Miesjoukko urhea metsähän hiihtää
Pyssyil ja kirkkail keihäil,
Kahleissa seuraavat reijuvat koirat
Silmillä leimuvilla,
Kosk aamun koi
Otsalt taivahan
Pois viskasee synkeän yön,
Ja aurinko kiireensä nostaa.
Pohjoseen kulkevi ampujain retki
Humisten hankikanteel,
Härmäset hiukset hartioil liehuu
Vauhdissa vinkuvassa,
Ja harjanteilt
Tuuli tuima käy
Ja laaksoja siivilläns lyö,
Ja Metsola luminen pauhaa.
Kontion kaupungis seisovat viimein
Tunturil korkealla,
Sieltä, jos katsahdat puolehen päivän,
Allasi väikkyy mailma,
Ja säteetön
Pyörä auringon
Käy reunalla taivaan ja maan;
Ja sinertää kaukaset metsät.
Kahleista päästetään reijuvat koirat
Halunsa valtakuntaan,
Mykkinä ampujat hiihtäen kulkee
Mielikin jylhäs linnas,
Ja kontion
Korvat pystyyn käy,
Ja hyyrteinen kuusisto soi
Jo haukkunast Killin ja Leijun.
Saloen kuningas, sammalet otsal,
Karkaavi konnostansa,
Tulta ja luotia laukee hänt vastaan,
Ei toki juoksuns seiso,
Mut hankehen
Tahrot purpuran
Hän jättäävi ryskyväl tiel,
Pois kiitäen kuusien suojaan.
Koirat hänt vainoovi, kauvas hän kiitää
Ankaran kaaren tehden,
Vastahan rientävät hiihtävät miehet
Lakeal tanterella;
Ja, huohottain
Lennos kiivahas,
Ja korkeal kantaen pääns,
Hän lähestyy, verinen sankar.
Mutta nyt ampujan tulinen luoti
Sankarin maahan kaataa,
Nousee hän vieläkin, karkaen päisin
Kiljunal kauhealla;
Nyt isketään,
Lumi tuiskahtaa,
Kun kontio, koirat ja mies
Lyö painia tunturin harjal.
Viimein tok' hämmentää taistelon tuiman
Kumppanein kirkas keihäs,
Kontio rinnassaan liehtovas, kuumas,
Tuntevi raudan kylmän
Ja kallistuu
Kinosvuoteellens,
Ja tummaksi katsanto käy,
Mi tulta ja liekkiä iski.
Kaatuneen ympäril seisovat miehet
Riemuten tunturilla;
Sieltä kun katsahdat puolehen päivän,
Allasi väikkyy mailma,
Ja säteetön
Pyörä auringon
Käy reunalla taivaan ja maan;
Ja haamottaa kaukaset metsät.
Saaliinens kotia rientävät viimein
Talvisen yösen loistees,
Kosk revontulien seppeli säihkyy
Taivahan otsal pohjas,
Ja kelmee kuu
Hymyellen ain
Tuol korkeal aholla käy
Ja paimentaa tähtien laumaa.