"Lähden minne tahansa, mutta en vaan Englantiin!" tämä oli monen vuoden
kuluessa ainainen vastaukseni, kun mikä usein tapahtui -- kutsut tuli
Englannista. Ja minä olen kuitenkin muuten ihminen, joka varsin
kernaasti matkustan; ja ne jotka pyysivät minua Lontoossa käymään
olivat ja ovat minun likeisiä ystäviäni, ja minä tiesin että heidän
talonsa oli tarjoava minulle mitä hauskimpaa kotia. Siitä asia ei
rippunut. Mutta minulla oli voittamaton _ennakkoluulo Englantia
vastaan_, sekä Englannin maata että kansaa vastaan. Suotakoon minun
tässä suoraan ilmaista ja kertoa mitä minulla sydämessäni oli Englantia
vastaan. Tätä en sano sentähden että muka minun yksityiset mielipiteeni
mitään merkitsisivät; mutta en luule erehtyväni, kun uskon, että
lukemattomilla muilla saksalaisilla on samat epäilykset, samat
ajatukset kuin minullakin. Mutta näiden lehtien tarkoitus on, sen
tahdon heti mainita, saattaa rakkaita maanmiehiäni joukottain lähtemään
poikki kanavan perinpohjin tutustuaksensa kansaan ja maahan. Sillä mitä
minuun tulee, niin minun täytyy tunnustaa, että olen "perinpohjin
kääntynyt". Kuten usein ennenkin elämässäni tuli minun, lyhytnäköisen
ihmislapsen, oppia ett'en tiennyt mikä minulle oli hyödyllistä ja
terveellistä. Kuten usein muutenkin elämässäni täytyi minun
kiitollisuuden kyyneliä vuodattaen tunnustaa: "Herra Jumalani, minä
kiitän sinua, että vastahakoisuudestani huolimatta olet tehnyt minulle,
minkä tehnyt olet." Niin oli minun usein ennen käynyt, ja niin täytyy
minun sanoa Englannin matkastanikin. Noudatin vihdoin englantilaisten
veljieni usein uudistettuja ystävällisiä kutsumuksia, koska pidin
vääränä olla lähtemättä seposelälleen avatusta ovesta vieraasen kansaan
ja maahan. Pidin _velvollisuutenani_ tällä tavoin laajentaa henkistä
näköpiiriäni ja tehdä jotain kehityksekseni. Mutta ajattelin, että
Lontoosta, sen meluavasta hälinästä ja huminasta, palajaisin kotiin
uupuneena, tylsänä, vieläpä rusennettuna ja ärtyneenä. Ja nyt onkin
käynyt ihan päinvastoin. Viiden viikon olo Alppien ylängöllä ei olisi
saattanut enemmän virkistää väsynyttä ruumistani kuin viiden viikon
oleskeleminen etelä-Englannissa. Mutta mitä henkisen näköpiirini
laajentamiseen ja ajatusmaailmani suurentamiseen tulee, niin en
milloinkaan ole matkaa tehnyt, joka läheskään olisi tuottanut minulle
samaa hyötyä. Rückert sanoo jossakin:
Kun uuden kielen opit, henki vangittu
Vapautuu povessasi, mykäks' tuomittu,
Se toimens' alkaa omast' elinvoimastansa
Ja näköalat avaa uudet kokonansa.
Mitä suuri runoilija tässä aivan oikein sanoo jokaisesta uudesta
_kielestä_, se pitää paikkansa vielä enemmän jokaisen uuden _kansan_
suhteen, jota rakkaudella ja luottamuksella koetellaan oppia tuntemaan.
Mutta se pitää paikkansa semmitenkin mitä Englannin kansaan tulee,
niinkuin kohta saamme nähdä.
"Mutta sanokaa, mitä teillä oikeastaan oli Englantia vastaan?" --
kuulen kysyttävän. No niin, juuret vastenmielisyyteeni ovat, niinkuin
ajatustemme kaikki muutkin juuret, _lapsuuden ajasta_ etsittävät. Kun
olin noin 13 vuoden vanha, matkustin enoni kanssa Rein-virralla.
Tapasimme ravintoloissa, höyrylaivoissa, vuorilla ja linnoissa suuret
joukot englantilaisia. Useimmat heistä käyttäytyivät niin pöyhkeästi,
niinkuin me muut emme olisi olleetkaan ihmisiä, ja esiintyivät
kaikkialla niin kopeasti, niinkuin he olisivat itselleen vuokranneet
tai ostaneet kaikki Reinin maakuntamme ihanuudet. Mutta enoni, kun
tuskissani kerroin tämän havaintoni, sanoi halveksivasti: "sellaisia
ovat nämä kylmäsydämiset, kalaveriset ihmiset joka paikassa, --
härkämäisiä, niin että pois laidalta; minä en milloinkaan lähde
majailemaan ravintolaan, jossa on englantilaisia".[4] Tämä painui
syvästi nuoreen sydämeeni, sillä enoni oli minun silmissäni
maailmantuntija, johon tuli luottaa. Mieltäni katkeroitti se, että nämä
muukalaiset käyttäytyivät meidän alueellamme, niinkuin he olisivat
olleet sen haltiat, ynnä se että heitä useinkin niin kohdeltiin, koska
heillä aina oli kultarahat käsissä.
Myöhemmiltä matkoiltani opin tosin tuntemaan useita erittäin herttaisia
englantilaisia; mutta ylimalkaan vakaantui kumminkin ensimmäinen
mielipiteeni, semmitenkin kun se jo oli käynyt ennakkoluuloksi. Ylipään
näkyivät kuitenkin kaikki Albionin pojat kaikkialla olevan
samankaltaiset, tapasi heidät sitten Grindelwaldin jäätiköillä, Parisin
bulevardeilla tai Wienin Praterilla, Kölnin tuomiokirkossa tai briilin
terassilla Dresdenissä. Sekään seikka, että lukuisat englantilaiset,
jotka asuvat keskuudessamme täällä Bremenissä, ovat käyneet sydämelleni
rakkaiksi, ei voinut ajatustani järkähyttää. Pidin sitä onnellisena
sattumana, ja muuten olivat nämä melkein kaikki herttaisia
kristittyjä, niin ett'ei siis heistä voitu mitään päättää kansasta
kokonaisuudessaan.
Vanhemmaksi tultuani kuulin myöskin paljon puhuttavan englantilaisten
politiikista. Sitä ei liioin kehuttu, vaan moitittiin melkein
kaikkialla mitä halvimmaksi ja itsekkäisimmäksi kauppiaspolitiikiksi
kaikkia ihanteita vailla. Se häpäisevä sota, jonka kautta "kristityt"
englantilaiset pakanallisille kiinalaisille tyrkyttivät ihmissyöpää,
kansojatuhoavaa opiumia, täytti sydämeni oikeutetulla, pyhällä
kauhulla. Kuin hinduit ryhtyivät kapinaan englantilaisia
hallitsioitansa vastaan, harrastin niinikään kiihkeästi pakanoiden
asiaa näitä kristittyjä vastaan. Minun silmissäni oli pelkkää
ulkokullaisuutta, kun luin, että englantilaiset suurella innolla ja
suurilla kustannuksilla tahtoivat saattaa evankeliumia samalle
kansalle, jota he hallitustavallaan niin julmasti kohtelivat. En vielä
tänäkään päivänä suuresti ihaile englantilaisten politiikkia, mutta
ennen en tullut ajatelleeksi, että työskenteliät lähetystoimen alalla
ja politiikin määräjät ovat eri henkilöjä; en tullut ajatelleeksi,
että, jos kaikkien kansojen ulkomaan politiikkia punnitaan Jumalan
sanan tai vaikkapa omantunnon vaa'alla, ei yhdenkään kansan politiikki
kestäisi. Haijinfilosofia (itseäni olen likinnä) on ylimalkaan
valtiomiesten politiikin määrääjänä, kuulukoot mihinkä kansaan tahansa.
Mitä edelleen kuulin ja luin englantilaisten _kirkollisesta ja
kristillisestä_ elämästä, oli myöskin minulle ainoastaan osaksi
mieleen. Tosin herätti minussa johonkin määrin kunnioitusta heidän
pyhänpäivänviettonsa; mutta puritaanilainen yksipuolisuus tuntui siinä
taas loukkaavalta. Suuremmoinen lähetystoimi ja alttiiksiantaumus
ihmisyyden ja Jumalan valtakunnan hyväksi teki minuun yleensä valtaavan
vaikutuksen. Mutta tämäkin ihailu väheni suuressa määrin, kun näin,
kuinka yksipuolisesti ja moittivasti englantilaiset kristityt
tuomitsevat meidän mannermaalaisten ja semmitenkin meidän saksalaisten
kirkollisia olojamme. Aivan moni puhuu niistä, niinkuin vallitsisi
täällä pakanallisuus, jota huonosti voidaan peittää, ja niinkuin muka
oikea evankeliumin saarna vasta täällä oli alotettava, ja tietysti
englantilaisten toimesta. Törkeällä ja loukkaavalla tavalla vähääkään
ymmärtämättä saksalaista luonnetta ja sen omituisuutta ovatkin muutamat
englantilaiset kristityt siellä täällä Saksassa yrittäneet kääntää
näitä "pakanoita". Koska meillä ei ole tuota ankaraa pyhäpäivänviettoa,
koska vapaampi tuuli puhaltaa meidän yliopistoissamme, koska sentähden
monikin kirkkomme papeista on uskottomuuden miehiä; -- koska
lukemattoman monet saksalaiset rohkeasti ja ivallisesti herjaavat ja
pilkkaavat kaikkea mikä on kirkollista ja kristillistä (jota
englantilaiset eivät niin helposti tee); -- koska saksalaiset
sanomalehdet yleensä ovat enemmän kirkollisvihollisia kuin
englantilaiset; -- koska ennen kaikkea kristillisyys Saksanmaassa ei
kanna samaa pukua ja asua kuin tuolla puolen kanavan, -- niin nuo
hyväntahtoiset mutta yksinkertaiset ihmiset eivät saata huomata sitä
alkuperäistä, ytimekästä hengellistä elämää, joka kaikesta yllä
sanotusta huolimatta on meidän saksankansamme ilon syynä.
_Uskonnollisesta elämästä Englannissa_ olin tosin lukenut paljon
ylistystä, ja kadehdittavalta näyttikin minusta siellä vallitseva
yleinen kirkollisuus. Mutta jäykkiin muotoihin kangistunut valtiokirkko
tuntui minusta liian lain-alaiselta, ja lukemattomien independenttien
teot ja toimet muistuttivat minusta liiaksi koneistoa ja tehdasta.
Tämä kaikki painoi raskaasti mieltäni. Edelleen oli minut
huolestuttanut kertomukset _seuraelämän jäykistä tavoista ja muodoista_
kanavan toisella puolen. Vaan kun nauttii vapaa-aikaa, niin on
ensimmäinen virkistyksen ehto, että voi liikkua hiukan vapaasti. Mutta
minulle oli julistettu: "Ken ei käytä meistä ja kahvelia ihan sillä
tavoin kuin herrat englantilaiset pitävät sopivana, häntä pidetään
auttamattomasti raakana muukalaisena, olkoon hänellä muuten vaikka
kaikki ylienkelin tavat", ja sen lisäksi: "Aina kun sikarin poltat,
täytyy sinun pahantekijän tavoin paeta kellarikerrokseen tai
romuhuoneen viho viimeiseen sopukkaan; jos taas juot lasin olutta tai
viiniä, niin ole varma siitä, että joku kiihkeä raittiusmies tai
absolutisti jo katselee sinua argussilmin ja farisealaisesti päätään
pudistaen tekee ristinmerkin sinun tähtesi." -- Mutta erityisenä
esteenä oli mielestäni puuttuva _kielentaitoni_. Mitä ei tunne, sitä ei
voi rakastaa. Minä en rakastanut englanninkieltä (en voi nytkään sanoa,
että se minusta on kaunista). Minusta tuntui tarpeettomalta oppia sitä
kieltä, joka oikeastaan on kauhea sekasotko kaikenkaltaisista kielistä.
Ääntäminen ainoastaan oli minusta siinä omituista, mutta sanavarasto on
lainattu melkein kaikista muista kielistä. Mutta englannin kielen
omituista ääntämistä kaikkine nenä- ja kurkkuäänineen en voinut kärsiä.
Pilkkakirves Heikki Heine sanoo siitä: "Ota muutamia sanoja suuhusi,
kääntele niitä siinä pari kertaa pitkin ja poikki, sylkäse ne sitten
suustasi -- se se on englannin kieltä." Tämä kuuluu häijylle, ja
häijysti sanottu se onkin; mutta rahtunen sievää siinä sittenkin on.
Tätä rahtusta käytin kauan tietämättömyyteni vanhurskauttamiseksi ja
pyhittämiseksi. Mutta kuka voi oppia tuntemaan jotakin kansaa ja maata
kieltä taitamatta? Mitä minun siis tuli tehdä? Minun täytyi vanhoilla
päivilläni vielä kerran alkaa aakkosista englannin kieltä oppiakseni.
Tämä oli vaikea tehtävä. Mutta kun siihen voin käyttää varsin vähän
aikaa, kun lisäksi en ensinkään voi omistaa itselleni "kielimiehen"
nimeä, niin edistyin, opettajani erinomaisesta taidosta ja
kärsivällisyydestä huolimatta, tuiki vähän. Kuten pelonalainen sotilas
läksin taisteluun. Tieto ett'ei mitään ymmärrä tai ainoastaan puoleksi
ymmärtää mitä sanotaan, että joka paikassa tulee ymmärretyksi
ainoastaan puoleksi tai kokonaan väärinymmärretyksi, vaikuttaa sen että
tuntee itsensä voimattomaksi, nöyryytetyksi ja epävarmaksi, ja käypipä
pian sellaisissa oloissa luulevaksi ja ärtyneeksi. Pääsee pian tyhmien
kirjoihin muitten, vieläpä omissakin silmissään, kun ei taida puhua
eikä kuulla. Mutta kukapa -- paitsi mahdollisesti se, joka todella on
viisas -- tahtoo pitää itseään tuhmana? Kuvittelin siis mielessäni
itseäni kaikkialla syrjäytetyksi, ihmisten säälin- vieläpä
naurunkin-alaiseksi, ja tuskallinen huoli ja kalvava kaiho täytti tätä
ajatellessani mieleni. -- Kaikkien muiden onnettomuuksien lisäksi tuli
vielä yksi. Ensimmäinen englanninkielinen kirja minkä luin, ja vieläpä
vähää ennen lähtöäni, herätti eloon kaiken vanhan ja uuden vihani,
kaiken vanhan ja uuden vastenmielisyyteni Englantia vastaan. Kirja oli
nimeltään "German Home Life" (Perhe-elämä Saksassa). Kirjan tekijä on
muuan "ylhäinen" ja nerokas englannitar. Hän on, kuten itse sanoo,
seitsemän vuotta elänyt Saksassa, ja olisi siis voinut jotain nähdä ja
oppia. Mutta kirjallansa tekijä todistaa, että hienosti sivistynyt
englannitar voi seitsemän vuotta elää toisen kansan keskuudessa
tajuamatta sen luonnetta ja omituisuutta sen vertaa, kuin sivistymätön
saksalainen ymmärtäisi englannin kansaa elettyänsä seitsemän kuukautta
Kentissä tai Wales'issa. Puheena oleva naiskirjailija todistaa
kirjallansa, että hänessä, niin nerokas ja terävä kun onkin, on eräs
vika, joka valitettavasti löytyy lukemattomissa hänen kansalaisissaan.
Englantilaisilta puuttuu yleensä nuorteutta, kykyä rakkaudella
tutustumaan toisen kansan omituisuuksiin. Ja tämä puute on yhteydessä
puuttuvan nöyryyden ja liiallisen itseensä tyytymisen kanssa. Useimpiin
englantilaisiin näyttää syvästi juurtuneen vakuutus, että _Englanti on
kaiken mitta_, että kaikkea siis täytyy mitata englantilaisella
mitalla, että kaikki mikä englantilaista on, laatuansa on parasta ja
etevintä, niin ett'ei mitään kiistaa siitä tai mitään vertailua saata
kysymykseenkään tulla. Seuraus tästä yksipuolisuudesta on, että he
vallan hyvin pystyvät tajuamaan toisen kansan vikoja ja puutteita,
mutta eivät ensinkään sen hyviä puolia. Tästä katsantotavasta saapi
myöskin englantilaisten "taipumaton itsepäisyys" selityksensä, ja
siinäpä juuri on yksi pää-syistä siihen vastenmieliseen vaikutukseen,
jonka he tekevät muihin. "German Home Life"-nimiseen kirjaan
palataksemme, sävyisimmätkin saksalaiset (joihin minä valitettavasti en
voi itseäni lukea!) tuntisivat verensä kiehuvan, kun esim. lukevat,
että sukanneulos ja hapankaali estävät Saksan naista kaikista
aatteellisista pyrinnöistä -- että melkein kaikki miehet juoksentelevat
kirjavissa virkapuvuissaan ja viettävät paraan osan päiväänsä
ravintoloissa -- että sopusoinnun ja kauneuden aisti saksalaisissa
kodeissa loistaa ainoastaan poissaolollaan -- mutta jo riittää ja
hyvinkin riittää! Ja sellaista kirjaa ostetaan Englannissa kilvan ja se
vahvistaa noitten jalojen saarelaisten luuloa, että he ovat ihmisistä
parhaat. Vaan minä tunsin tätä kirjaa lukiessani pakanallisen halun
kastaa kynäni sappeen, jos joskus jotain Englannista kirjoittaisin. Ja
nyt täytän kumminkin rauhallista mustetta, sillä olen: