Kuten siemenjyväkään ei saa eloa kuolematta, niin ei ole mitään
lapsentilaa Jumalan luona, eikä mitään iloista armontilaa ilman syvää
parannusta. Nyt on julkinen salaisuus, että "kunnonkin kristittyjen"
joukossa on vaan muutamia, jotka oikein sydämmen pohjasta voivat iloita
vapahtajastansa, jotka sanan kauniimmassa merkityksessä elävät
uskostansa, -- vaan muutamia, jotka häiriytymättä mistään, mikä
tapahtuu heissä tahi heidän ympäristössään, voivat todistaa: "Me
tiedämme lähteneemme kuolemasta elämään"; muutamia, jotka yhtämittaa
rohkeasti vaeltavat armo-istuimen eteen saakka.
Jos asian laita on niin (ja niinhän se on!) silloin voi suurin syy
siihen olla vaan _perinpohjaisen parannuksen puute_. Kyllä minä
hyvinkin tiedän, että pannaan koko joukko _esteitä uskonrohkeudelle_,
ja mitä tämän suhteen sanotaan, on hyvinkin perustettua. Etenkin
huomautetaan, että moni kristitty _jossakin asiassa vastustaa Jumalan
hengen kuritusta_, että he esim. eivät tahdo antaa anteeksi jollekulle
yksityiselle ihmiselle tahi ett'eivät he tahdo heittää jotakin pahaa
tapaa, tahi he eivät tahdo tunnustaa jotakin vanhaa syntiä. Mutta
Herran henki voi puhaltaa ainoastaan silloin, kun hänelle jättää koko
sydämmen avaimen eikä säilytä mitään salaista lokeroa omalle
varallensa. -- Sanotaanpa vielä täydellä oikeudella, ett'ei monta
kristittyä tule iloon ja rohkeuteen _ihmistenpelon_ tähden. Epäilemättä
on tämä paha tauti. Sinä et enään tunnusta ystäväksesi senlaista
ihmistä, joka ainoastaan salassa ja kahden kesken tahtoo olla ystäväsi,
mutta joka toisten seurassa tahi ainakaan vihamiestesi joukossa ei
tunne sinua. Tosin ei Jesus karkoita luotaan Nikodemusta, mutta hän
kääntää pois kasvonsa siitä joka tahtoo _jäädä_ Nikodemukseksi. Meidän
aikanamme ruvetaan yhä kauheammassa määrässä pakanain tavalla elämän
turulla pilkkaamaan niitä, jotka pitävät arvossa evankeeliumia
syntisten vapahtajasta. Joka meidän aikanamme ei tahdo mitään kärsiä
vapahtajansa tähden, hän voi pian kirjoittaa kristillisyydellensä
kuolemantodistuksen.
Vielä on usein valitettu löytyvän hyvin monta kristittyä, jotka kyllä
tahtovat iloita sen lohdutuksen valossa, jonka Kristus antaa, mutta
jotka eivät tahdo uhrata mitään, ei rahaa, ei aikaa eikä voimaa Herran
asian hyväksi. Tosin ovat senlaiset sielut pahassa vankeudessa. Minä
kirjoitan vielä erityisen lu'un siitä, että hän, joka elämänsä meidän
tähtemme uhrasi, tahtoo myöskin että me uhraamme elämämme taisteluun ja
työhön hänen valtakuntansa hyväksi. Kuinka monta tuleekaan sitten vasta
henkensä puolesta iloiseksi ja vapaaksi, kun hän todenteolla Herran
asian hyväksi kantaa uhria, jotka todellakin ansaitsevat tämän nimen,
ja lakkaa elämästä vaan omaa itseänsä varten.
Mutta eiköhän näillä kaikilla armontilan esteillä ole selityksensä
_yhdessä_ ainoassa peruspaheessa, sillä minä tarkoitan, että _juuri
rehellinen parannus se puuttuu_? Voi kumminkin, me emme voi pitää tätä
asiaa tarpeeksi suuressa arvossa! Nykyään kuulin minä puhuttavan minun
läheisessä yhteydessäni olevan kristityn kuolemasta. Se oli mies, joka
ankarammin kuin tuhannet muut oli tuominnut itseänsä. Kuitenkin sanoi
hän nyt kuollessansa katkonaisin lausein: "Voi, voi ahdasta reikää!
-- -- Reikä on niin ahdas -- -- niin ahdas; _paksu järkeilevä pää_ ei
tahdo päästä lävitse -- -- ja kaikki maailman matkakampsut, joihin on
kasvanut kiini, eivät tahdo päästä lävitse -- -- kunnianhimo,
sääty-ylpeys, sivistysylpeys!" Onpa kylläkin reikä (tahi, kuten
vapahtaja sanoo, "portti") ahdas. Varokaamme me ett'emme hengessämme
ole kasvaneet kiini mihinkään, mikä ei voi päästää lävitse!
Mutta lukemattomat hurskaatkaan ihmiset eivät ole _huolissaan_ siitä,
ett'eivät he ehkä pääsekään lävitse. Synnin tuska on kristillistenkin
ihmisten kesken hyvin harvinaista. Ilma meidän aikanamme on täynnä
materialismia ja naturalismia. Ne, joilla on sanan-valta elämän
turulla, ovat aikaa sitten kirjoittaneet sanat "synti" ja "velka"
satukirjaan. Se ei luonnollisesti ole niiden laita, jotka vielä ovat
"jumalisia". Mutta minun mielestäni näyttää aivan lii'an laimea Jumalan
kuva saanen vallan hurskaittenkin kesken. Jumalan vanhurskautta,
pyhyyttä ja majesteettia otetaan lii'an vähän lukuun. On lii'an pian
päästy nauttimaan rakkautta ja armoa, niin että niitä ei oikein
käsitetä. Palsami ei paranna märkää sisältävää haavaa, koska lääkäri ei
ole leikannut veitsellänsä tarpeeksi syvään.
Jos tarkastelemme suuria malliksi kelpaavia henkilöitä, joissa armon
yltäkylläisyyden riemu on niin sanoakseni muodostunut ruumiilliseksi
(tässä ajattelen minä Paavalin, Augustinuksen ja Luteruksen kaltaisia),
niin huomaamme me heidän tulleen jumalallisen ilon päiväpaisteesen
ainoastaan parannuksen pimeän helvetin kautta. Melkeinpä käsittämätöntä
on, että pyhän Augustinuksen "Tunnustuksien" kaltainen kirja olisi
voinut ilmestyä nykyisessä kristikunnassa; melkeimpä käsittämätöntä on,
että jonkun nykyajan runoilijan kanteleesta voisi kajahdella senlaisia
virsiä kuin nämät: "Sinun tykös, Herra, tulen Ja huudan syväss'
vaivass" taikka "Ah kunne kulkenen, Kas tuskan tuntenen". Meissä
kaikissa on se heikkous, että me mieluummin tuomme _niitä_ puolia
synnistä, jotka vaikuttavat sen, että se näyttää enemmin sairaudelta ja
heikkoudelta kuin paheelta ja synniltä Jumalaa vastaan. Me olemme
lii'an veltot miettimään Jumalan vihaa synnin tähden. Ja kuitenkin
perustuu kaikki, mitä kärsivällisin ja hiljaisin ihmislapsista on
puhunut, siihen, että meidän sydämemme, _ihmisten_ sydämet (ei muutamat
vaan kaikki ihmis_sydämet_) ovat perin turmeltuneet (Matt. 15; 19).
Jesuksen liikuttavan kauniit sanat, jotka uhkuvat paljasta laupeutta,
minä tarkoitan sanoja: "Ihmisenpoika on tullut kadonnutta etsimään ja
vapahtamaan", -- juuri tämä sana onhan se toiselta puolen niin kauhean
ankara ja kaiken inhimillisen loiston mitättömäksi tekevä. _Kadotettu_
-- jokainen ihminen luonnostansa kadotettu! -- voi kuinka kauheata tämä
onkaan! Kadotettu ei ole se joka on la'annut olemasta, vaan mikä on
tullut pois siltä paikalta, mihin se oikeastaan kuuluu, ja mikä sen
tähden ei täytäkään tarkoitustaan ja siten joutuu perikatoon.
_Vihkisormus_ on hukassa, kuu se ei enään ole avion sormessa, eikä siis
omassa paikassaan. Olkoon se vaan vielä olemassa; se on yhtäkaikki
missä se on, ei sentähden tule paremmaksi, vaan se hukkuu likaan. Se on
aivan kuin sitä ei olisikaan olemassa, kunnes se jälleen löytyy. --
Lapsi on hukassa jouduttuansa pois äitinsä huostasta. Koska se enään ei
ole hänen huostassaan, on se onneton; se näkee nälkää ja janoa, se
joutuu turmiolle, aivan kuin se olisi kuollut, vaikka se elää. Mutta
samoin kuin sormus kuuluu sormeen ja lapsi äidin sydämeen samoin kuuluu
ihminenkin Jumalalle. Hän on _hukassa_, koska hän ilman Jumalata menee
omia teitänsä, -- sen tähden on hän onneton, rauhaton ja toivoton,
kaikki hänen voimansa, lahjansa ja taipumuksensa kasvavat hoidotta ja
menevät pilalle. Kunkin, joka haluaa päästä rauhaan, tulee ensin
tunnustaa olevansa hukassa, olkoonpa se kuinka arvoa alentavaa hyvänsä.
Olkoonpa se sitten hänen korkeutensa tahi joku köyhä Lasarus, --
kaikkien täytyy pysähtyen "orjantappuroihin takertuneen" karitsan
ääressä vedet silmissä tunnustaa: Minä se olen, Herra Jesus armahda
minua, irroita minut, vapahda minut, muutoin olen minä hukassa!
Niin on nyt meidän laitamme, ja evankeeliumin saarna jääpi
vaikuttamatta taikka se tekee haitallisenkin vaikutuksen, joll'ei
_tätä_ ole ensin saarnattu. -- Mutta ei sen tähden tarvitse asiassa
mennä lii'allisuuksiin. Ei mikään ole niin paha kammottamaan rehellisiä
parannuksen tieltä kuin _lii'oiteltu_ kertomus ihmisten kurjuudesta.
Siis pitää karttaa semmoista hirveitten sanojen käyttämistä,
kuin seuraavat ovat, joita olen useastikin kuullut innokasten
parannussaarnaajain lausuvan: "_Ihmisten olemus on syntiä_". Jos tämä
on totta, on ihminen perkele; silloin Jumalan kaikkivalta
(mielettömästi puhuen) ei ole kyllin valtava häntä pelastamaan. -- Ei
saa myöskään kieltää ihmisolennon _kauniita_ puolia; ei suinkaan, vaan
niitä tulee kuvailla halukkaasti, erittäinkin tuota armeliaisuuden
puolta, joka monessakin on niin liikuttavalla tavalla kehittynyt, tuota
syvää rakkauden ja yhteyden halua, joka piilee melkein jokaisen ihmisen
sielussa, -- tuota liikuttavaa taistelua, jota luonnollisetkin ihmiset
usein taistelevat vapautuakseen itsekkäisyydestä ja lihallisuudesta ja
kohoutuakseen lähemmäksi todellista ihmisihannetta. Mutta juuri silloin
saa ja täytyykin sitä vakavammin todistaa, että kaikista ihaninkin on
kuitenkin kauheasti tahrattu, niin urhollisimmankin sotilaan vihdoin
täytyy masentuneena valittaa: "Voi minua ihmisraukkaa, kuka minut
vapahtanee?" että kaikista hyvistä taipumuksista ja liikutuksista
huolimatta itsekkäisyys sydämen pohjassa kumminkin saa alinomaa uusia
voittoja, että meillä siis ainoastaan itsiimme turvautuessamme ei ole
vähintäkään toivoa koskaan voida tarttua pikkuseenkaan Jumalan viitan
kulmaan huudahtamatta Esaian kanssa: "Voi minua, minä joudun hukkaan!"
-- että meidän ja vapahtajan välille avautuu niin leveä, syvä, niin
pohjaton juopa kuin ajatella voi, ett'eikä koko ihmiskunnan alalla
löydy ainetta tämän juovan täyttämiseksi. Sanalla sanoen: autuaana (eli
Jumalan kanssa yhtä) oleminen, on ja tulee olemaan ihmiselle
mahdotonta, joll'ei hänelle ja hänessä tapahdu Jumalan armon ihmettä.
Johda ne sitten, jotka tämän ymmärtävät Golgatan ristin juurelle, joka
on niin synkeä ja salaperäinen ja kumminkin murretuille sydämille
valaisee jumalallisen autuuden paljastetun istuimen. Selitä heille
sanat "Eli, Eli"; osoita heille, että maailman sovitusuhri täällä on
täytetty, että maailman synnit täällä häviää ijäisen rakkauden
syvyyteen ikään kuin kipinä lainehtivaan mereen. Älä pelkää, että nämät
ihmiset, joiden sydämistä veri vuotaa, kammoovat tämän ihmeen
_ihmeellisyyttä_. Päinvastoin he kammoksuisivat joll'ei se, jonka tulee
kohottaa koko maailma saranoiltansa ja tehdä heidät itsensä
todellisiksi Jumalan lapsiksi, olisi ihmeellistä. Selitä heille ristiä
ja opeta heitä astumaan sen luokse rukoillen tunnustain: "Sinä, Jesus,
olet täyttänyt maailman syntein sovituksen, sinä olet minunkin syntini
sovittanut. Me ylistämme sinun armoasi, että me olemme pelastetut."
Joka tämän uskoo, se saa rauhan; joka tämän uskoo, tulee Jumalan
lapseksi; joka tässä pysyy kiini, se jääpi armon osallisuuteen. Mutta
samalla kuin tässä pysyy kiini, _kykenee myöskin kaikkiin hyviin
töihin_. Usko ja pysy lujasti, huolimatta perkeleestä ja maailmasta,
kaikesta miltä silmiin näyttää, vakavasti siinä kiini, että sinä _olet
vapahdettu_ ett'eikä kukaan voi sinua temmata pois Jesuksen kädestä.
Voi, kuinka monta todellista kristittyä tuo tässä alinomaa esiin kaiken
näköisiä ehtojansa ja esteitänsä, kysymys- ja ajatus-merkkejänsä; he
sanovat: "Mutta minä en tiedä mitään Jesuksen rauhasta". (Ja todella
onkin ihmisiä, etenkin hermotautisia, joidenka sielunvoimat ovat aina
sidotussa ja kärsivässä tilassa). Toiset sanovat: "Minä en edisty
taistellessani syntiä vastaan; minä en voi huomata pyhityksen edistyvän
itsessäni". (Ja tosin kyllä rehellisetkin kristityt ovat monet vuodet
samalla asteella ja koettavat turhaan ponnistella päästäkseen irti,
vaikka toiselta puolen taas suurin edistys tapahtuu siellä, missä sitä
vähimmin huomataan). Mutta olkoon tämän asian laita kuinka hyvänsä;
sano sinä näille rehellisille sieluille, että he vielä ovat la'in
orjuudessa, kun he mittailevat armontilaansa edistyksensä mittarilla;
-- sano heille, että he häpäisevät vapahtajaansa ja halveksivat hänen
uhriansa epäillessänsä, tokko hän täyttää tekonsa heissä. Sano heille,
ett'ei heidän tunteillansa ja mielellänsä ole mitään tekemistä
kysymyksessä olevan asian kanssa. Sinun puolestasi syntiä enään ei ole
olemassa, jos sinä todellakin tahdot ett'ei se enään ole olemassa.
_Salli vapahtajan ainoastaan olla, mikä hän tahtoo olla ja mikä hän
on_! Meidän ei tarvitse muuta tehdä kuin katsoa Kristukseen, ylistää
häntä ja avata kaikki sydämemme akkunat ja ovet hänen kirkastamalle ja
uudistamalle valollensa.
Tämä on se tie, joka vie iloiseen, itsenäiseen, vapaasen, koko elämän
valtaamaan ja hallitsemaan kristillisyyteen. Ja kun asiat niin ovat,
silloin ei tule esiin ainoastaan "_oikeat uskonhedelmät_" (joista
Johannes Kastaja puhuu); eipä suinkaan, silloin tapahtuu vielä
suurempiakin, sillä _Hengen hedelmät_ (Gal. 5: 22) tulevat täällä ilmi
taivaallisessa ihanuudessaan. Pelastusarmeijan kokouksissa (olipa
niissä kuinka paljon surun ja vihan syytä hyvänsä) tulin minä kumminkin
johonkin määrin kateelliseksi, kun nämät kummalliset miehet ja naiset
esiintyivät innolla kertoen, että heillä nyt joka päivä oli lämmintä
ruokaa, että vaimolla ja lapsilla oli siistit vaatteet yllä, että
heidän akkunansa olivat kirkkaat ja läpinäkyvät, sen jälkeen kun he
olivat liittyneet pelastusarmeijaan. Tosin kyllä pöytä puhtaine
liinoineen ja höyryävine soppalautasineen, villapaita ja reijätön
nuttu, kirkkaat akkunanruudut ulkopuolella kukkivine kasvineen, ei
ainoastaan li'asta vaan myöskin kaikesta sopimattomasta puhdas paita,
-- kaikki tämä ei ole mikään kristillisen elämän todistus, kaikkea tätä
voi olla ilman kristillistäkin elämää. Mutta missä ennen ainoastaan
tämän vastakohtaa oli nähtävänä, ja nyt kristillisyyden kautta muutos
parempaan on tapahtunut, -- ompa silloin jo tämäkin jotakin
suurenmoista. Joll'ei se olekaan mikään oikean kristillisyyden
todistus, niin on se ainakin heränneen elämän todistus. _Nämät ihmiset
voivat kumminkin kertoa jotakin mitä Jumala on heille tehnyt_,
senjälkeen kun he olivat alkaneet kääntää kasvojansa hänen aurinkonsa
puoleen. Ja sanottakoon mitä hyvänsä; missä elävää kristillisyyttä on,
siellä täytyy myös jotakin "tapahtua". Elämän tulee saada toinen muoto
ei ainoastaan sisällisesti vaan myöskin ulkonaisesti. Vapahtajamme
sanoo: "Katso, minä teen kaikki uudeksi!" Mutta miljoonien hurskasten
ja kirkollisten ihmisten elämä kulkee yhä vaan samaa laatua; aina vaan
samoja lauseparsia, samoja tunnustuksia, samoja puolue- ja mahtisanoja,
samoja kirkossa ja ehtoollisella käyntiä, siihen vielä vähän
yhdistystyötä, silloin tällöin pieniä raha-uhrauksia, mutta -- mitään
erityistä ei tapahdu. Ei mikään enkeli sekoita sydämen lammikkoa, niin
että sen vesi tulisi liikkeesen ja se itse tulisi terveyslähteeksi
(Joh. 5). Ei mikään palmupuu tee katkeraa vettä makeaksi (2 Mos. 15).
Sillä ei ole milloinkaan hetkiä, jolloin sopisi sanoa: "Minä olen
nähnyt Jumalan kasvosta kasvoon, ja minun sieluni on vapahdettu"
(1 Mos. 32: 30). Eletään vanhoista kokemuksista, eikä uusia ääniä kai'u
kanteleesta, kuten Ps. 116: "Sitä minä rakastan, että Herra kuulee
minun rukoukseni äänen". On kyllä hetkiä, jolloin kumarrutaan katajan
juurelle erämaassa (1 Kun. 19), mutta ei vapahtaja voisi sanoa: "Minä
näin sinut viikunapuun alla" (Joh. 1: 49). Mitä nämät kristityt
kutsuvat rukoukseksi, ei ole Herran silmissä rukousta, sillä hän tahtoo
sydämmen uhria. Mitä nämät kristityt kutsuvat "teoiksi", ne eivät
ansaitse tekojen nimeä, sillä niistä puuttuu pyhän rakkauden tuoksu. He
laulavat kyllä: "Laupeutta olen saanut kokea", mutta jos he
rehellisesti tahtovat myöntää, niin ei tämä tunnustus tuota heille
iloa, ja sen tähden ei myöskään heillä ole valtaa tehdä muita
onnellisiksi.
On kyllä, Jumalan kiitos, poikkeuksia, jokseenkin monta erinomaista
poikkeusta. Ja etenkin _meidän_ aikaamme evankeeliumi osoittaa enemmän
kuin koskaan ennen maailman valoksi ja suolaksi. _Monta_ poikkeusta
löytyy. Mutta verraten niiden kristittyjen suureen paljouteen, jotka
kutsuvat itsiänsä kristityiksi, on niitä ainoastaan pieni luku ja ne
ovat siis _poikkeuksina_. Joka tätä lukee, se ottakoon siitä vaarin ja
antakoon tuon yksinkertaisen aivan lii'an nopeasti saavutetun "I am
saved'in" muuttua mokomaksi omantunnon kysymykseksi: "_Olenko minä
kääntynyt_?" Ehkäpä hänen silloin käy samoin kuin vanhan hurskaan
kenraalin. Tämä oli omastaan ja muiden ihmisten mielestä vuosikymmeniä
sitten kääntynyt. Mutta muutamana aamuna, kun hän hartaushetkellänsä
luki, mitä Luk. 15 lu'ussa on kirjoitettu, pani hän raamattunsa kiini
sanoen kyyneleet silmissä: "_Ehkäpä minun on jo aika toden teolla
kääntyä_!"