Muutamat salaliittolaiset pitivät myöskin hät'hätää pienen neuvottelun
ja päättivät, jos suinkin mahdollista, lähettää kapinallisille
kehoituksen, etteivät nämä missään tapauksessa ryhtyisi vastarintaan,
vaan pysyisivät rauhallisina. Ja kun he aavistivat, että kasarmi oli
mitä tarkimmin vartioitu, tarjoutui Marcus lähtemään sinne.
Heidän neuvottelunsa oli tällä kerralla tapahtunut erään hienon
hotellin yksityishuoneessa naurun ja lasien kilinän säestämänä. Ja
kun Antonius oli tullut sinne nopealla kilpailuautollaan, jolla
Marcus oli paljon ajanut, päätti tämä lähteä sillä, ja Julius pyysi
hartaasti päästä mukaan. Kello yhdeltätoista he lähtivät, ja puolen
tunnin kuluttua he olivat perillä -- sinne oli vain kaksikymmentäviisi
kilometriä. Julius jäi pikku puistikon suojaan kaupungin laitaan;
Marcus lähti erään mäen ylitse kasarmia kohti.
Mutta saapuessaan mäelle hän huomasi tehtävänsä mahdottomaksi:
kasarmia ympäröivät kadut ja tiet olivat yhtä valoisat kuin päivällä!
Ja jokaisessa panssariautossa oli tietysti valonheittäjän vieressä
konekivääriampuja, joka epäilemättä pitäisi valaistun kadun puhtaana
elävistä olennoista.
Marcus ajatteli jo lentokonetta, mutta huomasikin samassa, että
takaportista meni sisään joitakin olentoja -- tietysti vahteja. Turhaa
siis olisi pudottaa pihalle mitään tiedonantoja!
Mutta kauheata olisi jättää asia sikseen. He olivat siksi
epätoivoisessa asemassa, että voisivat ryhtyä mihin tahansa. Ei, hänen
_täytyy_ päästä sinne!
Äkkiä hän lähti kiireesti alas mäeltä, hypähti autoon, tarttui
ohjauspyörään -- ja hurjaa vauhtia takaisin pääkaupunkiin!
Onneksi tie oli verraten suora ja leveä; muuten olisi täytynyt tapahtua
jokin onnettomuus, sillä Marcus ajoi kahdeksan-yhdeksänkymmenen
kilometrin tuntinopeudella syysyön pimeydessä! Tosin autossa oli
voimakkaat lyhdyt, mutta ei niillä kuitenkaan pitkälle nähnyt, ja
yhteentörmäys olisi todellakin ollut ratkaiseva!
Mutta onni näytti suosivan sillä kertaa, sillä kun pikkukaupungin
tornikello löi puoli yksi, seisahtui Marcus taaskin samalle mäelle
-- pukeutuneena palkkaväen upseerin univormuun. Ja taas hän alkoi
vaivata aivojaan samalla kysymyksellä: miten voisi tunkeutua kasarmia
ympäröivän valorenkaan lävitse.
Tornikello löi yksi, löi kaksi -- mutta hän ei uskaltanut toteuttaa
suunnitelmaansa. Joka portilla oli upseereja, ja ne kyllä tunsivat
toisensa. Ja aika joutui -- kello oli jo kolme!
Marcus oli seissyt kokonaisen tunnin erään lankkutapulin takana, kun
hän näki erään upseerin poistuvan pikkuportilta...
-- _Nyt!_ hän kuiskasi itsekseen, juoksi poispäin portista -- ja sitten
läheni rohkeasti vastakkaiselta suunnalta vahdissa seisovaa aliupseeria
ja kolmea sotilasta.
Aliupseeri teki kunniaa ja Marcus kysyi röyhkeästi, oliko portista
päästetty sisään eräs lyhytkasvuinen palkkaväen pukuun pukeutunut mies,
ja väitti, että kasarmiin oli päässyt kapinallisten lähetti.
Aliupseeri vakuutti, ettei tästä portista ollut päässyt, mutta Marcus
käski hänen tukkia suunsa ja lupasi mennä ottamaan sen roiston kiinni
kaikessa hiljaisuudessa. -- Hälyttää _ei saa_ missään tapauksessa. Jos
kutsun vihellyspillillä, silloin tulette heti kahden miehen kanssa
avukseni! Ymmärrättekö?
-- Ymmärrän, herra kapteeni! Mutta enkö saa...?
-- Vaiti! sähähti Marcus kiukkuisesti. Hän oli nähnyt hämmästystä
ja epäluuloa aliupseerin tuijottavissa silmissä; hän tiesi kaiken
riippuvan hiuskarvasta ja käsitti, että röyhkeys oli ainoa, mikä
voisi kohottaa hänen luottoaan. Hän käski aliupseerin noudattaa hänen
käskyänsä, säestäen sitä purevalla haukkumasanalla ja kirouksella, --
ja lähti kasarmiin.
Pääoven luona seisoi kaksi tummaa haamua; hän meni niiden luokse ja
kuiskasi hiljaa:
-- Olkaa heti valmiit tulemaan avukseni, jos huudan tai vihellän...
Menen ottamaan selvää...
-- Hyvä on, herra kapteeni! vakuutti vahti innokkaasti.
Koko yön olivat sotilaat neuvotelleet, mitä olisi tehtävä. Esitettiin
lukemattomia ehdotuksia, mutta suuri enemmistö kallistui lopulta sille
puolelle, että oli aseet kädessä rynnättävä ulos, koska heitä joka
tapauksessa odotti kuolema. Järkevämpien varoituksia ei enää kuunneltu.
Suuressa, pimeässä harjoitussalissa pitivät piiritetyt miehet kokousta;
he olivat juuri tekemäisillään sensuuntaisen päätöksen, kun Marcus
astui sisään. Hän ehti vain kuulla erään sotilaan päätöstä koskevat,
kiihkeät sanat. Suoraa päätä hän nousi tuolille mustan joukon viereen
ja kuiskasi nopeasti ja läpitunkevasti:
-- Olen sotilaskomiteasta ja ehdin sanoa vain jonkin sanan -- luulen
tulleeni ilmi. Älkää ryhtykö _mihinkään väkivaltaan!_ Liitto pelastaa
teidät, ennen kuin tuomiota ehditään toimeenpanna. Siis rauhallisuutta.
Lupaatteko?
Joukko hyväksyi ehdotuksen hillityllä, innokkaalla muminalla ja Marcus
lisäsi nopeasti:
-- Jos minut saadaan tuolla kiinni, niin pysykää te vain rauhallisesti
sisällä. Hyvästi toverit!
Samassa hän katosi ovesta ulos.
Kun Marcus varovasti läheni pikkuporttia, näki hän kahden upseerin
kiihkeästi viittoillen puhuvan aliupseerin kanssa. Sitten he
paljastivat revolverinsa ja lähtivät kasarmiin. Marcus näki heidän
seisahtuvan vielä portilla, ja toinen käski sotilaiden seurata heitä.
Marcus katsahti terävästi ympärilleen; hänen sydämensä alkoi kiivaasti
lyödä: piha oli siltä kohdalta aivan autio, -- ja upseerit lähenivät.
Marcus painautui maahan ja huomasi samassa jotakin tummaa polun
läheisyydessä; matalana kuin vaaniva jaguaari hän nelinryömin hiipi sen
taakse -- se oli jokin rikkaruohopensas.
Liikkumattomana, henkeä pidättäen makasi Marcus, sormi pistoolin
liipaisimella, kun hänen vainoojansa hiljaa kuiskaillen hiipivät ohi.
Sitten hän nousi ja juoksi kuulumattomasti toiselle puolen pihaa.
Lankkuaidan raosta hän katsahti kirkkaasti valaistulle kadulle, ja
nähdessään kadun toisella puolella avoimen pikkuportin päätti Marcus
asettaa kaikki viimeiselle kortille. Hän oli etevä voimistelija,
ja nyt tuntui, aivan kuin vaara olisi jännittänyt hänen ruumiinsa
teräsjouseksi. Hän veti itsensä käsivoimin aidalle, paiskautui
notkeasti yli -- ja samassa silmänräpäyksessä suoraan yli kadun kuin
henkensä edestä...
Juuri kun hän ehti portille, iskivät kuulat hänen takanaan katuun
räiskyen ja vonkuen, mutta hän pääsi sisään! Samaa vauhtia hän jatkoi
pihan perälle ja sieltä matalan aidan yli toiselle pihalle -- ehtipä jo
kolmannellekin...
Mutta äkkiä syntyi tavaton hälinä, hälytyslaukaukset räiskyivät,
ja valonheittäjäin suunnattomat valonsäteet syöksyivät sinne tänne
hätäisesti ja kiukkuisesti etsien aivan kuin jotkut ilmestyskirjan
pedot olisivat raivokkaina piesseet pyrstöillään taivasta ja maata.
Samassa Marcus kuuli panssariauton kumean jyrinän -- se seisahtui
seuraavan talon kohdalle!
-- Ahaa! Koettavat _sulkea tien!_ välähti Marcuksen aivoissa;
sekuntiakaan viivyttelemättä ponnahti hän taas yli lankkuaidan ja
huomasi tulleensa samalle mäelle, jonka takana Julius odotti! Kaikki
voimansa jännittäen hän kiiti ylöspäin epätasaista kallionrinnettä.
Hän oli jo miltei kallion laella, kun hänen ympärillään välähti
sokaiseva kirkkaus. Hän loikkasi vielä muutaman askeleen; kun hän
paiskautui erään kiven taakse, iskivät kuulat vinkuen ja räiskyen hänen
viereensä yhtenä terässateena, ja hänen mielessään välähti, ettei enää
pelastu...
Muuta hän ei muistanutkaan; koneellisesti hän hiipi kumarassa
korkeimman paikan yli kuulain vinkuessa. Sitten hän tunsi nousevansa
seisomaan ja lähti hurjasti juoksemaan alaspäin. Kuin unessa hän
hypähti liikkeessäolevaan autoon -- tunsi sen paiskautuvan eteenpäin
kuin pillastunut hevonen.
Nyt vasta hän huomasi huohottavansa ankarasti, kurkkua kuivasi, ja
suolainen hiki tunkeutui kirvelevänä silmiin.
-- _Pelastuneet!_
Eipäs -- sillä samassa kuului takaapäin laukauksia ja siellä näkyivät
auton tulisilmät!
Marcus hämmästyi: Julius ajoi suorastaan hirveää vauhtia eikä toinen
sittenkään jäänyt enempää -- ja taas vinkuivat kuulat korvissa...
Ahaa! -- kilpailuauto -- mauserpistooli! välähti Marcuksen aivoissa.
Hän sieppasi nopeasti konepistoolinsa ja kohdisti sen tulen
takaa-ajajan lyhtyihin.
Marcus ei kyennyt tähtäämään; hänen ruumiinsa vapisi ja otsalta
virtaava hiki sokaisi silmät. Onneksi näkyi toinen tulisilmistä sentään
sammuvan -- hetken kuluttua toinenkin.
Julius hiljensi vauhtia, ja he alkoivat suunnitella, miten parhaiten
pääsisivät kaupunkiin.
Mutta syysaamu alkoi jo hämärtää, ennenkuin he sinne ehtivät.