"Englanti on koneitten maa" -- niin opetetaan jokaista koulupoikaa
Saksassa, ja se on oikein. Mutta täytyypä olla itse oikein näkemässä,
ennen kuin voi uskoa, kuinka suuressa määrin koneita Englannissa
käytetään. Senhän jo käsittää itsestänsäkin, että kone on kaikki
kaikissa teollisuuden alalla maailman enimmän teollisuutta
harjoittavassa maassa. Neljäkymmentä miljoonaa tehtaanratasta on
yhtämittaa käynnissä ja miljoona ihmisiä on niitä hoitamassa. Mutta
höyrykonetta, jonka keksinnöstä tulee olla englantilaisille
kiitollinen, käytetäänkin tuolla puolen Englannin kanavaa usealla
alalla, joilla sitä harvoin tahi tuskin koskaan Saksassa näkee
käytettävän. Maanviljelystä harjoitetaan kaikkialla koneiden avulla, ja
kylväjä, kyntäjä ja elonleikkaaja kuuluvat kohta tällä aaltoisalla
saarimaalla satumaailmaan. Höyrykone puhkaa joka kentällä. -- Muutama
puolipäivähetki, jonka olin maailman tärkeimmän sanomalehden, Times'in
painossa, on minun hauskimpia matkamuistelmiani. Se painin, jota me
ihmettelimme, on epäilemättä ihmishengen loistavimpia voittoja. Se on
aivan kuin elävä olento; se ei ainoastaan paina tuota jättiläislehteä
(12,000 kapp. tunnissa s.o. 200 minuutissa!), vaan leikkaakin samalla
erityiset lehdet ja vielä taittaa ne ja laskee taitetut numerot.
Luonnollinen asia onkin, että Englanti on koneitten maa, sillä se on
raudan ja hiilien maa. Tähän tulee vielä lisäksi englantilaisen
käytöllinen henki, hänen keksintökykynsä ja hänen suurenmoinen, sitkeä
tahtonsa lujuus. Lopuksi vaikuttaa tähän kansan _rikkauskin_, joka aina
tarjoo varoja tuhansiin kokeisin ja koetuksiin. Mutta englantilaisen
luonteesen on syvästi juurtunut taipumus koneellisuuteen, joka aina on
yhteydessä kaiken kone-elämän kanssa. Englantilaisen taloudenhoito
esimerkiksi on myöskin ikään kuin kone ja toinen talo on siinä
suhteessa säntilleen toisen talon kaltainen. Kaikissa oloissa tapahtuu
kaikki toimet vakaantuneen tavan tahi järjestyksen mukaan, ja sen
loukkaaminen pidetään suurena rikoksena. Tämä luja, vanhoista ajoista
asti pysyvä järjestys tekee englantilaisen hyvin varmaksi
esiintymisessään; hän tietää mitä hänen missäkin tilaisuudessa tulee
tehdä. Mutta toiselta puolen uhkaa häntä se vaara, että hän tulee
jonkunmoisen jäykkyyden ja muodollisuuden orjaksi. Englantilaiset
tulevat paljoa suuremmassa määrässä kuin me saksalaiset ikäänkuin
valetuiksi määrättyyn kaavaan kumoomattomien tapojen, sääntöjen ja
järjestyksien muodostamilla koneilla. Kuinka kunniallisen perhen isän
ja äidin tulee aamusta iltaan käyttäytyä kaikenmoisissa esiin tulevissa
tapauksissa, kuinka heidän tulee kohdella lapsiansa ja lasten heitä, --
kuinka tulee käyttäytyä juhlallisina ilon ja surun hetkinä, -- kaikki
on edeltäkäsin määrätty. Yksin englantilaiset pikentit, keittäjät,
sisäpiiatkin tietävät, ennen kuin palvelukseen rupeevat, hyvin hyvästi
ja vähimpiin asioihin saakka mitä heidän tulee tehdä ja mitä he voivat
vaatia, samaten kuinka siinä talossa eletään, mihin he aikovat mennä
palvelukseen. Sen tähden ovat he paljon varmemmat ja tottuneemmat
käytöksissään kuin saksalaiset palvelijat; mutta he ovat myöskin paljon
jäykemmät ja konemaisemmat. Kukin on joko suurempi tahi pienempi ratas
suuressa perhekoneessa. -- Meillä Saksassa on varmaan enemmin kotia,
joissa järjestys ei ole niin tarkka (minä tarkoitan semmoisia, joissa
joka hetki pannaan uusi järjestys toimeen); mutta on myöskin enemmän
omituisesti muodostuneita, itsenäisesti järjestettyjä kotia.
Esim. _sunnuntain_ viettämisestä on meidän maassamme eri mielipiteitä
ei ainoastaan uskovaisten ja uskomattomain, vaan myöskin itse
uskovaisten välillä. Sitävastoin Englannissa kaikki, darwiinilainen
yhtä hyvin kuin puseyläinen, kapakan isäntä samoin kuin ylhäinen
lordikin, pappi kuin näyttelijäkin, seuraavat yleistä kansan tapaa. He
viettävät sunnuntaita pää-asiallisesti samalla tavoin; ainakin sama
lepo valtaa kaikki perheet. Yleinen tapa hallitsee yksilöä ja
yksityisen henkilön on sanomattoman vaikeata luopua tästä tavasta,
joll'ei hän tahdo irtautua koko kansastaan. Vieläpä kun nämät tavat
ovat muuttuneet pahoiksi tavoiksi, joita vastaan tuhannet puhuvat ja
kirjoittavat, on kuitenkin parannus vaikeaa vaikeampi. Huomatkaammepa
vaan sitä nyt vihdoinkin kumottua lakia, jonka mukaan Englannin
muutoin kyllä niin suuressa arvossa pidetyllä naisella ei ollut
perintöoikeutta; huomatkaammepa sitä lakia, jonka mukaan leskimies
vaimonsa kuoleman jälkeen ei saa naida kälyänsä, joka kuitenkin olisi
paras äiti hänen lapsillensa, -- ja paljon muuta samanlaista.
Minä tarkoitan seuraavaa. Englannissa, enemmin kuin missään muussa
maassa määrää yleinen _tapa_ yksityisen henkilön toimintotapaa. Tämä
mahdottoman suuri verkko lujia sääntöjä, joka kaikki olot kietoo
silmukkoihinsa, on ikäänkuin suuri kone, jossa yksityistä ihmistä,
huolimatta tokko hän itkee vai nauraa, survotaan ja sotketaan kunnes
hän saa oikean muodon. Tämä yhdenmuotoiseksi tekeminen pistää esiin jo
englantilaisten ulkonäöstäkin. Jos aivan oikein on sanottu, että
Englannissa on sangen paljon kauniita ihmisiä, niin täytyy minun lisätä
siihen, että, ainakin eteläisessä Englannissa, ihmiset _ovat paljon
enemmin toistensa näköisiä_ kuin olen huomannut missään muulla seuduin.
Saksassa huomaa paljon rumia, mutta myöskin paljon useampia omituisia
naamoja. Englannissa ovat ne enemmin ikään kuin samaan kaavaan
valettuja, ja tämä johtuu luultavasti siitä, että yhteisten ajatusten
ja tunteiden, tapojen ja tottumuksien summa on täällä paljon suurempi
kuin muualla.
Suurimmalle osalle ihmisiä on varmaankin määrätty tapa ja järjestys
hyvin terveellinen. Kahdestakymmenestä tuskin yhdellä on tarpeeksi
ymmärrystä ja siveellistä tahdon voimaa löytämään tahi raivaamaan omaa
tietänsä. Hänen määrääjinänsä ovat siis hänen alhaisemmat taipumuksensa
tahi satunnaiset naapurinsa, serkkunsa ja tätinsä. Silloin on kuitenkin
luja kansantapa suuremman arvoinen, erittäinkin jos se, kuten
Englannin, on ylimalkaan järjellinen.[18]
Siten on sekä ylhäisellä että alhaisella englantilaisella kansansa
pysyväiset järjestykset määrääjinä kaikilla elämän aloilla, eikä siinä,
kuten jo sanoin, ole mitään pahaa. Mutta, paha kyllä, tyytyy hän
pitämään ainoastaan omaa tapaansa parhaana, olkoonpa hän sitten Egyptin
pyramiidein juurella tahi Japanin pagoodeissa, ajakoonpa hän sitten
poroilla Grönlannin lumikenttiä pitkin tahi nauttikoon aamiaista
jollakin Reinhöyryllä, -- hän on kaikkialla ja aina sama. Hän on
määrätty käytöksessänsä, mutta ei lii'oin mukaannu toisten mukaan.
Hän puskee päänsä vaikka seinän lävitse, -- joka tuskin lienee
hyödyllisempää seinälle kun päällekään, ja joka sitä -- tarkoitan
englantilaisen päätä -- ei tee herttaiseksi eikä miellyttäväksi.
Asianhaarain näin ollessa ei ole ihmeteltävää, että me _silläkin_
alalla, jolla ei pitäisi olla muuta kuin henkeä, vapautta ja
itsemääräämistä, havaitsemme jotakin, joka muistuttaa tehtaista ja
koneista. Minä tarkoitan _uskonnollista_ alaa; minä tarkoitan etenkin
sen korkeinta ja syvintä osaa, nimittäin vapahduksenvakuutusta,
ijankaikkisen elämän vapautta. Tässäkään ei voi olla huomaamatta
taipumusta koneellisuuteen, katsottakoonpa mitä puolta hyvänsä
Englannin-kirkosta. Toiselta puolen Englannin korkeakirkon ja toiselta
puolen dissenterein ja etenkin metodistain herätyskokousten (revivals)
välillä, on erinlaisuus kyllä suuri. Mahdotonta on ajatella suurempaa
vastakohtaa, kuin Englannin valtiokirkon läpensä liturgioista,
objektiivista, muuttumatonta, korskeata jumalanpalvelusta ja
muodotonta, meluisata "käännytys-jumalanpalvelusta", joissa niin
sanoakseni, kello kädessä ahdistetaan yksityistä, että hänen nyt
silmänräpäyksessä täytyy ottaa vastaan lunastus, joll'ei hän tahdo
joutua ijäiseen kadotukseen. Ja kuitenkin, vaikka nämä vastakohdat
olisivat kuinkakin vastakkaisia, ovat ne kuitenkin ainoastaan kaksi
vastakkaista magneetinapaa, jotka koskettavat toisiansa. Taipumus
koneellisuuteen on yhteinen molemmille. Tuskin kummallakaan puolella
välitetään paljon yksityisen ihmisen vapaasta itsemääräyksestä.
Molemmissa tapauksissa heitetään määrätty menetystapa verkon tavoin
ihmisten yli; toisella puolella näemme me roomalaiskatoolisen tapaisen
hengenvakuutusyhtiön, missä ankarasti ja lujasti yhdistyminen kirkon
järjestelmään, järjestyksiin ja töihin on kaikki, mitä tarvitaan, --
toiselta puolen taas äkkiä luopuminen maailmasta ja synnistä, äkkiä
astuminen Jesuksen sotajoukon järjestykseen, äkkiä kääntyminen,
josta säännöllisesti ei käsitä niiden suurien sanojen sisältöä,
joilla pöyhkeilee, ja sen tähden pian joutuu lainmukaiselle ja
epä-evankeeliselle suunnalle. Siis ei voi epäillä, että hengellisen
elämän vapaudelle ja totuudelle on todellakin suuria vaaroja tarjona
siinä taipumuksessa koneellisuuteen, joka Englannin kristillisyydelle
on omituista. Meillä saksalaisilla tietysti ei ole mitään syytä
mihinkään ylvästelemiseen. Sairas kristillisyys on epäilemättä parempi
kuin täydellinen kristinopin puute, ja miljoonat meidän maanmiehistämme
eivät, Jumala paratkoon, huoli enemmän evankeeliumista kuin
kiinalaisten epäjumalat ja välittävät vähemmin sielunsa autuudesta kuin
viimmeisistä tori- ja pörssi-ilmoituksista. Jospa kerrankin
uskonnonkysymys meillä tulisi niin kaikkien suhteitten ja elämänalojen
keskukseen, kuin Englannissa on laita; silloin olisimme pian
pelastetut! Ja vaikkakin paljon sairautta ja kurittomuutta siinä tulisi
ilmi, -- olisi tämä kuitenkin paljon parempi tulevaisuudellemme kuin
tuo onneton hautausmaanrauha, johon lukemattomat ihmiset nyt ovat
vajonneet.[19]
Kuitenkin mikä on englantilaisten puolelta sairasta, sitä tulee myöskin
kutsua sairaaksi, ja tämä sairas luonne tulee epäilemättä esiin yhtä
opettavalla ja huvittavalla kuin surkuteltavallakin tavalla
"pelastusarmeijassa."