Metsässä eräällä kivisellä aholla seisoo pieni uudistalo. Sen
eteläisellä puolella näemme somalla, päivänkaltevalla rinteellä
vihannot pellot, peltoen alla niityt; mutta pohjoisessa kohoo ylös
korkea, harmaa vuori, jonka harjulla seisoo muutama matala ja kuihtuva
mänty.
On kaunis sunnuntai-ilta kesäkuussa. Heleästi paistaa aurinko
länsitaivaan jyrkältä, lähestyen metsien reunaa. Vuorella näemme kaksi
miestä. He ovat isä, joka tämän uudistalon jylhästä korvesta rakensi,
ja poikansa, joka parhaillaan hallitsi isäntänä samassa talossa.
Hauskalla, iloisella silmällä katselevat he luontoa, joka heidän
jalkaensa alla näytäiksen kesän täydessä puvussa. Me kuullelkaamme
heidän kansapuhettansa.
Sanoi isä: »Poikani, sinä olet onnellinen; raitis on ruumiis ja mieles;
on sinulla nuori, rakastettava vaimo, jonka par'aikaa näen astelevan
kotoansa kohden tuolla niitulla, ja isä olet sinä terveelle, korealle
lapselle. Ja mitä vielä? Vapaana asut sinä omalla turpeellas, jonka
kamaralta sua kenkään ei karkoita pois. Ja katsos kuinka niityt ovat
mehuisat ja mikä muhkea oras tänäkin kesänä lainehtii pellollas.
Poikani, huomaitse onnes».
»Siihen tyydyn, isäni; mutta huikeammin, suruttomammin tässä elettäis,
jos tuo naapuritalo tuolla, Raiskio, joka kohta myydään, joutuisi
alleni myös, liittyisi yhteen kototaloni kanssa. Aatos, että joutuu se
kohta jonkun toisen omaksi, vie minulta usein öitten unen.» Niin lausui
nuori, uljas isäntä Eerikki vanhalle isällensä.
»Näenpä ettes vielä voi arvata rauhallisen onnes kalleutta. Mutta enpä
sitä ihmettele. Ethän ole vielä nähnyt tuhon mustaa, hirmuista
peräseinää; raatamista raskasta olet tosin koettaa saanut ja siinä
kestänyt; mutta käärittynä helmahan onnettomuuden et ole vielä
oljennellut, ja siitä sun korkeus varjelkoon.»
»Kuitenkin onneeni tydyn, sen sanoin; siinä, missä oli kylliksi teille,
olkoon minulle myös ja kaikelle perheelleni.»
»Hyvä! Mutta muista, huomenna sun tulee lähteä kaupunkiin; sentähden
nyt rientäkämme varustamaan kuorma.»
Niin haasteli isä ja poika kesä-illan liepeässä ilmassa vuorella ja
riensit he viimein toimiinsa alas. Kotiin asteli myös pitkin pellon
viheriäistä pientaretta Eerikin vaimo, nuori, keltatukkainen, lempeä
nainen; syvä tyyneys ja vakuus asui hänen otsallansa. Riensi häntä
vastaan eräs nuori tyttö, kantaen sylissänsä pientä, riepasta lasta,
Eerikin ja hänen vaimonsa ensimmäinen rakkauden hedelmä. Rinnoillensa
äiti lapsensa otti, istui tuuhean tuomen juurelle talon viheriällä
pihalla, säteilevällä katsannolla povensa hän paljasti, ja pienoinen
nautti ihanata ravintoonsa. Siinä istui onnellinen äiti, koska karja
kujalla kotiin lähestyi ammuen ja kelloen kilinällä; ja kodon portilla
seisoi nyt myös isä ja poikansa Eerikki. Vaimo, lapsi povella, tuomen
juurelta ruohosella kedolla tervehti miestänsä iloisella myhäilyksellä,
ja samoin vastasi häntä mies. Hellästi he rakastit toinentoistansa.
Uljaasti valmistavat nyt kaupunkikuormaa isä ja poika. Siinä kirveet
paukahtelee ja köysiä kiivaasti jännitellään. Mutta talon lehditetyssä
tuvassa nuori emäntä palvelijansa kanssa perheelle ehtoollista rakentaa
ja evästä hänelle, jonka huomenna on matkalle lähteminen.
Honkasen, valkean pöydän ääressä istuvat viimein talon asujaimet
kaikki, ja koska atria on päätetty, rientää he unen lepoon. Rauha ihana
vallitsee sekä sisällä huoneessa että ulkona tyyneenä kesäkuun yönä.
Kaupunkiin Eerikki matkusti, kauppansa onnistui, ja viimein joutui hän
seuraan iloisten kumppanien, joiden kanssa näemme hänen lopulta istuvan
korttipöydän ääressä. Joukossa löytyi myös eräs petollinen pelaaja,
tarkoittaen tässäkin tilaisuudessa harjoitella konstiansa. Kurjat
kohtalot ja pahuus oli painanut inhoittavan kuvasimensa hänen
kasvoillens'. Mutta luulipa toki olennossansa näkyvän jotain, joka
osoitti, ettei vielä kaikki siemenet johonki parempaan olisi
menehtyneet hänen povestansa. Toki, nyt harjoitteli hän kavaluuden
ammattiinsa, ja Eerikki, huomaten hänen petoksensa, tulistui, rynkäsi
hänen päällensä kuin kotka, ja ankaran muistutuksen sai pettäjä hänen
kädestänsä.
Hetki kului. Petollinen pelaaja ilmoitti kadottaneensa kellonsa;
yleinen katselmus pidettiin ja se kaivattu kappale löydettiin viimein
Eerikin taskusta. Kaikki seurassa katsahtelit kauvan hämmästyen hänen
päällensä. Hän itse kamastui, hän kauhistui, eikä tainnut moneen aikaan
sanaakaan lausua. Viimein hän vimmoissansa vannoili ja sadatteli
taivaan nimessä ei tietävänsä, kuinka kello on joutunut taskuunsa. Tämä
ei auttanut. Hän vangittiin, johdatettiin linnaan, ja jääkylmä väristys
karsei hänen ruumistansa, koska eteensä avattiin vankihuoneen musta,
hirmuinen rauta-ovi. Pian istui hän kahleet jaloissa lavallansa, ja
epäilyksen hurmiossa viehkeilivät hänen aatoksensa, jossa tilassa hän
viimein kallistui alas ja nukkui. Mutta hirveämpä vielä tätä oli
heräämisensä yöllä. Kylmät kahleet, akkunan paksut kalterit, lujasti
teljetty ovi ja huoneessa haudan pimeys ja äänettömyys; kaikki tämä
synnytti sielussansa äärettömän kauhistuksen. Hän muisteli kotoansa
kivisellä aholla yläpuolella vihantoja peltoja ja korkean vuoren alla.
Hän muisteli kaunista, lempeätä vaimoonsa, pientä lastansa ja vanhaa
hurskasta isäänsä, ja koskena juoksit kyyneleet poskillensa. Hirmuinen
kohtalo, olla syntynyt, kasvanut ja miehistynyt metsäsessä majassa
keskellä hymyvää luontoa, parissa luonnonlasten lämpysten sydänten, ja
äkisti tulla syöstyksi kylmien kivimuurien sisään ja vielä kylmempien
vankivartiain huomaan! Tämä oli Eerikin kohtalo nyt.
Kauhea oli myös hetki, koska Eerikin onnettomuus tuli tiedoksi hänen
kotonansa. Se oli käsimuserrusten, valituksen ja itkun hetki.
Liikkumatta toki istui vanha isä pöydän päässä; mutta kosteat silmänsä
ja huultensa vapiseminen näytti, kuinka vallattomasti sielunsa
temmelsi. Mutta tuska perin valloitti hänen nuoren miniänsä, joka
kiljui sydämmensä ahdistuksessa, tempoili koreata, keltaista tukkaansa,
viskellen itseänsä sinnen tännen, ja hänen silmissänsä synkeä himeys
peitti päivän valon. Viimein huomasi hän pienen, korean lapsensa; hänen
sieppasi hän syliinsä, likisti sen vasten rintaansa, ja niin asettui
vähitellen hänen sielunsa myrskyvä vimma ja sijan sai kyynelten
helmivirta.
Monta päivää uudistalon tuvasta huokauksia kuultiin ja itkusta
raukenevia katsantoja nähtiin; mutta viimein vallitsi toki huoneessa
hiljainen, äänetön murhe. Kaukainen, riutuva toivon liekki loisti tämän
talon asujainten silmistä, sen toivon, jonka esine on hautamme toisella
puolella. Onnellinen hän, joka päänsä taitaa painaa ijankaikkisen isän
helmaan; hän viimein kaikki kantaa voi.
Kulunut on kaksi viikkoa. Kohdataksensa vangittua miestänsä on talon
nuori emäntä kulkenut kaupungissa, mutta eipä laskettu heitä suullisesti
toinentoistansa kohtelemaan. Sanomattoman murheellisella mielellä
lähti jälleen kotihinsa vaimo; mutta lähdettyänsä saattoipa toki
vankivartia Eerikille melkoisen nytyllisen ruoka-aineita, jotka
laittanut oli oman vaimonsa hellä käsi.
On heinäkuun ilta. Eerikki, syventyneenä aatoksiin, istuu hämärtyvän
vankihuoneen lavalla. Huomenna on päivä, jona hänen tulee lähteä
tutkintoon ja kuulla tuomionsa. Hän uumoili kellon joutuneen taskuunsa
toisen miehen käden kautta, ja hänen sydäntänsä leikkeli, tietäessään
olevansa mustimman petoksen saaliina. Aatos, olla syyttömästi pidettynä
niin halpana pahantekijänä kuin varas, taitamatta todistaa
viattomuuttansa, se aatos puree ytimiin. Mutta Eerikkiä lohdutti
kuitenkin tieto, olla viaton edessä kasvoen korkeuden Herran. Näissä
mietteissä ja muistellessa armasta kotoansa kivisellä aholla, harmaan
vuoren alla, istui mies, ja tehtyään iltarukouksensa, ja hartaammin
kuin koskaan ennen, vaipui hän lopulta syvään uneen.
Uneksumisen siivillä kiiteli hänen mielensä ulkona vapaassa luonnossa.
Hän näki taivaan reunalla kototienoonsa metsäin ihmeellisen hienoina
väikkyvän hopeavalkeassa ilmassa; sinertävät virrat hän näki ja koskien
kohinan kuuli, ja ihanalle tuntui hänelle unensa. Metsien sanomaton
hienous ja hiilakkaisuus kirkkaassa ilmassa tunkesi armahimmalla
hekumalla hänen sielunsa syvyyteen. Hän heräsi, loiskahti ylös
sijaltansa, mutta--mikä vimma!--kahleet kalisit jaloissansa. Hänen
silmänsä tuijotteli, hirmuisesti vääntyivät huulensa, ja, kiivaasti
painaen kätensä vasten otsaansa, kallistui hän vuoteellensa takaisin.
Siinä hetken maattuansa synkeimmässä mielenlaadussa, nousi hän taasen
ylös, puki päällensä ja varusti itsensä tutkintoon.
Kuuluu vihdoin askeleita hämäräisestä käytävästä, rauta-ovi avataan ja
sisään astuu vankivartia ja hänen seurassansa petollinen,
kortinheittäjä kolkolla muodolla. Tästä kummastuu Eerikki ja vielä
enemmin, koska vihamiehensä lankee polvilleen hänen jalkainsa juureen
lausuen:
»Hellitä kahlees, mies; minun on vuoro niitä kantaa nyt. Sinä viaton
olet, mutta minä täynnä petosta kuin perkele. Hellitä kahlees ja anna
ne minulle, minä huvikseni niitä kannan monen syntini sovinnoksi».
»Mitä tahdot? Selitä!» lausui Eerikki.
»Kuule tunnustukseni: minä itse saatoin taskuus kellon, kostaakseni
sinua. Viaton olet sinä. Ja nyt, kiroo minua, jo ennen kirottua. Sinä
viaton olet».
Vankivartia sanoi: »Sen on hän asianomaisille jo ilmoittanut
vierasmiesten kuullessa. Sinä olet vapaa, ja minulla on käsky hellittää
kahlees. Tänne tamppi ja väkivasara!»
Haasteli nyt Eerikki: »Siis astuu taivas helvettiin alas lausuen
onnettomalle sielulle siellä: nyt on sovinnon ja riemun päivä, tule
helmahani; sillä kaikki on anteiksi annettu. Mitä olet tehnyt, mies!»
»Pimeyden työn».
»Mutta olenhan onnellinen nyt! Kohta on sylissäni ihana, armahin
vaimoni, kohta isäni ja lapseni. Oi sä pienoinen!»
»Taivas, tyhjennä hänen päällensä koko autuutes sarvi!» sanoi
syntejänsä katuva mies.
»Kohta mun vuorittaa kodon metsät ja peltoen heilimätuoksu.
Todellisuudessa nyt kaikki on yhtä ihanata kuin unessa menneenä yönä.
Se uni vapautta ennusti, se oli taivaan uni. Siis olet tunnustanut,
mies? Mikä pakoitti sun siihen?»
»Omantuntoni vaivat kauheat. Oi, viattomasti kärsinyt mies! taidatko
vielä anteiksi antaa?»
»Kaikki, ja sydämmeni pohjasta. Olis mulla enemmin sulle annettavaa,
niin antaisin. Toki, jääpä multa tänne jäljelle muutama leipä, vaimoni
kädestä tullut--sinä lempeä iltatähti!--jää, multa muutama leipä jää;
ne olkoot sun perintös.»
»Ne tarvitset itse eväänä tielläs.»
»Mua evääni kotona vartoo; älköön murenata ennen suuhuni tulko. Minä
aamukarjan laitumelle kulkevan näen kujalla lähellä Keltaniemen
niittua. Ota vastaan almuni, mies; täällä on ravinto joteskin tiukka.
Ota vastaan, sen sulle sydämmestäni annan.»
»En löydä sanoja kiitokselleni sua kohtaan. Myös kiitän taivaan Herraa,
joka silmäni avasi vielä näkemään kadottavaa pimeyttä, jossa
oljentelin. Tule, rautakahle, sä ihana, viileä voide polttavalle
omalletunnolleni!»
Niin haastelit he, ja koskipa tämä kohtaus vankivartianki sydäntä. Hän
tehtävänsä teki, päästi kahleista viattoman miehen; ja niinkuin janoova
peura rynkäsi Eerikki linnasta ulos. Mutta sen toisen, kurjan, jalkohin
kilisevät raudat kiinnitettiin ja ryskinällä taasen teljettiin
vankihuoneen raskas ovi.
Kuumasti paistaa puolpäivän aurinko. Pitkin santaista, tomuvaa tietä
astelee kiivaasti Eerikki kotoansa kohden. Hän astelee lepäämättä,
tuntematta yhtään väsymystä, ja ilon tulesta silmänsä liekehtii, koska
liehtoo häntä vastaan kesän liepeä tuuli. Ilta lähestyy, vaeltajamme
poikkee sisään erääseen majapaikkaan, jossa hän kohtaa kaksi nuoruuden
ystävää ja kylänmiestä. Heillä oli jo tietona Eerikin onnellinen
vapautuminen vankeudesta ja siis hänen viattomuutensa myös. Riemuten
käyvät he tervehtimään kasvinkumppaniansa, tarjoten hänelle mikä oltta,
mikä viinaa. Mutta Eerikki ei viipynyt; vaan, tyhjennettyään
kaljatuoppinsa, läksi hän kiireesti taasen kulkemaan eteenpäin.
On yö. Pitkin sumuista kotoniittua käyskelee jo Eerikki; nyt astelee
hän tiellä, joka johdattaa ylös taloon laihosarkoen välistä, ja
kaikkialla vallitsee äänettömyys ja rauha; kuuluu ainoastaan ruisrääkän
ääni viheriänkeltasen, hedelmöitsevän viljapellon ihanasta kätköstä.
Nyt seisoo hän kotonsa ruohosella pihalla katsellen huoneita, puita ja
kiviä ympärillänsä, jotka synnyinpaikan ihanassa piirissä katsahtelit
niin tuttavasti, lempeästi häntä kohtaan. Nyt kuulee hän aitan alta
hiljaisen murinan; se on hänen koiransa, joka toki pian tunsi isäntänsä
eikä haukkumisellansa ehtinyt herättämään talonväkeä, vaan loiskiili
Eerikin ympärillä vingahdellen ja liehakoiten vimmatusti. Mutta tuvan
akkunan ääressä seisoo nyt Eerikki, katsahdellen äänetönnä huoneeseen,
jossa kaikki makaavat sikeässä unessa. Peränurkan vuoteella näkee hän
isänsä syvästi nukkuneena, toisella vuoteella vaimonsa, vaalea, äänetön
ja lempeä kuin yöseen lilja, makaavan, lapsi käsivarrella. Hän ei tahdo
heitä herättää; vaan huvittaapa häntä enemmin, viipyä vielä joku aika
tietämättömyyden ihanassa hämärässä ja säästää kohtaamisen hetkeä.
Kauvan katseli hän tätä rauhan kuvausta lakeassa tuvassa tyyneenä
kesä-yönä. Viimein läksi hän iloisen koiransa kanssa katsomaan
märehtivää karjaansa, joka lepäsi tarhan havusella sialla. Hän ei
tainnut olla vähän naurahtamatta katsellessansa pientä, jukuripäätä
sonnivaskaa, joka vakailla, totisilla silmillä tuijotteli hänen
päällensä ja, ravistaen päätänsä ja puhaltaen, viimein pakeni
ometanvajan verhoon, josta kuului pääsköspariskuntain kirahteleva ääni
korkeilta vuoteiltansa katto-ortten kyljissä. Tästä taasen astui öinen
vaeltajamme harjulle sen korkean vuoren, joka, niinkuin tiedämme,
seisoo talon pohjoisella puolella. Istui hän erään männyn juurelle
vuoren kiireellä katsahdellen kaukaisiin ääriin, ja hänen aatoksensa
käyskeli hiljaisessa hekumassa. Mutta tämä rauhallisesti lepäävä luonto
ympärillänsä vaivutti viimein myös hänen Unosen hienoon helmaan.
Aamu koittaa. Levoltansa nousevat talon asukkaat, käyvät kukin
askareihinsa, ihmetellen miksi heidän koiransa tänä aamuna niin
tavattoman vilkkaana leiskuilee ja häntäänsä viskelee.
Kuuluu nyt kujalta kova rattaan tärinä ja korkea meteli. Ne kaksi
kaupungista matkustavaa, jotka Eerikki kohtasi majapaikassa, ovat
päättäneet tulla viettämään vapautetun vangin riemupäivää hänen
kotonansa, ja, joteskin päissään, ajavat he nyt pihalle, huutaen:
»Eerikki! Missä on Eerikki?» Käy heitä vastaan Eerikin vaimo
katsahdellen heidän päällensä kummastuen, ja koska he taasen uudistavat
kysymyksensä, lausuu hän:
»Miksi tämä pilkanteko teiltä? Miksi etsitte täältä häntä, jonka
tiedätte istuvan kahleissa, te tunnottomat miehet?»
»Vaimo, kiitä Jumalaa, ettäs valehtelet nyt. Kahleet ja vankeuden on
hän jättänyt kuin mato kuorensa. Vapaa on poika, vapaa kuin sorsa
valtameren pinnalla, kuin pääsky ilmassa. Eikö ole hän jo kotona?»
»Korkeuden Jumala! Puhutko totta, mies, vai mielitkö laskea hirmuista
leikkiä?»
»Jos en puhu totta, niin tulkoon käpy suuhuni kuin naudan suuhun. Mutta
totuutta ilmoitan, ja sentähden olkoon suuni vapaa kuin rihtätappavan
härjän. Jumala, suo minulle nyt Bileamin aasin puheen-voima, ja
ravistelsinpa tässä selkämunia aamuhetkellä! Jaa, sinä Eerikin kaunis
kukkanen, hänen valkea vuohensilmänsä, nyt kiiltäköön poskellas iloinen
aamukaste. Ilosta itken minäkin ja rakas toverini tuossa myös. Jaa,
vapaa on miehes. Viattomasti heitettiin hän pimeään torniin, mutta
viattomuutensa tuli ilmi, ja nyt astelevat töppösensä kotoa kohden, sen
tiedämme. Peijakas! jos ei hän nyt etsi itsellensä rautarahaa, niin
saapa hän minulta aikalailla korvallensa. Kauppa oli alusta huono,
mutta päättyi hyvin, ja sentähden tyhjennämme tänäpän oivalliset
harjakannut. Mutta koira vieköön! istuupa poika nukuksissa männyn
juurella tuolla vuoren harjulla.»
Vuorelle katsahti vaimo, näki siellä miehensä aamun hohtavassa
paisteessa. Nyt, likistäen rintaansa kädellään ja nojaten itsiänsä
vasten tuoksuvan tuomen rankaa, lausui hän: »Tukehtuuhan sydämmeni,
mutta ihanasti. Oi minua katalaa naista, missä murheen synkeässä yössä
olen käyskennellyt! Mutta pimeys siirtyy pois ja suljettu povi
lievimään pääsee taas. Oi minua kurjaa, oi minua onnellista! Hän
sydämmeni valkeus oli, ja nyt on hän tullut kuin aamun siivillä».--Niin
hän haasteli ihanassa häiriössä; mutta äkisti jätti hän pihan, kiirehti
ylös vuorelle kuin keväinen, hurja kilo. Siellä jo seisoi vanha isä
ilon loistavilla silmillä katsellen uneksuvaa poikaansa. Hetken
katselit he molemmat häntä äänettöminä, vaivuit sitten polvillensa
hänen viereensä, ja kätensä laski vaimo miehensä olalle, kätensä laski
isä poikansa toiselle olalle, ja ihana, juhlallinen aamuvirsi kaikui
heidän huuliltansa. Uneksuvan korviin kuului laulu, ensisteen niinkuin
hiljainen soitto etäisistä tienoista; viimein kuului se kovemmin ja
herätti lopulta miehen. Muutama silmänrävähdys tuijotteli hänen
katsantonsa; mutta pian oli hän täydessä huomiossa, istui liikkumatta
virren loppuun asti, silmänsä teroittaen korkuuteen päin. Kahtena
kirkkaana lähteenä, joiden pohjalla säteilee auringon kuva, loistit
vapautetun vangin silmäkuopat, täytettyinä kyynelten hopealla.
Kyynelissä viruivat myös isän ja nuoren naisen posket, mutta lempeästi
helisi laulu ja vastauksen antoi aamumetsän kaiku. Virsi päättyi ja
kiivaasti syleilit toinentoistansa mies ja vaimo, poika ja isä, ja
astuit viimein vuorelta alas.
Mutta ne kaksi matkustajaa olit makeasti nukkuneet viheriälle pihalle,
päät rakkaasti yhdessä. Väsyneet saivat levätä rauhassa; mutta iloiseen
tupaan astui onnellinen seura. Ja katoisiko koskaan heidän muistostansa
tämä aamuhetki?
Kuningas päähänsä painakoon voiman loistavan kruunun, konstiniekka
laakeriseppelen ohauksiensa ympär, ja sodan-päämies voittakoon
suurimman tappelon sodan tanterella, ja kenkään heistä ei kuitenkaan
pidä tunteman iloa niin ihanata kuin asujaimet uudistalon avarassa
tuvassa tänä aamuna. Pöydän päässä istui isä, lukien vanhasta
virsikirjastansa »kiitosta matkan päätettyä»; loimottavan tulisijan
vaiheilla nuori miniänsä rakenteli murkinaa perheellensä, usein
katsahdellen ihmeellisellä hymyllä miestänsä kohden, joka, pieni lapsi
sylissä ja hartaasti kuullellen isänsä lukua, istui akkunan ääressä,
jonka kultanen kuva kimmelsi puhtaalla laattialla. Myös talon
uskollinen koira näkyi ottavan osaa yleisestä ilosta. Liehutellen
häntäänsä kävi hän milloin yhden, milloin toisen luoksi, katsellen
heitä leimuvilla silmäniskuilla.
(1852-55)