"Useimmat _Englannin_ kristityt yllyttävät itsiänsä ja muita sieluja
kääntymään unhottaen, että käännytys on Jumalan työ; -- Saksan
kristityt taas laulavat aivan hupaisasti: 'Fahre fort! Fahre fort!'
eivätkä ollenkaan välitä siitä, ovatko he koskaan _päässeet alkuun_."
Niin sanoi minulle mies, joka perinpohjin oli tutkinut sekä Saksan että
Englannin kristillisyyttä. Peljättävää on, että monet englantilaiset
ehkä tekevät käännyttämisen käsitteen pintapuoliseksi, maalliseksi ja
lihalliseksi ja antavat sen ilmaantua muutamissa uhreissa, te'oissa,
toimissa ja kieltäymisissä. Mutta saksalaiset edellyttävät, että se on
jo tapahtunut, mitä kuitenkaan säännön mukaan vielä ei ole tapahtunut,
eivätkä siis sillä tavoin pääse alkuunkaan. Tätä tarkoitti minun
ystäväni, ja epäilemättä siinä onkin hyvin paljon totta. Minä
hämmästyin kuullessani ihmisten pelastusarmeijan lavalta tahi muissa
herätys-kokouksissa, joissa kävin, ihmeen tyyneesti sanovan: "I am
saved" ("minä olen pelastettu") "eilisestä saakka, kymmenen päivää
takaperin," aivan niin kuin me kerromme: minä olin eilen saunassa ja
pesin itseni puhtaaksi kiireestä kantapäähän saakka. Kaikkialla
dissenter'ein kesken puhutaan ihmeen yksinkertaisesti "kääntyneistä" ja
"kääntymättömistä."
Kyllä minä tiedän Saksassakin olevan senmoisia seuroja Wupperthal'issa
ja sen seutuvilla. Siellä saa ehkä kuulla karjapii'an oikein ilosta
loistavin silmin kertovan: "Eilen punaista lehmää lypsäissäni tulin
uudestasyntyneeksi" -- ja tuo räätälin-sälli tuolla voi aivan
tarkalleen sanoa, että hän tuli kääntyneeksi lähetysjuhlassa N:ssä
pastori M:n rukouksen aikana. Jospa nyt otaksuisikin jotakin todella
sisällisesti tapahtuneen heidän mielessänsä ja ett'ei mitään petosta
satunnaisen tunteellisuuden johdosta tulisi kysymykseen, niin
erhettyvät kumminkin nämät ihmisparat suuresti ja kauheasti puhuessaan
ikään kuin kaikki olisi siinä. Oikeastaan on asian laita senlainen
onnellisimmassakin tapauksessa, että jyvä, josta sitten kaikki kasvaa,
on vasta _kylvetty_. Kristillisen elämän _elimellisen_ luonteen
käsitys, sepä se juuri puuttuukin Englannin dissenter'eiltä
(puhumattakaan pelastusarmeijasta), niiltä Saksan seuroilta, joihin
metodismi on päässyt vaikuttamaan; näiltä puuttuu käsitys kristillisen
elämän elimellisestä luonteesta, josta Kristus alinomaa huomauttaa,
kuinka se vähitellen kehittyy kasvullisuuden järjestyksen mukaan.
Kuitenkin on asian laita vielä pahempi, kun kirkon käsityksen mukaan
hurskaat ihmiset yksinkertaisesti edellyttävät olevansa kääntyneitä. Ei
edes _papit, ei oikea-uskoisetkaan_ papit saa edellyttää sitä.
Ollessani lapsi katsoin minä _itseselväksi_, että pappi olisi
täydellinen kristitty. Mutta "se mielipide oli lapsellinen; ja
sitten kun minä mieheksi tulin, hylkäsin minä lapselliset".
Kääntyminen ei suinkaan ole semmoinen asia, jota kävisi itsestänsä
ymmärtäminen. Ainoastaan sen vastakohta se on, jota itsestänsä käypi
ymmärtäminen, sillä kääntyminen ei ainoastaan käy yli vaan vieläpä
vastustaakin vanhaa luontoa. Huolimatta kasteesta, kirkollisuudesta,
oikea-uskoisuudesta, yhdistyspuuhista, puolue-innosta, huolimatta
Jumalan armon moninkertaisista kokemuksistakin, voi aivan hyvin olla
kääntymätön. Voipi kyllä olla kääntynyt voimatta mainita aikaa, hetkeä
ja paikkaa, tietämättä mitään niin kutsutusta parannuksen taistelusta,
puhumattakaan parannuksen suonenvedosta -- aivan hyvin sopii olla
kääntynyt voimatta siitä puhua mitään merkillistä, -- mutta kääntynyt
ei voi olla olematta todellakin kääntynyt. Minä tarkoitan, että
kääntymisen on täytynyt _tapahtua_ joko toisella tahi toisella tavoin,
muutoin sinä et ole kääntynyt. -- Epäilemättä kääntyminen apostolien
aikana tuli paljon selvemmin näkyviin kuin useimmissa tapauksissa
meidän aikanamme. Niiden ihmisten töissä ja toimissa, jotka pakanoista
ja juutalaisista muuttuivat kristityiksi, oli muutos jokaisen vaikka
kuinkakin lyhytnäköisen silmissä päivän selvä. Mutta tähänkin aikaan
pitää seuraava lause kääntyneistä paikkansa: "_Te olitte ennen_ sen ja
senkaltaiset -- nyt olette te käännetyt teidän sielujenne paimenen ja
piispan tykö." -- Meidän on itsissämme täytynyt kokea armon uudistavaa
voimaa; meidän elämämme keskustan, koko meidän ajatuskantamme ja
mielemme, meidän elämänsuuntamme ja maailmankatsantokantamme on
täytynyt saada uuden suunnan, määrääjänä täytyy meillä todellisuudessa
olla jonkun _ijankaikkisuuden päämäärän_ luonnollisen maailmanmielen
sijasta. Meidän on täytynyt joutua riitaan ajan- ja maailmanhengen
kanssa, muussa tapauksessa me vielä sitä pidämme arvossa. Tämä
riitaisuus voi tosin tapahtua vähin erin; se voi tapahtua pitkän ajan
kuluessa askel askeleelta, mutta tapahtua sen täytyy. Ja itse asiassa
ei ole mitään eroitusta, kuulutko sinä "ihanain sielujen" tahi "pahojen
luonteiden" joukkoon; eroitusta ei ole, oletko sinä koko elämäsi ollut
kunnon mies, vai vajonnut aina kurjaksi roistoksi saakka. Pietarin ja
Johanneksen täytyi kääntyä aivan samoin kuin ristissä riippuvan
pahantekijän, ja Betania'n Maria'n aivan samoin kuin Maria
Magdalenankin. Tosin pistää kaikkien silmiin enemmin, kun semmoiset
ihmiset kääntyvät, jotka ovat eläneet tehden suuria syntejä tahi joiden
koko olento on ollut hyvin vastenmielinen. Pelastusarmeijan väen, jotka
ehkä vielä neljätoista päivää sitten olivat boksaajia, juoppoja,
varkaita ja huorintekijöitä, oli helppo selittää jokaiselle, että he
nyt olivat "kääntyneet". Mutta siinäkin missä maalliset ihmiset
lihallisilla silmillänsä voivat huomata ainoastaan kiitosta ansaitsevia
asioita, ja etenkin niissä ihmisissä, jotka aina ovat huomanneet
itsissänsä vaan kiitettäviä puolia, täytyy heidän oman itsensä
keskustan, heidän oman itsensä perin pohjin muuttua.
Ei kellään ihmisellä ole rauhaa, joll'ei hän sitä ole taivaasta saanut,
sillä ei kukaan tuo rauhaa mukanansa tullessansa tähän maailmaan. Tuo
tärkeä kysymys: "Onko minussa rauha? Olenko minä armon osallisuudessa?
Olenko minä kääntynyt, olenko uudestasyntynyt?" tunkeutuu sen tähden
kuhunkin sydämeen, joka ylipäänsä ei ole tullut totuudesta väliä
pitämättömäksi. Kysyessäsi: "Oletko sinä kääntynyt?" heität
tulikekäleen ihmissieluun, ja se jolle sinä tämän kysymyksen teet, ei
siitä niinkään helpolla pääse vapaaksi, kiukkuilkoon vaikka kuinka
hurjasti sen tähden. Minä tiedän yhtä hyvin ja ehkä paremminkin kuin
useimmat lukijoistani, kuinka häpeällisesti senlaisia kysymyksiä on
väärin käytetty. Vielä muistan minä, kuinka muuan seppä Kronenberg'issa
minua hyvin fariseuksen tavoin tutkisteli: "Herra kandidaatti. Te
aijotte huomenna saarnata meidän kirkossa; oletteko myöskin ottaneet
mukaanne kastetodistuksenne?" Sillä hän tarkoitti, voisinko
seurakunnalle todistaa olevani kääntynyt. Kun minä seuraavana päivänä
otin sepän lauseen johdannoksi saarnaani vastustaakseni niitä, oli
tappioni vaalissa varma. -- Ja useinkin on suuressa seurassa toiselta
puolen pöytää minulta kysytty: "Kuinka on teidän sisällisen elämänne
laita?" tahi "Oletko saanut syntisi anteeksi?" tahi muuta samanlaista.
Aivan varmaan on tämä sopimattomasti tehty, varmaan on hengellistä
häpeämättömyyttä muitten läsnä ollessa sillä tavoin raa'asti koskea
toisen sydämen kaikkein pyhimpään. Kunkin tulee ajatella, onko hänellä
oikeutta ja kutsumusta tällä tavoin tutkistella toista. _Mutta sinun
itsesi tulee sitä useammin, rehellisemmin ja vakavammin itsellesi
huomauttaa tätä kaikkien kysymysten kysymystä_. Minulle olikin näistä
kysymyksistä, niin sopimattomat kuin ne olivatkin, kuitenkin pysyväistä
siunausta.
Metodismin voima ja oikeus riippuukin siitä, että nämät kysymykset
yhtämittaa kuuluvat sen päiväjärjestykseen. Kirkon voimattomuus ei ole
vähemmäksi osaksi tullut siitä, että se aivan lii'an paljon on sysännyt
syrjään tämän suuren kysymyksen kirkollisuuden ja oikea-uskoisuuden
kysymyksien tieltä. Mutta kääntymiskysymys ei ole metodistinen vaan
raamatullinen, ja se koskee omantunnon syvimpiä puolia. Se vastaa
ihmisen joko selvää tahi epäselvää sisimmäistä halua. Metodistit ovat
vaan lii'ankin usein teroittaneet mieliin tätä seikkaa vääristetyllä ja
yksipuolisella tavalla. Se on kääntymisen tehnyt yhdenmuotoiseksi
unhottaen Jumalan teitten ja sallimusten rikkauden.
Mutta tämä väärinkäytös ei saa meitä estää tunnustamasta itse totuutta
minkä se sisältää. Ja joll'emme me kirkon jäsenet pidä silmällä tätä
totuutta, niin joutuvat juuri iankaikkisuutta janoovat sielut
metodismin haltuun. Mutta kun tuo suuri joukko sivistyneitä meidän
kansastamme sallii uskonnon alalla vietellä itseänsä kaikkea ilmestystä
vastaan sotivaan "vapaamielisyyteen" ja tällä tavoin on joutumaisillaan
nykyaikaisen panteistisen pakanuuden valtaan, -- kun edelleen kirkosta
vieraantuneet kansanosat (etenkin kaupungeissa) vajoovat törkeään
materialismiin, -- kuuluu toiselta puolen hyvinkin tärkeitä ääniä,
jotka varoittavalla pasuunan-äänellä muistuttavat, että kristillinen
seurakunta uhkaa joutua metodismin saaliiksi. Minä en ole seudultani
tilaisuudessa tarkastamaan, syystäkö vai syyttömästi metodisteja
muistutetaan "laskemasta merkkejänsä toisen kalaveteen" ja saattamasta
juuri maankirkon uskollisia ja rehellisiä kristityitä luopumukseen.
Eipä minua, Jumalan kiitos, ole pantukaan sitä tuomitsemaan. Mitäpä
hyötyä onkaan riitelemisestä? Tosi-asia on se, että ne saarnaajat,
jotka loistavilla väreillä kuvaavat noita suuria vastakohtia, syntiä ja
armoa, ja ankarasti teroittavat mieliin sanaa "kääntyminen" ja
kääntymisen tietä, menneen ja nykyisyyden välttämätöntä vastakohtaa, ja
maailman ja Jesuksen seurakunnan vastakohtaa, että _ne_ säännöllisesti
tekevät mahtavan vaikutuksen ja että heidän mielipiteellänsä on suuri
valta. Eikä tätä sovi sanoa ainoastaan alhaisen ja sivistymättömän
väestön suhteen! Ei suinkaan, vaan professorin ja everstluutnantinkin
omaantuntoon on kirjoitettu, että he ovat kuoleman omat, niin kau'an
kuin he eivät ole tulleet kuolemasta elämään. "Kuolemasta elämään" on
päällekirjoituksena kaikelle mikä elämän nimeä ansaitsee. Tähän
suuntaan tulee siis saarnankin vaikuttaa. Yleinen syvälle vaikuttava
_herätys_ se meille on tarpeen. Voi kirkkoa, jos se on totta mitä eräs
nerokas lahkolainen kerran minulle sanoi, nimittäin: "Useimmat
maankirkon papit eivät lainkaan haluaisi herätystä; se saattaisi heille
lii'an paljon epämukavuuksia". Minä en tahdo uskoa, että tämä useimpien
suhteen on totta; mutta ompa sekin jo surkuteltavaa, että todella
hurskas ja vielä maailmaa kokenut mies voi ajatella senkaltaista.
Me emme saa kuvailla metodismia kauhukuvaksi, ennen kuin olemme
omistaneet omaksemme sen syvän totuuden, minkä se sisältää. Kaikessa
tapauksessa on Englannin valtiokirkko 150 vuotta sitten pelastunut
perikadosta John Wesley'n, metodismin perustajan, kautta. Senpä tähden
tämän, kerran niin vihatun ja vainotun miehen muistopatsas seisookin
Westminster Abbey'ssä keskellä kaikkia muita, jotka ovat pystytetyt
Englannin kansan suurimpain henkien muistoksi. Sallikoon Jumala, että
hän, huolimatta kaikista hänen epäilemättömistä mielettömyyksistänsä ja
liikanaisuuksistansa, meiltäkin saa oikeutetun asemansa! Tahi
(mainitakseni suuremman nimen) että _apostoli Paavali_ saisi oikeuden
mahtavalla kysymyksellänsä "Oletteko te saaneet Pyhän hengen?" ryhtyä
meidän sydämiimme.
Mutta tämä kysymys liittyy eroittamattomasti toiseen: "_Oletteko te
todellakin tehneet parannuksen_?" "_He is dör de hohle Stroote_,"
sanoivat eräät henkilöt kotiseudullani Reinin varrella niistä, jotka
heidän mielestänsä olivat tehneet parannuksen. Ja todellakin, tämä
solatie on.