Kello läheni puolta kahtatoista.
Antonius ja Marcus seisoivat äänettöminä pienen takaportin pielessä ja
tuijottivat odottaen pimeyteen.
Antonius katsahti kelloaan, jonka taulu näkyi valoisana pimeässäkin, ja
sanoi hiljaa:
-- Kauan hän viipyy.
-- Kunhan ei vain olisi onnettomuus tapahtunut? kuiskasi Marcus
rauhattomasti. Taas he seisoivat pitkän aikaa äänettöminä.
-- Ehkä meidän täytyy lähteä ilman? sanoi Marcus hiljaa.
-- Ei, kyllä täytyy odottaa. Ajattele, jos emme saisi niitä lainkaan
emmekä voisi auttaa tovereitamme. Nyt on sopivin aika...
-- Mutta jospa ne huomataan koneessa? kysyi Marcus levottomana.
-- Sen tähden minä olen ehdottanut sinulle varaöljysäiliötä, huomautti
Antonius. -- _Siitä_ ei kukaan ymmärrä koskaan etsiä.
Marcus oli pitkän aikaa sanaton ihmetyksestä; hän muisti, miten
Antonius oli yllättänyt hänet kerran toisensa jälkeen. Mutta hän ei
nytkään ollut pahoillaan, tarttui vain ystävänsä käteen, puristi sitä
lujasti ja sanoi vilpittömästi ihaillen:
-- Veli! Minä olen ollut aika tomppeli! Mutta onpa hyvä, että sinä
edes...
-- Ahaa! Tuolla hän tulee!
Pimeydessä kuului hiljainen, kumea jyrinä, ja panssariauton tumma hahmo
eteni hitaasti heitä kohden seisahtuen pienen matkan päähän portista.
He menivät auton viereen: siitä astui ulos toveri B. ja kuiskasi hiljaa:
-- Voidaanko ne heti viedä lentokoneisiin?
-- Voidaan, vastasi Antonius ja lisäsi kuin lievästi moittien.
-- Kauan sinä viivyitkin.
-- En uskaltanut ajaa nopeasti -- olisivat voineet räjähtää, hän
puolusteli hämillään.
-- Voi hyvä veli! Nuo kumikotelot ovat niin valmistetut, että
lentokone voisi pudota, jokseenkin paljon särkyäkin -- pallojen silti
räjähtämättä!
Antoniuksen ääni oli taas lämmin ja ystävällinen -- niinkuin hän olisi
hymyillyt.
-- Oli ikävää, etten paremmin tiedustellut...
-- No, ei se mitään! sanoi Antonius ja lisäsi hiljaa: -- Viedään nyt
varovasti sisään, etteivät meidän henkivartijamme näe! Saimme tänne
200 kaartilaista tykkeineen ja konekivääreineen -- pelkäävät kai
kapinallisten hyökkäystä.
Autossa oli kaikkiaan neljä eri koteloa; yksi jäi autoon toveri B:lle,
loput he veivät Marcuksen, Antoniuksen ja erään kolmannen komitealaisen
koneeseen.
Kun he parhaillaan hiipivät lentokonehallin seinänviertä, näkivät he
pitkän, mustan varjon nopeasti ja äänettömästi lähenevän heitä ja
kuulivat röyhkeän, hiukan vapisevan äänen:
-- Kuka siellä? Seis!
Antonius aukaisi parhaillaan ovea, työnsi heidät nopeasti sisään ja
sulki sitten oven. Kun sotilas uudisti kysymyksensä, kuuli Marcus
Antoniuksen kylmästi kysyvän:
-- Kuka siellä huutaa? Kuka te olette? -- Jahaa!
Viimeinen huomautus tuntui hieman pilkalliselta.
-- Eikö tuonne sisälle mennyt joku? kuului taas sotilaan puiseva ääni.
-- Kuka sinne olisi mennyt? kysyi Antonius halveksivasti.
-- Minä menen katsomaan!
Lukon kädensija liikahti. Silloin Marcus pelästyi: hänen toverinsa
tempasi tikarin tupestaan ja liukui ovenpieleen nopeana ja äänettömänä
kuin varjo. Mutta samassa kuului Antoniuksen karmiva ääni:
-- Jos pelkäätte pimeässä ja tahdotte nähdä, oliko harhanäkynne totta,
niin menkää vain! Mutta jos tahdotte suojella meitä eläviltä olennoilta
-- niin minä sanon, että teillä ei ole siellä mitään tekemistä. Kyllä
me suojelemme itsemme.
-- Käsky, tuota...
-- Täällä käsken minä! Ja nyt minä käsken: _mars!_
Hallissa paloi pieni, vihreä lamppu, ja tuossa vihreässä hämärässä
näyttivät nuoren lentäjän luisevat kasvot kammottavan kovilta,
päättäviltä.
Kun sotilaan askeleet etenivät, toveri B. pisti nopeasti tikarinsa
tuppeen. Antonius kiersi oven lukkoon ja kuiskasi avaimenreijästä:
-- Toista tietä.
Marcus hiipi hiljaa eräälle pimeälle käytävälle ja sieltä pienestä
ovesta porttikäytävään, jossa Antonius jo odotti. Kun he olivat
kadulla, kysyi toveri B. hiljaa:
-- Onko tapahtunut mitään erikoista?
-- Olinpa unohtaa! kuiskasi Antonius. -- Vähän kokouksemme jälkeen
sai sosialistien puoluesihteeri salamerkkisähkösanoman, jossa hänet
kutsuttiin sodanvaaran vuoksi pidettävään kokoukseen. Eräs virkamies
oli keksinyt sen, ja sihteeri vangittiin. Hän sai siitä tiedon ja ehti
kirjoittaa kirjeen, jonka viemme. Ja aamulla kello kuusi olemme taas
täällä.
-- Ehditteköhän niin pian?
-- Ainakin koetamme, vastasi Marcus ja lisäsi hiljaa:
-- Mutta ellemme ehtisi, ellemme joutuisi enää takaisin, niin koeta
sitten veli tehdä kaikki mitä voit...
-- Minä teen kaiken, minkä voin! kuului kaikuna liikutuksesta
käheytynyt ääni.
Hän puristi lujasti toveriensa kättä ja rykäisi, niinkuin olisi aikonut
jotakin sanoa, mutta ei sanonutkaan.
-- Muista sitten veli, että sinulla on vain 10 palloa, huomautti
Antonius.
-- Menettekö kahdella koneella? kysyi B. hämmästyen.
-- Kyllä, katsos asia on niin, että jos ne aikovat ensi yönä lähteä
sieltä tänne, niin -- Marcus tulee ilmoittamaan -- minä ehkä jään sinne.
-- Yksin?
-- Teidät kaikki tarvitaan täällä. Palloja minun kylläkin täytyy ottaa
enemmän -- ja teen sen kuin voin, estääkseni...
-- Hyvä on veli -- minä ymmärrän. Minä en myöskään tule ainoatakaan
hukkaan heittämään! mutisi B. koleasti, puristi vielä kerran heidän
kättään ja lähti notkeasti ja äänettömästi astellen pimeyteen.
He olivat jännittyneinä odottaneet jo lähes puoli tuntia. Kaartilaisen
hitaat, raskaat askeleet kumisivat kivikovalla kentällä yön
hiljaisuudessa; toisinaan ei pitkiin aikoihin kuulunut mitään, ja he
luulivat miehen poistuneen ja tulivat ulos suojuksesta. Mutta kun
Marcus hetken tuijotti pimeyteen, alkoi kauempana vähitellen häämöttää
jokin liikkumaton pylvääntapainen. Sitten tuo haamu lähti hiljaa
eteenpäin -- aivan kuin rosvo, joka on odottanut sopivaa hetkeä ja
lähtee äänettömästi hiipien uhrinsa kimppuun.
Jossakin kaukana löi tornikello puoli yksi, eivätkä he päässeet
lähtemään! Marcus tunsi hien nousevan päähänsä, ja hänen täytyi
kiristellä hiljaa hampaitaan. Antonius oli ulkonaisesti tyynempi, mutta
pimeässäkin hänen silmänsä näyttivät omituisilta.
Tietysti olisi voinut lähteä jollakin tekosyyllä, mutta se olisi
silloin tullut tietoon.
Marcus katsahti kelloaan: 5 min. yli puoli yksi! Onko mahdollista,
että nyt, kun on kysymys miljoonien ihmishenkien pelastuksesta, yksi
tuollainen saa estellä heitä!
-- Ei, minä lähden katsomaan, vieläkö se on tuolla, kuiskasi Marcus.
-- Se on nyt minun tehtäväni! kuiskasi Julius innokkaasti. --
Lentokoneen ohjaajan täytyy olla koneensa vieressä valmiina. Nyt menen
minä.
Samassa hän lähti äärimmäisen varovasti hiipimään sinnepäin, missä
kaartilainen viimeksi oli seissyt.
Siellä ei ollut ketään, hän meni pieneen puistoon -- mikä tuo on...?
Julius tuijotti terävästi eräälle puiston keskellä olevalle penkille.
Hänen ruumiinsa jännittyi, hän tunsi aistiensa teroittuivan ja hän
hiipi takaapäin penkkiä kohden äänettömänä kuin varjo -- aina välillä
pysähtyen ja kuunnellen.
Oo -- hän kuuli kuorsausta! Hän kuunteli hetken, ja hänen aivoissaan
syntyi sukkela juoni.
Äärimmäisen varovaisena hän pääsi kuorsaavan sotilaan taakse. Silloin
tämä liikahti ja murahti hiukan unissaan.
Teeskentelikö hän? -- Vähääkään ajattelematta Julius tarttui tikarinsa
kahvaan; häntä hiukan vavisutti...
Hän seisoi liikkumattomana kuin kuvapatsas.
Aivan oikein! Konepistooli oli penkillä sotilaan vieressä! Julius otti
sen hyvin hiljaa ja lähti samaa tietä takaisin, miltei yhtä varovasti
kuin tullessakin.
Kuumeisen jännityksen vallassa Julius kuiskasi asian tovereilleen.
Kaikki oli valmista, Marcus painoi sähkönappulaa, suuret ovet
aukenivat. Mahdollisimman hiljaa hän ajoi ulos kentälle, ja kun
Antonius oli ehtinyt myöskin ulos ja Julius noussut paikalleen, pani
Marcus moottorit käymään ja äänensammuttajat toimimaan.
Hän ohjasi loivasti viistoon noin 400 m:n korkeuteen, sitten Julius
asetti koneen taakse pienen vihreän lyhdyn. Ja kun Julius ilmoitti
nähneensä Antoniuksen vastamerkin, Marcus pani koneen täyteen vauhtiin.
He olivat ehkä lentäneet 40-50 km, kun Marcus äkkiä huomasi jotakin
outoa, joka saattoi hänet silmänräpäyksessä pysäyttämään moottorit ja
vääntämään merkkilyhdyn sammuksiin.