki
rauhassa lepäävät, rauha ihana ympäri sen tienoissa on; ei liiku
pihlajoissa lehtikän. Tämän yön tyyneyden häiritsee ainoastaan koski,
kohiseva kaukaalla, eli siikko ilmassa sinkoillen. Seiso vaiti ja
katsele tätä luontoa, yön juhlallisessa muodossa. Välillä valkenee se
pikaisesti ja pimenee sillä samalla; sillon leimahtaa lounaassa
kalevan-tuli, leimahtaa ilman jyrinää. Mutta katso pohjaan, tonne ylös
vuorellen, siellä näkyy jotain kummallista. Metsän tutkaimilia,
pilvi-sialla istuu yksi neitseellinen haamu, kaunis ja komea kuin
ruhtinnatar. Hän istuu äänetön ja alalleen, nojaa kyynäspäänsä pilven
palloon ja katselee ales Muistolaan. Ja kuin lounaassa taivas tulta
iskee, sillon hänen kasvonsa kirkastuu ja kaunis varjo silmä-kuoppiin
jää. Eriikaa nämät kasvot muistuttaavat, mutta ihanemmat vielä kuin
hänen. Seppeli hänen päässänsä on; se vissiin Saaronissa sidottiin,
sillä senlaisia kukkaisia ei löydy muualla kuin sen niituilla. Hame
hänellä on kimeltävän valkee kuin lumi, ja vyö kuin hänen rinnoiltansa
käy on väristänsä niinkuin taivaan kaari. Hänen muotonsa on korkee
vakuus, yhdistetty somalla hymäilyksellä, joka huulilla salaa
leikittelee.
Vielä hän viipyy yhä katsellen lempiästi entistä kotoansa, läpi vaisun
yön. Lempiästi häntä vastaan katseleevat jälleen kodon akkunat, läpi
vaisun yön. Niin hän viivyttelee katselmuksessa, mutta suloista on sen
viivytellä, ketä odottaa onni-autuus, kellä tietona on toivon maa.--
Mutta, katso! Nyt hän katoikin, juuri vilauksessa niinkuin leimaus ja
jätti Muistolan ainiaaksi.
(1859)