Harmaa syysaamu oli jo valjennut, kello oli yhdeksän.
Marcus oli tyytyväinen, että oli antanut Julialle morfiinia: tämä
nukkui vieläkin.
Aamun kalpeassa kajastuksessa näytti kaikki entistä kauheammalta.
Alaston pakolaislauma oli yhä kiihtyneen kuumuuden vaikutuksesta
siirtynyt lähemmäksi heitä. Kaikkialta virtasi yhtä mittaa nääntyneitä
pakolaisia: puolikuoliaaksi pelästyneitä naisia, itkeviä lapsia,
tylsästi tuijottavia miehiä. Vähitellen tuo säälittävä joukko oli
lisääntynyt yhä lukuisammaksi -- nyt se lainehti heidän ympärillään
yhtenä ihmismerenä. Onnettomien lisäksi saapui ympäristöltä suuria
ihmisjoukkoja, läheisestä pikkukaupungista tuli palokunta autoineen,
mutta täällä ei ollut mitään _tulelta_ pelastettavissa. Se palasi
kiireesti hakemaan vaatteita, ruokaa. Kellään ei ollut mitään syötävää
-- ja pienokaiset alkoivat yhä äänekkäämmin itkeä ruokaa.
Täydellinen epätietoisuus yhä lisäsi sekasortoa. Langaton
lennätinasema, puhelimet, rautatiet, sillat, kaikki oli hävinnyt.
Autoillakin pääsi kaupunkiin vain yhtä maantietä myöten.
Ihmisraukat näkivät vain tuon suunnattomana helvettinä hehkuvan rovion,
mutta miten kaupunki oli siksi muuttunut, ei kukaan voinut oikein
käsittää. Heitä kauhisti vielä enemmän se, että _itse kaupungista
ei täällä ollut ketään_. Pienestä huvilakaupungista vain muutamia.
Jokainen ymmärsi, ettei toisella puolella kaupunkia olevasta
savumerestä yksikään pelastunut; syntyi pöyristyttäviä, mielettömiä
huhuja.
Eräs pelastusosastoista oli saanut tiedon, että _oma_ hallitus oli
_julistanut sodan_.
Tämä tieto levisi kulovalkeana onnettomien joukkoihin. Epätietoisuuden,
kauhun, surun ja hysteerisen hermostuneisuuden lisäksi puhkesi esiin
hurja raivo -- joukko näytti taas hullujen laumalta.
Marcuksen koneen viereen tuli muutamia alusvaatteihin puettuja nuoria
miehiä kysymään, tiesikö hän mitään. Marcus kertoi lyhyesti kaiken muun
paitsi vihollisten ja omien pommien laadun sekä matkansa tarkoituksen.
Tieto levisi joukossa uskomattoman nopeasti eteenpäin, herättäen raivon
ja katkeruuden huutoja. Marcus kysyi mielipuolten olinpaikkaa. Eräs
mies katsahti pelokkaasti nukkuvan Julian puoleen ja änkytti sitten
käheästi:
-- Ne menivät kaikki _sinne_...
-- Mitä, onko se mahdollista? änkytti Marcus katkonaisesti. -- Miten ne
sinne menivät?
-- Siellä oli eräs pitkä, mieletön mies, alkoi nuorukainen hiukan
tyyntyneenä puhua, -- joka sanoi olevansa enkeli Mikael ja kehoitti
kaikkia uskovaisia seuraamaan itseään tuomiolle ja taivaan iloon
Kristuksen luo. Monet uskoivat myös näkevänsä Jumalan. Riemusta huutaen
lähti kokonainen lauma juoksemaan johtajansa jäljessä -- ja sinne he
hävisivät.
Nuorukaisen ääni muuttui yhä käheämmäksi. Ja sitten Marcus kysyi hiljaa:
-- Kaikki...?
-- Vain muutamat palasivat. He eivät kai olleetkaan hulluja -- olivat
vain joutuneet eräänlaisen hysteerisen hurman valtaan.
-- Eikö -- eikö kukaan koettanut estää heitä? kysyi Julius tuskasta
vääristynein kasvoin.
-- Ei, vastasi mies. -- Ja miksi? Heille itselleen oli niin parempi --
ja mitä he olisivatkaan vielä saaneet aikaan?
-- Ihme, etteivät kaikki ole tulleet hulluiksi, huomautti vapisevalla
äänellä eräs toinen. -- Niin kauhistava yö tämä oli...
Marcus otti nenäliinan taskustaan ja alkoi pyyhkiä otsaansa -- se oli
kylmästä hiestä märkä.
Äkkiä kuului läpitunkeva huuto:
-- Lentokone!
Kaikki katseet kohosivat yht'aikaa kuin komennuksesta.
Tavattoman korkealla näkyi todellakin lentokone -- samassa ilmestyi
pilvenhattaran takaa toinenkin, mutta ne olivat niin korkealla, ettei
voinut nähdä, kenen lentokoneita ne olivat.
Marcus sieppasi jännittyneenä suuren kiikarinsa, ojensi sen
lentokoneita kohden ja kalpeni -- vihollisen koneita.
Lähin ihmisjoukko tuijotti odottaen häneen. Kun hän ei vastannut,
kuului kiihkeitä huutoja:
-- Mikä, kenen se on?
-- Sanokaa pian!
-- En tuota, ei -- siitä nyt, kierteli Marcus.
Silloin huudot räjähtivät uhkaavana karjaisuna:
-- Sanokaa paikalla!
-- Ottakaa se häneltä.
-- Pian, pian!
Marcus ilmoitti.
Parin sekunnin tuskallinen äänettömyys.
-- Vihollisten lentokoneita!
-- _Vihollisten lentokoneita!_
-- Tulevat tappamaan loputkin.
-- Katsokaa, ne pudottavat jotakin!
-- Ne pudottavat pommeja!
-- Pommeja, _pommeja!_
Nuo huudot kiirivät kaikkialle kauhistuttavana kuin tuomiopasuunan
ääni. Se lamautti Marcuksenkin niin, ettei hän ymmärtänyt mitään.
Konemaisen nopeasti hän vain riisui nahkatakkinsa ja kääri senkin
Julian pään yli -- kuolkoon Julia äkkiä kuulematta, näkemättä...
Sekavana hirmumyrskynä pauhasi ja kuohui hänen ympärillään; naiset
kirkuivat vääristynein kasvoin, toiset paiskautuivat suulleen maahan
ja odottivat vavisten kuolemaa; miehet hyppivät hurjistuneina ja
heristivät nyrkkejään mielettömästi ja eläimellisesti karjuen.
Marcus katsahti ylös -- ne olivat jo miltei kohdalla.
Silloin hän äkkiä hyppäsi ylös rajusti karjaisten:
-- Kuolema ja helvetti! Minä olen hullu tolvana! Meillähän on _niitä!_
Julius! Valmiiksi!
Hän pani silmänräpäyksessä kaikki moottorit käymään _ilman_
äänensammuttajaa; vasta kun väkijoukko oli kääntynyt, hän väänsi sen
kiinni ja viittoen käsillään huusi kaikin voimin:
-- Pois tieltä! Pois tieltä! Minä pudotan ne alas! Pois, pois!
Silmänräpäyksessä aukeni lentokoneen eteen leveä aukko; mutta se
ei ollut vielä tarpeeksi pitkä -- vielä ei pääsisi. Hän huusi kuin
hurjistunut:
-- Pois! Pois! -- No menkööt sitten päät poikki!
Marcus kuuli Julian pelästyneen kirkaisun, näki Juliuksen menevän tytön
luokse, katsahti vielä kerran joukkoon ja tarttui kampiin mutisten:
-- Ei auta -- ehkä jo pääsenkin...
Silloin hän näki kauempana edessään putoavan jotakin, ja samassa kuului
omituista suhinaa -- aivan _yläpuolelta_.