"Joko olette kuulleet Spurgeon'ia?" [10] -- "Te aiotte kai kuulla
Spurgeonia?" -- "Tietysti tulee Teidän Spurgeoniakin kuulla!" --
"Voitte kiittää onneanne. Hän on vastapalannut Skotlannin ylänkömailta;
Te tapaatte hänet oikein virkeänä!" -- Tänkaltaisia ääniä tunkeutui
korviini jo ensimmäisenä päivänä, minkä Lontoossa vietin. Ja nämä
puheet, kysymykset ja kehoitukset eivät suinkaan aina lähteneet
erittäin kristityltä taholta, vaan niitä kuulin sellaisiltakin
henkilöiltä, jotka ovat peräti vieraat kirkolliselle elämälle. Spurgeon
on "_ilmiö_," josta jokaisen sivistyneen ihmisen on hankkiminen
itselleen tietoa. -- Lontoossa on kaikki suuren suurta; maailman
suurimmassa kaupungissa on kaikki suurinta laatuaan, niin suurta,
ett'ei missään muualla moista. Taidekokoelmat ja oluttehtaat,
asiatoimet pörssillä ja asiatoimet kalatorilla, suurin rikkaus
uhkeimmassa loistossaan ja syvin kurjuus, minkä ajatella voi aivan
rinnakkain, kaikki on täällä niin suurenmoista, ett'ei sen vertaista
missään ole tavattavissa. Lontoo on pienoiskuva koko maailmasta;
kaikki ne vallat ja voimat, jotka tykkivät ihmiselämässä, kokoontuvat
täällä, ja siten syntyy aivan ihmeellisiä muodostuksia. Myöskin
synti ja kaikenkaltaiset paheet muodostuvat täällä hirveiksi ja
eriskummallisiksi ilmiöiksi, kuten kohta saamme nähdä. Kristillisistä
pyrinnöistä ja syntiä vastustavista ja evankeliumin laajenemista
tarkoittavista pyrinnöistä voipi myöskin sanoa, ett'eivät ne missään
näyttäy niin suurenmoisiksi kuin täällä. Tämän käsittämiseksi ei
tarvitse muuta kuin käydä pipliaseuran mahdottoman suurissa
rakennuksissa.
Ja Lontoossa asuu myöskin evankeelinen _saarnaaja_, joka jo useampia
vuosia joka ikinen sunnuntai saarnaa suurimmalle seurakunnalle, mikä
säännöllisesti kokoontuu maailmassa, eikä hänen kuulijakuntansa koskaan
sattumoiltakaan vähene. Kun Spurgeon joka sunnuntai aamuin illoin puhuu
kuudelle tai seitsemälle tuhannelle ihmiselle, eikä suinkaan saarnaa
ainoastaan sunnuntaisin, vaan tavallisesti jokunen 250 kertaa vuodessa,
niin ei suinkaan liene liioiteltua, jos otaksuu hänen (pääluvun mukaan
laskien) vuoden kuluessa julistavan evankeliumia puolelle toista
miljoonalle ihmisiä. Olkoonpa ainoastaan puoli miljoonaa tai olkoonpa
kaksi, kaikissa tapauksissa näytti minusta tärkeältä ja oikealta nähdä
ja kuulla miestä, jolla, mitä kuulijakunnan lukuisuuteen tulee, ei ole
vertaistansa vaan päällä.
Päätökseni oli siis pian tehty, ja eräänä pyhäaamuna Elokuussa olin
matkalla Spurgeonin luo. Sillä Bromleysta (jossa asuin) on pieni matka
Spurgeonin tabernaakkeliin. Minun täytyi päättää tavallani rikkoa
englantilaista pyhäpäivää voidakseni viettää englantilaista pyhäpäivää.
Pysäyspaikalla vallitsi haudan hiljaisuus. Ei kuuttakaan henkeä astunut
junaan. Herttainen konduktööri, joka jo tunsi minut ja aina niin
isällisesti piti huolta muukalaisesta, loi kysyvän, milt'ei säälivän
katseen saksalaiseen pappiin. En ollut liian ylpeä selittääkseni
hänelle miksi käytin rautatietä pyhäpäivänä. En tahtonut että hän
minusta loukkaantuisi. Nuo muuten niin kiirettä pitävät englantilaiset
veturitkaan eivät näyttäneet sinä päivänä huolivan keuhkojaan vaivata.
Tosin pääsimme viimeinkin Fundon Bridgelle; mutta olimme siihen
käyttäneet aikaa puolta enemmän kuin nuo tavalliset 25 minuuttia. Noin
klo 11 astuin junasta, ja noin klo 11, sen tiesin, alkoi myöskin
jumalanpalvelus tabernaakkelissa, joka oli 20 minuutin matkan päässä
siitä paikasta. Otin ainoat ajopelit, jotka sinä päivänä olivat
matkustavia odottamassa. "Spurgeonin luo!" oli minun vaan tarvis sanoa;
kunnon ajaja nyykäytti päätänsä osoitteeksi että oli ymmärtänyt, ja
nuolen nopeudella vierivät vaunut tabernaakkelia kohti, joka on Lontoon
lounasosassa lähellä Themseniä.
Olimme perillä; edessäni oli suuri melkein teaatterin muotoinen
kivirakennus, torniton, mutta pylväskäytävällä varustettu. Huoneusto on
kivestä ja raudasta, ja sen kokoa voipi kuvitella, kun tietää että se
on maksanut lähes miljoonan markkaa ja ett'ei penniäkään ole "tuhlattu"
taiteelliseen somistukseen. Yksi miljoona on tosin satumainen summa;
mutta se koottiin ykskaks vapaaehtoisilla lahjoilla.
Voimakas laulu raikui minulle vastaan; mutta kovaksi onnekseni näin
sadottain ihmisiä seisovan ulkopuolella, jotka samaten kuin minä olivat
myöhästyneet ja turhaan näyttivät katoksen alle pyrkivän. Tiesin
ennustaa että ihmisten sata vieläpä tuhatmäärin täytyy palata, kun ei
enää sijaa ole. Olin hyvin pahoillani ajatellessani että olin menettävä
pyhäpäivärauhani, enkä kuitenkaan saisi kuulla Spurgeonia. -- Siinä
seisoi mies, joka näytti tavattoman hyväntahtoiselta ja hänelle
sokersin minä tuskaani surkealla englanninkielelläni. Hän ymmärsi mitä
tarkoitin; mutta kohotti vaan olkapäitään. Mutta kun sanoin olevani
saksalainen _pappi_, muuttui kohtelu heti toisellaiseksi. Englannissa
käypi vielä puoltosanana, kun sivistynyt ihminen voipi esittää itsensä
papiksi, ja useamman kerran sai kokea arvokasta apua _sentähden_
että olin pappi. Kerran olin erään ystävän parissa itäosassa
Lontoota, ja tahdoin muun muassa luoda silmäyksen niihin kurjuuden
pesiin, joita sanotaan "opiumikapakoiksi", joiden rinnalla pahimpia
paloviinankapakoita voisi sanoa oivallisiksi laitoksiksi. Käännyimme
kysymyksillämme paikkakunnan poliisikonttoorin puoleen. Esimies sanoi
vaarallista olevan sinne lähteä, sillä siellä vilisi kaikkein pahimpaa
väkeä. Mutta kun vastasin olevani pappi, antoi hän heti suurimmalla
alttiudella meidän käytettäväksemme kookkaan poliisipalvelijan,
joka samalla oli oppaamme ja suojelijamme. Saksassa on aivan
toisin. Siellä on lukemattomia ihmisiä, eikä suinkaan ainoastaan
sosiaalidemokraatteja, vaan myöskin aristokraatteja -- jotka pitävät
pappeja "tarpeettomina kappaleina koko maailmassa", laiskureina, jotka
varastavat päivän Herralta Jumalalta ja maksavat koko joukon rahaa,
jota voisi paremmin käyttää teitten tekoon ynnä muuhun senlaiseen.
Kuinka usein olenkaan saanut lukea kirjoitettuna että varsin
valitettava seikka, on se että olen papiksi tullut, -- ikäänkuin
ihmiset siinä toimessa turmeltuisivat ja menettäisivät kaiken henkisen
kykynsä. Tosin voisi helposti luetella suuren paljouden evankeelisia
saksalaisia pappeja, joiden nimet loistavat kirkkaina kansakunnan
ensimmäistenkin rinnalla ja jotka ovat perustaneet kaikki ne pelastavat
rakkauden laitokset, joita paitsi maailma ei enää koossa pysyisi. Voisi
myöskin näyttää toteen, että sangen useat kansamme jaloimmista miehistä
ovat _pappisperheistä_ lähteneet, -- mutta mitä se auttaisi. Yleinen
mielipide on kun onkin meitä vastaan. Voipihan ollakin mahdollista,
että pappisylpeys liiaksi paisuisi, jos meitä pappeja Saksassa
kohdeltaisiin yhtä suurella kunnioituksella, kun Englannissa, -- mutta
suotakoon anteeksi tämä aineesta poikkeaminen! -- Sinä pyhäaamuna
Spurgeonin tabernaakkelin edustalla oli luonnollisesti minulle hyvin
mieleistä, että minun pappiuteni niin paljon aikaan sai. Sama mies,
josta ylempänä puhuin, virkkoi heti: "Teidän tulee ja täytyy saada
paikka, vaikk'ei kukaan muu saisikaan." Hän tiedusteli, oliko
Spurgeonilla ystäviä Saksassa, ja ihastui kuullessaan että hänen
kirjoituksiansa on _käännetty_ saksaksi ja että niitä paljon
luetaan. Hän puhui minun puolestani eräälle kirkkopalvelijalle eli
presbyteerille. Tämä sanoi olevansa pahoillansa siitä, ett'ei minulle
enää voinut antaa mitään istuinpaikkaa, ne kun aikoja sitten olivat
kaikki täytetyt. Mutta syrjäoven kautta vei hän minut eräälle
terassitapaan kohoavista lehtereistä. Paikka minkä sain ei ollut
kaukana saarnaajan puhelavasta, ja kun istuuduin takanani olevalle
portaalle, oli minulla istuinpaikkakin. Ja se olikin varsin suotavaa,
kun jumalanpalvelusta kesti kokonaista 1 1/2 tuntia.
Siinä seisoin nyt keskellä suurta seurakuntaa, josta niin usein olin
kuullut puhuttavan. Sanotaan että kuusi tuhatta ihmistä voi mukavasti
istua tabernaakkelissa. Jos niin on, niin oli ainakin seitsemäntuhatta
henkeä koolla; sillä seisojia oli monta sataa ja toiset sadat, jotka
istuivat varsin epämukavasti. Spurgeon voi siis helposti uskoa, mitä
hän usein saarnassansa mainitsi, että, näet, vielä on seitsemäntuhatta
jäljellä jotka eivät ole Baalille polviansa notkistaneet. Ja todella
sydäntä virvoittavalta tuntuukin saarnaajalle, kun itse omin silmin
näkee nuo seitsemän tuhatta. Kuulijoihinkin tekee voimallisen
vaikutuksen nähdä niin monta ihmistä kokoontuneen yhteen paikkaan
Jumalaa rukoilemaan. Syvä hartaus valtasi sydämeni, kun nuo tuhannet
nousivat jaloillensa ja lauloivat virren, niin kaikuvan että huoneen
lattiapalkit ja rautapatsaat tärisivät. Laulun voimaa lisäsi
epäilemättä suuresti se, että seurakunta seisoi laulettaissa. Saman
olen huomannut useissa englantilaisissa kirkoissa, ja käytännöllistä on
epäilemättä laulaa seisoalta. Rinta on siten vapaampi. Rukouksen aikana
lasketaan taas useissa englannin kirkoissa polvilleen, tai istutaan
eteenpäin kumartuneena, käsi silmien edessä, -- jota tapaa voi monelta
kannalta sekä puolustaa että vastustaa. Seurattava on varmaankin se,
että Spurgeon aina juhlallisesti seurakuunalle edeltä luki julki
värssyn, mikä oli laulettava. Ei sentähden että kuulijoilta olisi
virsikirjaa puuttunut; se oli kentiesi kaikilla muilla paitsi minulla.
Mutta moni kentiesi ei voinut lukea, ja kaikissa tapauksissa teki
saarnaajan luku jokaiselle selväksi, mitä lauloi; hän sen ymmärsi ja
tunsi ennenkuin alkoikaan laulaa, ja siten hän ei ainoastaan laulanut
yksityisiä sanoja perättäin, vaan lauloi ne koko värssyn hengen
mukaisesti. Ja siten lauloi hän suuremmalla lämmöllä, kuin minkä muuten
olisi tehnyt.
Muuten kaipasin suuresti _urkuja_. Kovin tyhjälle tuntuu, kun ei mitään
alkusoittoa kuulu seurakunnan kokoontuessa, eikä mitään jälkisoittoa
kirkosta lähdettäissä. Laulu oli tosin voimallinen; mutta lukkari, joka
saarnaajan rinnalla seisoi puhelavalla, näytti kuitenkin katsovan
tarpeelliseksi ankarasti vaivata keuhkojansa jotakuinkin täyttääksensä
urkuin tehtävän. Maalattuja ikkunoita, alttaritauluja, tai kuvia ja
koristuksia ei tietysti ole minkäänlaisia tässä baptistein
(uudestikastajain) temppelissä. Sen sijaan näin suuren altaan kastetta
(veteen kastamista) varten, mutta sekin oli kaikkea taiteellista tai
kuvaannollista koristusta vailla. Kaikki on veistetty ainoastaan
käytännöllisen tarpeen mukaan, että niin monet ihmiset kuin suinkin
voisivat istua ja kuulla. Muuten oli mainittu kasteallas ainoa, mikä
ilmaisi että oltiin baptistein kirkossa. Itse saarnassa ei yksikään
sana sitä osoittanut. Se oli varsin yleiskristillinen ja erityistä
uskontunnustusväritystä vailla. Kuulemisen puolesta tuo suuren suuri
huone on ihmeteltävä, sillä saarnaaja, joka puhui puhelavalta eikä
saarnastuolista ei ensinkään tuntunut vaivaavan ääntänsä saattaaksensa
sanansa monelle tuhannelle kuulijallensa tajuttavaksi.
Mutta katselkaamme jo itse saarnamiestä. Yksinkertainen takki yllään,
virkapukua, papinkaulusta ja kaikkea muuta papillista tunnusmerkkiä
vailla hän seisoi lavallaan. Sinä aamuna hän näytti olevan hyvissä
voimissa. Mutta kuulin hänen terveydentilansa jo muutamia vuosia olleen
hyvin huonon. Saarnassakin tuli useammassa kohden ilmi, että hän on
kokenut mitä apostoli Paavali kirjoittaa: "ett'en ylpeilisi korkeista
ilmestyksistä, on minulle annettu oka ruumiiseni." Ja todellakin jos
Paavali tarvitsi sellaista nöyryytystä varjeltuaksensa ylpeilemisestä,
kuinka tähdellinen se sitten lieneekään englantilaiselle saarnaajalle,
joka evankeliumin julistamisessa on menestynyt niin, ett'ei siinä
meidän aikoinamme yhtään kukaan hänelle vertoja vedä.
Luodessani ensi silmäyksen Spurgeoniin, muistui minulle heti mieleen
Risto Blumhardt vainaja Bad-Bollilainen. Mutta tarkemmin katsellen
huomasin kumminkin erinomaisen suuren eroituksen tuon suoran,
lujauskoisen, syvämielisen schwabilaisen ja tämän rohkean, vapaan,
käytännöllisen englantilaisen esiintymistavassa. Tanakka, jykeä
vartalo, verevät, melkein pyöreät kasvot, rehelliset silmät,
avosydäminen, lämmin, teeskentelemätön olemus on molemmilla aivan
samanlaiset. Syvämielinen saksalainen ajatteli ja puhui yhä kaikkien
kappalten uudistumisesta ja Herran tulemisesta, joka ihmeillä ja
tunnusmerkeillä pian oli saattava kaikki jälleen kohdalleen, -- mutta
englantilainen tahtoo heti paikalla, nyt, tässä hetkessä taivuttaa
eksyneet ja epäilevät lampaat ratkaisevaan päätökseen ja hallelujaa
laulamaan vapahtumisestaan.
Spurgeon on jalon, sydämellisen, luontehikkaan miehen perikuva. Vielä
tänä päivänä huomaa että hän on itsekseen oppinut, ett'eivät häntä
raamatunoppineet, filosoofit ja puhujat ole kasvattaneet, vaan
välittömästi itse Jumalan käsi, niinkuin muinoin Johannes Kastajaa
korvessa. Vielä tänä päivänä hänessä helposti huomataan mies, joka
seisten ylösalasin käännetyllä tynnyrillä kedolla saarnasi
kokoontuneelle kansanjoukolle. Hän puhuu aivan mitä tuntee, ja sen hän
voi luottamuksella tehdäkin, koska hänen uskalluksensa perustuu
nöyryyteen, mikä on uskosta rikas. Kristillinen urhoollisuus ja
pyhitetty itsetunto, -- "Jumalan armosta olen, mikä olen" kuultaa läpi
koko hänen olentonsa. "Hän on mies joka tuumalta" -- on hiljakkoin joku
hänestä sanonut, ja minuun hän niin vaikutti, että olen valmis tähän
ylistykseen yhtymään. Saapi sen rauhoittavan tunteen että tämä mies
milloin tahansa, jos niin vaadittaisiin, heittäisi henkensä sen
evankeliumin edestä, jota hän julistaa. Jyrkempää vastakohtaa kuin
Spurgeon ja ne korkeakirkolliset papit, joita näin viran toimituksissa
Westminsterissä, p:än Paavalin kirkossa ja muualla, tuskin voipi
ajatellakaan. Nämä muuttivat joka hetki ei ainoastaan pukua, asemaa ja
ryhtiä, vaan vielä lisäksi ääntänsäkin. Siellä oli kaikki ulkonaista
komeutta ja juhlallista menoa. Kuoripojat, kynttilät, joita kannettiin
edestakaisin, juhlakulkueet, pitkät litaniat ja ihmeellinen musiikki
oli pääasiana jumalanpalveluksessa. Musiikkia kaikkien ihmisten korvat
kuuntelivat, ja aivan vähän näytti luettu saarna heidän sydämiänsä
koskevan. Kovin johtivat nuo korkeakirkolliset virkaveljet mieleeni
roomalaiskatoolilaisten pappien opetettuja ja jäykiksi kangistuneita
tapoja.[11] Spurgeonissa ja muissa eriuskolaisissa, joista kuulin,
toivoisi tapaavansa hiukkasta vähemmin yhtäkaikkisuutta. Mutta mitä
Spurgeoniin tulee, niin teki hän minuun lopulta sen vaikutuksen: että
tuo mies on niinkuin Jumala hänet on luonut, eikä hänessä ole
hiventäkään näyttelijää, -- mikä todella on suuri asia. Hän on
saarnaaja "Jumalan armosta" ja on Luojan kädestä lähtenyt sellaisenaan
kuin hän on. Papin viittaa ja kaulusta hän ei kaipaa, vaikka ne eivät
häntä haittaisikaan. Mitä hänen ulkonaiseen esiintymiseensä tulee, niin
hän voi puhua viisi minuuttia melkein liikahuttamatta päätä, kättä tai
jalkaa. Hänellä on silloin joko molemmat kädet levollisesti laskettuna
puhelavan ristikolle, tai oikea käsi poveen pistettynä, tai käsivarret
ristissä rinnallaan tai selällä. Mutta sitten taas kohottaa hän koko
vartalonsa ikäänkuin pyhään taisteluun. Se näyttää tuliselta
taistelulta Jumalan ja ihmisten kanssa. Toisinaan hän rukoillen nostaa
molemmat kätensä korkeuteen ikäänkuin pakoittaaksensa Jumalaa astumaan
alas taivaasta, mutta sitten hän taas kääntyy ihmisten puoleen niin
liikuttavan houkuttelevalla ja sydämeen tunkevalla äänellä, että
kylmäkiskoisimmankin kuulijan sydän siitä heltyy. Että hänen sointuva,
hopealle helähtävä äänensä hänelle tässä on suureksi avuksi, sitä ei
tarvinne mainitakaan. Spurgeonilla oli tekstinä 40 psalmi.
Valitettavasti meni minulta puuttuvan kielentaitoni vuoksi paljon
hukkaan. Sittenkin tunsin mieleni saarnasta suuresti ylennetyksi. Vielä
nytkin soi -- ei korvissani, vaan sydämessäni, kuinka hän kolme kertaa
perätysten huudahti sanat: "Riennä, Herra, minua auttamaan!" (v. 14.)
Tässä muuten tietysti ei ole oikea paikka lukijoille kertoa sen päivän
saarnaa. Se on kentiesi ennenkuin nämä rivit painetaan, aikoja sitten
ilmestynyt saksankinkielellä. Mutta sinä sunnuntaina ymmärsin vasta
oikein miehen merkitystä. Minulle selveni pian, että näitä saarnoja ei
pidä lukea vaan kuulla, ja juuri tässä lukuisassa sanan liikuttavassa
seurakunnassa.
Rajattomasti hän säälii kansan kärsimyksiä, syvästi hän haluaa
turmeluksesta nostaa jokaisen sielun, jonka luo hänen äänensä tunkee,
ja siinäpä miehen omituisuus. -- Jo ennen olin lukenut useita
Spurgeonin saarnoja. Vaikka kentiesi sillä loukkaankin monta hänen
ystäväänsä, täytyy minun tunnustaa, että minusta useimmat niistä olivat
sangen hyvät, mutta ei muodoltaan eikä sisällöltään paremmat kuin monet
painetut saksalaiset saarnat, joita Saksan kansa ei likimainkaan niin
suuresti suosi. Mutta nyt nähdessäni ja kuullessani itse saarnamiestä,
tulin vasta ymmärtäneeksi hänen merkitystään, ymmärsin minkätähden
tuhannet ihmiset niin suuresti häneen luottavat; -- ymmärsin miksi
monet tuhannet mahdottoman suuren Lontoon kaupungin joka äärestä
sunnuntai sunnuntailta tuntevat itsensä ikäänkuin tenhovoimalla
vedetyksi hänen luokseen. Kentiesi jotkut rakkaat virkaveljet minulta
tässä kysyvät, valmistaako Spurgeon huolellisesti, kirjoittaako hän
saarnansa ja lukeeko ne ulkoa. En ole voinut saada varmaa ja
luotettavaa tietoa tästä, mutta sen takaan, että se mies tekee
ahkerasti työtä ei ainoastaan polvillaan, vaan myöskin aivoillaan ja
kynällään, ja ett'ei hän luota hetkelliseen innostukseen tai
puhujaonneensa. Kaikki mitä hän sanoi oli perinpohjin harkittua,
mietittyä. Hän ei milloinkaan epäillyt mitä hänen tuli sanoa eikä
kertaakaan puheessaan erehtynyt. Aineensa hallitsi hän kumminkin
niin täydellisesti että hän nähtävästi _ei ollut sidottuna
käsikirjoitukseensa_, vaan saarna kulki vapaana, täyteläisenä virtana,
ihan niinkuin jos se juuri silloin olisi syntynyt. Ja tämäpä on
luullakseni päämaali, johon jokaisen hengellisen ja maallisen puhujan
tulisi pyrkiä.
Mutta lopuksi tulee minun virkkaa sananen seurakunnan _luonteesta_ ja
minkä vaikutuksen se minuun teki. Nuo tuhannet ihmiset, jotka näin
edessäni kuuluivat silminnähtävästi kaikkiin kansanluokkiin, ja varma
on ainakin että miehiä oli yhtä paljon kuin naisia. Keskisäätyyn tosin
useimmat kuuluivat, mutta nähtiinpä joukossa myöskin ihmisiä, jotka
ruumiillisesti ja siveellisesti olivat niin vajonneita, ett'ei koko
Saksassa voi heidän vertaisiansa tavata; toiselta puolen taas herroja
ja naisia, joiden takana istui palvelijoita hivukset puuteroittuna ja
kankipalmikko niskassa. Olipa siellä moniaita neekerejäkin; ja samaten
huomasin muutaman kiinalaisen ja intialaisen, jotka edellisenä päivänä
luulin nähneeni itämaalaisten majassa. Tuolla lehterillä istuu joukko
uljaita sotilaita, joiden valkoiset kypärin ympärille käärityt hunnut
osoittavat, että heidän heti tulee astua laivaan Egyptiin lähteäksensä.
Useille heistä oli tämä kentiesi viimeinen julkinen jumalanpalvelus
maan päällä. Kuka tiesi kuinka monta heistä makaa erämaan hiekan
peittämänä! -- Tuolla alhaalla on joitakuita hyviin vaatteisin puettuja
merimiehiä asettunut suurelle käytävälle. Kentiesi he ensi kerran
pitkästä ajasta nyt voivat ylistää Jumalaa siinä suuressa
kuulijakunnassa. Koko heidän ryhdistään näkee, ett'eivät he ole
tottuneet näyttäytymään senlaisessa seurassa. -- Noiden kahden nuoren
naisen tuolla, joilla lapset on sylissä, täytyy kesken lähteä kirkosta,
koska pienokaiset liian ankarasti saarnaajaa vastustavat. Naisia
vietiin joitakuita kirkosta kalmankalpeina ja pyörtymäisillään olevina.
Ihmettelin vaan että se niin harvoin tapahtui, sillä ilma kirkossa oli
sinä helteisenä päivänä milt'ei tukehuttava. Ei juuri ylentävää ollut
edelleen noitten satojen _viuhkojen_ alituiset liikunnot (eivätkä
ainoastaan naiset niitä heilutelleet!) vilvoituksen vuoksi. Tämä tuntui
hyvin rauhattomalta ja häiritsevältä; se jo alkoi käydä hermoihin. Ja
moni läsnäolijoista koetti vielä parantaa ilmaa myskillä, joita olivat
tuoneet muassaan. Tämä on valitettavaa englantilaista hemmoittelua;
ajuritkin ottavat pieniä myskipilleriä karkoittaaksensa oluen ja viinan
hajua. Niistäkin miehistä, jotka istuivat minun edessäni kirkossa,
levisi myskihaju, joka oli milt'ei huumaava.
Kaikesta tästä voisi melkein päättää ett'ei seurakunta juuri tuntunut
erittäin hartaalle. Se on totta, mutta ei täydelleen totta; tässä on
tehtävä eroitus. Epäilemättä oli sinne tullut sadottain ihmisiä
pelkästä uteliaisuudesta. Spurgeon kuuluu, kuten jo mainitsin, Lontoon
merkillisyyksiin, joita tulee nähdä ja lukemattomia muukalaisia
kehoitetaan häntä näkemään ja kuulemaan eriskummaisena muka ilmiönä.
Useat kuulevat häntä niinkuin kuullaan mainiota viuluniekkaa tahi
lausujaa, siis ilman rukoilevaa, ijankaikkisuutta halajavaa mieltä, ja
nämä eivät tietysti ole hartaita kuulijoita. Minusta tuntui samalla
naurettavalle ja surulliselle, kun muutamia päiviä myöhemmin rouva
Tussandin maan mainiossa _vahakuvakokoelmassa_ näin myöskin Charles
Haddon Spurgeonin (silla se on hänen täydellinen nimensä), kuvan. Ei
kaukana Arabi paschasta, joka juuri siihen aikaan oli englantilaisten
kauhuna, ei kaukana Cetewayosta, joka juuri silloin oleskeli Lontoossa
pyytämässä takaisin itsellensä valtakuntaansa, ja samalla
havannollisesti oppimassa tuntemaan englantilaisten ylivoimaa, -- mutta
ei myöskään kaukana Stanleyn ja Livingstonen vieläpä keisari Wilhelmin
ja ruhtinas Bismarkin kuvista oli baptistisaarnaajan ihailtu kuva
pystytetty, juuri sellaisena kuin hän tavallisesti seisoo
puhelavallaan. Eikä hän vähemmin kuin nuo muut mainitut kuvat vetänyt
puoleensa katsojien huomiota. Ja selvähän on, että ne monet ihmiset,
jotka ilman rukoilevaa henkeä tulivat Spurgeonin jumalanpalvelukseen
ainoastaan niinkuin näytelmää katsomaan ja puuhasivat lorneteilla ja
teaatterikiikareilla, ja joista useat kirjoittivat vieläpä toiset, niin
minusta näytti, piirustivat ja toiset laskivat kuulijat, -- selväähän
on, sanon minä, että moiset ainekset varsin suuressa määrin häiritsivät
jumalanpalveluksen ylentävää vaikutusta. Mutta _useimmista_ voipi sanoa
että he korvat pystyssä seurasivat puhujan sanoja. Syvimpää liikutusta
näin kuvautuneena monen kasvoissa, ja viljavat vedet virtasi useitten
niiden silmistä, jotka olivat läheisyydessäni. Välittömästi tulin
vakuutetuksi, että saarna herätti monessa niistä miehistä ja naisista
pyhiä tunteita, joiden kiertolaineita vielä tulee tuntumaan
iankaikkisuudenkin maassa. En koskaan ole unhottava sen kunnon miehen
rakkaita kasvoja, joka istui vieressäni ja avasi tekstin (Ps. 40) ja
ojensi minulle raamattunsa. Näin tehden laski hän sormensa psalmien
ensimmäiselle sanalle ja sanoi sanomattoman onnellisen näköisenä:
"_Herra kallisti itsensä minun puoleeni_." Sitä sanoessaan hän katsoi
minua niin silmiin, että ilokseni tunsin hänen pitävän minua miehenä,
joka ymmärtää mitä psalmin sanoilla tarkoitetaan.
Hauskalle tuntui joka haaralla nähdä kuinka ystävällisesti ja
sydämellisesti sanankuulijat kohtelivat toisiansa ja kuinka monet
saarnan loputtua tuttavasti kättelivät toisiansa, ikäänkuin tehdäksensä
liittoa keskenänsä sen johdosta, minkä olivat kuulleet. Seurattavaa oli
epäilemättä myöskin että melkein kaikki kuulijat paitsi virsikirjaa
toivat mukanaan ja ahkerasti käyttivät pientä raamattua. Sen panin
myöskin merkille, että he useimmiten kauan lehtiä selailematta löysivät
paikan, jota etsivät. Siitä näkyi että he olivat hyvin perehtyneet
Jumalan sanaan. -- Virsikirjassa oli enimmäkseen Taavetin psalmeja. Ei
tosin puuttunut muitakaan lauluja, mutta ani harvoin kohoavat ne meidän
saksalaisten kirkkovirttemme vertaisiksi kauneudessa, voimassa,
juhlallisuudessa ja ijäisyyden tunnossa. Englantilaiset virret ovat
enimmästä päästä liian yksityistä laatua ja liikkuvat peräti ahtaassa
ajatuspiirissä.
Noin k:lo 12.30 loppui saarna. Se päättyi aivan äkkiarvaamatta, s.o.
minulle äkkiarvaamatta, joka ainakin odotin loppuvirttä. Se puuttui, ja
minusta tuntui tämä puute vaillinaisuudelta. Seurakunnan tulisi
kumminkin vielä kerran saada suun vuoroa. Mutta tämä on kentiesi
"makuasia".
Korkeammalta kohdalta katua näin sitten aaltoilevan ihmistulvan
jakaantuvan joka taholle. Kuinka monta ijäisyyden siementä oli löytänyt
tien noitten tuhanten sydämiin, -- kukapa sen tiennee? Päivä sen on
osoittava. Mutta minä istuin kohta jälleen Bromleyn kauniitten
hiljaisten puitten varjossa, avasin vielä kerran 40 psalmin ja päätin
siitä saarnata jonakuna sunnuntaina Bremeniin palattuani, joka myöskin
tapahtui. Ja jos saarnani on ylentäväinen, niin on kaikissa tapauksissa
ystävä Spurgeon ansainnut osan seurakuntani kiitollisuudesta.