Eräässä läheisessä pikkukaupungissa sattui seuraava tapaus.
Koko pataljoona seisoi kasarmin avaralla pihalla. Iltahuuto oli juuri
päättynyt.
Pataljoonan varsinainen päällikkö oli sairastunut ja hänen tilalleen
oli tilapäisesti määrätty eräs vanhahko kapteeni.
Tämä oli aivan huumaantunut ilosta ja ylpeydestä; hän ei ollut kohonnut
yhtä nopeasti kuin toverinsa, ja nyt, aavistaessaan sodan syttyvän,
toivoi hän jollakin erikoisella teolla pääsevänsä esimiestensä suosioon
-- ja tänään hän oli keksinyt tuollaisen teon ja valmistautunut siihen:
hänen piti kohottaa sotilaitten sotaista innostusta!
Kun siis tavanmukainen toimitus oli päättynyt, rykäisi hän arvokkaasti
-- ja illan hiljaisuudessa kajahti harvinaisen kova, hiukan rämisevä
ääni -- ikään kuin vanha, ruostunut sotatorvi:
-- Sotilaat!
Hän piti pienen tauon ja alkoi sitten röyhkeän juhlallisesti selittää,
mikä erinomainen kunnia lankeaa pataljoonan osaksi, kun sekin saa
hyökätä vihollisen kimppuun ja _kostaa_ viime maailmansodan tähden.
Hänen silmänsä alkoivat kiilua, ja samalla muuttui hänen puheensa
yhä verisemmäksi; hän miltei huumaantui kuvaillessaan, miten kurjat
viholliset murskataan mäsäksi, hajoitetaan kuin akanat tuuleen! Lopuksi
hän huusi haltioissaan:
-- Koska sota jälleen saattaa kunniamme välkkymään ja loistamaan
kirkkaana kuin aurinko -- niin nyt kohotamme kolminkertaisen
eläköönhuudon _sodalle!_ Eläköön!
Hän oli jo edeltäpäin nauttinut siitä, miten mahtavasti huuto kajahtaa
kasarmin seinästä toiseen -- ja nyt hän kuuli vain oman äänensä,
muutaman luutnantin ja aliupseerin säestämänä; mutta miehistö oli
ääneti.
-- Mitä, _mitä_ tämä on? Miksi ette huuda, kun käsken? Huutakaa, minun
jäljessäni! Eläköön!
Ei nytkään! Kapteeni oli kuvitellut, miten esikunta saisi raportin,
kuvauksen siitä mahtavasta sotainnosta, jonka hän herätti
pataljoonassa. Mutta nyt? Hiki nousi hänen päähänsä, ja hän ärjyi aivan
kuin hurjistuneena:
-- _Mitä_ tämä merkitsee? Uhmaatteko te minun käskyjäni? Vastatkaa
lurjukset?
-- Ei se kuulu palvelukseen! kuului jostakin sivultapäin hillitty ääni.
Kapteeni marssi sinne juhlallisena ja ankarana kuin vihastunut
kuningas, ja seinät kajahtelivat hänen karjunnastaan:
-- Kuka huusi? Ilmoittakaa heti, kuka huusi! Minä käsken teitä,
lurjukset! Te olette täällä totellaksenne minun käskyjäni!
Silloin kuului kaikkialta vihastunutta, matalaa murinaa, mutta siitä ei
erottanut kuin muutaman sanan.
Kapteeni joutui miltei suunniltaan. Nuo olivat ensin kokonaan pilanneet
hänen hyvän suunnitelmansa -- ja nyt vielä tuo...
-- Roistot! -- hän karjui vimmoissaan. -- Kuka huusi? Sanokaa se --
muuten näytän teille! Ja sanokaa, miksi ette huutaneet eläköön sodalle?
Vastatkaa!
Kolmannen komppanian ensi rivissä seisoi eräs laiha sotilas. Hän
vihasi kapteenia niinkuin muutkin, mutta nyt hänen silmänsä aivan
hehkuivat vihasta: kapteeni oli tänään taas juoksuttanut häntä pari
tuntia kasarmin pihalla, ja epämukava saapas oli kalvanut hänen toisen
jalkansa verille. Hän ei voinut enää hillitä itseään, vaan huudahti
kiihtyneenä:
-- Huutakaa itse! Me emme lähde teidän sotaanne!
Sotilas huusi sillä kertaa yksin, ja kapteenin terävä katse
merkitsi miehen salamannopeasti -- aivan kuin taitava ampuja, joka
silmänräpäyksessä lähettää tappavan kuulan otuksen ruumiiseen. Mutta
hän koetti saada useampia. Hän oli siis kääntyvinään toisaalle ja huusi
pilkallisesti:
-- On häpeällistä, että pataljoonassamme on yksi pelkuri -- tai
isänmaanpetturi. Jumalan kiitos, että tulee sota! Siellä nuo
taudit paranevat nopeasti. Esimerkiksi ampumahautojen kaivaminen
konekivääritulessa on hyvin parantavaa: tulee hiljaiseksi, pelkuruus
katoaa ja lopulta mies oikein syleilee isänmaata.
-- Kyllä te mielellänne murhauttaisitte meidät! huudahti sama sotilas.
-- Mutta me emme tule, se on päätetty!
Kapteeni miltei tyyntyi: nyt mies oli sanonut tarpeeksi.
Hän asteli juhlallisesti kolmannen komppanian eteen ja komensi
kylmällä, ankaralla äänellä:
-- Numero 35 -- ulos rivistä! Mars!
Sitten hänen silmänsä pienenivät koviksi ja teräviksi kuin naskalin
kärjet, ja hän sanoi teennäisen hitaasti ja pilkallisesti:
-- Minä luulen, etten kuullut oikein ... sanoitteko päättäneenne,
ettette lähde sotaan?
Kapteenin pilkallinen ääni ärsytti sotilasta, hänen ahavoituneet
kasvonsa tummenivat vihasta, ja hän lausui lujasti:
-- Minä ja toverini emme aio lähteä sotaan. Sen minä sanoin -- ja se on
totta!
Hetkisen oli aivan hiljaista -- jossakin kaukana kaupungilla vain
jyrisivät yksinäiset rattaat.
-- Vai niin, vai niin! -- matki kapteeni venyttäen ääntään, joka
väreili salatusta tyytyväisyydestä, ikään kuin hän olisi hiljaa
murissut. -- No niin... Vai niin! Miksi ette siis lähde sotaan?
Sotamies kiinnitti kapteeniin pelottoman katseensa, ja hänen äänensä
oli katkera ja metallinkova:
-- Sota ei ole muuta kuin teurastusta, emmekä me tahdo ruveta
murhaajiksi. Ne, joita meidät nyt vietäisiin tappamaan, eivät ole
koskaan tehneet meille pahaa. Jos teillä on jotain keskinäistä vihaa
naapurimaan herrojen kanssa -- niin tapelkaa keskenänne!
Silloin kuului sotilasjoukosta mielenliikutuksesta vapiseva ääni:
-- Ja Jumala on kieltänyt tappamisen...
-- Ulos rivistä! karjaisi kapteeni käskevästi ja uhkaavasti.
Vaaleaverinen, pitkä sotilas astui rivistä omituisesti hoippuen. Hänen
laihat kasvonsa olivat kalvenneet, mutta hänenkään äänensä ei enää
vavissut:
-- Jumala on kieltänyt tappamisen... Hän on päinvastoin käskenyt
rakastamaan vihollisiaan. Teillä on kyllä sotalakinne -- mutta enemmän
tulee kuulla _Jumalaa_ kuin ihmisiä!
-- Onko teillä _vielä_ jotain sanottavaa? kysyi kapteeni käheästi, ja
hänen silmänsä välkkyivät pahaenteisesti.
-- Ja sill'aikaa kun meidät tapetaan vieraassa maassa, puhui taas
pitkä, laiha mies, -- kuolevat vaimomme ja lapsemme kotona nälkään.
Tappakoot siis ennen täällä jos tahtovat. Ottakoot vielä senkin synnin
päällensä!
Kapteeni käveli muutaman askeleen edestakaisin, aivan kuin
ymmärtämättä, mitä pitäisi tehdä. Vihdoin hän komensi kovalla,
käskevällä äänellä:
-- Sotilaat! Sitokaa nuo kapinoitsijat -- ja viekää putkaan! Mars!
Yksikään mies ei liikahtanut.
Kapteenin kasvot kalpenivat, ja hänen tuuhea täysipartansa heilui --
hän ei näyttänyt löytävän sopivia sanoja.
-- Kuuletteko, koirat?
Riveistä alkoi kuulua uhkaavaa murinaa ja joitakin synkkiä huudahduksia:
-- Me olemme kaikki samaa mieltä!
-- Emmekä me sentään _koiria_ ole!
-- Viekää meidät siis kaikki putkaan!
-- He puhuivat totta.
-- Menkää itse putkaan!
Kapteeni käännähti kostonhimoisena sinne tänne, mistä milloinkin kuuli
loukkaavampia huutoja, ja hänen suuri päänsä keikkui lyhyen kaulan
varassa kuin suuren pöllön, joka on äkkiä tuotu päivänvaloon.
Mutta kun hän ei saanut ketään kiinni, alkoi hän vavista raivosta ja
huusi hirmustuneena:
-- Ellette paikalla tottele, ammutan minä jok'ainoan! Sillä te olette
tehneet selvän _kapinan!_ Ja ellette...
Hänen äänensä hukkui voimattomana siihen vihan ja katkeruuden myrskyyn,
joka puhkesi sotilasjoukossa. Rivit näyttivät hiukan liikahtavan:
sekavan metelin ylitse erotti vain joitakin erinäisiä huutoja:
-- Ampukaa vain!
-- Ei ole väliä, missä ammutaan!
-- Ammu itse itsesi!
-- Mene itse sotaasi!
Kapteeni koetti urhoollisesti pitää puoliaan, mutta ylivoima oli liian
suuri. Kasvot raivosta tulipunaisina hän viittasi lähimpänä seisovan
aliupseerin luokseen ja käski viedä pääkapinoitsijan putkaan.
Kun sotilaat näkivät aliupseerin tarttuvan kapinoitsijan hihaan,
taukosi meteli yhtäkkiä.
Sotilas riuhtaisi itsensä irti, sähähtäen läpitunkevasti:
-- Minä _en_ tule yksin!
Aliupseeri pysähtyi neuvottomana, sillä kaikki tuijottivat häntä
uhkaavan näköisinä.
Silloin hyökkäsi kapteeni sotilasta kohden punaisena ja raivokkaana
kuin jättiläismäinen tappelukukko.
-- Vai sinä vastustat! Vai niin! Tuosta saat! Menetkö nyt? Menetkö?
Ja joka lauseen välillä hän iski sotilasta kaikin voimin nyrkillä
suoraan kasvoihin, sitten kummallekin korvalle; tämä saattoi vain
vaivoin pysyä pystyssä, ja veri alkoi pursua hänen suustaan ja
sieraimistaan.
-- Älkää lyökö enää! koetti sotilas iskujen välillä katkonaisesti
sopertaa, mutta sai samassa entistä ankaramman iskun vasten suutaan ja
lennähti hervottomasti selälleen.
Näytti aivan kuin pahahenki olisi mennyt mieheen. Kun hän äkkiä nousi
ylös, olivat hänen kalpeat, vertavuotavat kasvonsa vääristyneet -- ja
nopeana kuin haavoittajansa kimppuun syöksyvä pantteri hän hypähti
pistin ojossa kapteenia kohden.
Tämä sai juuri sapelinsa tupesta, kun leveä pistin hurjalla voimalla
lävisti hänen rintansa.
Kapteenin kädet revähtivät levälleen; hän vaipui käheästi voihkaisten
maahan... Joitakin hervottomia potkaisuja -- ja hän oli kuollut.
Syntyi kauhea sekasorto. Kolme aliupseeria hyökkäsi sapelit
paljastettuina murhaajan kimppuun, ja ensin näytti siltä, kuin tämä
tulisi silmänräpäyksessä silvotuksi.
Mutta samalla hetkellä kuului raivokas, moniääninen ärjähdys. Murhaaja
hypähti nopeasti hiukan taaksepäin ja kolme sapelia välkähti tyhjässä
ilmassa... Aliupseerien ylitse vyörähti ikään kuin harmaa, sekava
aalto, huutoja, teräsaseiden kalsketta -- sitten kaikki vaimeni
vähitellen, muuttui taas hiljaiseksi...
Vanhempi luutnantti seisoi hiukan sivussa nuoremman toverinsa kanssa,
ja hänen kasvonsa olivat kalvenneet liidunvärisiksi. Nyt hän kopeloi
suonenvedontapaisesti revolveriansa, hän vapisi niinkuin hänellä olisi
ollut ankara vilu ja änkytti katkonaisesti:
-- Mitä -- te olette -- tehneet?
Häntä läheni eräs voimakkaan näköinen mies, sanoen puolittain
ystävällisesti, puolittain uhkaavasti:
-- Herra luutnantti -- emme tahdo teille mitään pahaa. Lähtekää siis
vain ilmoittamaan!
Luutnantti tovereineen lähti.
Suuri miesjoukko oli hajaantunut useaan tiheään ryhmään.
-- Veljet, miten nyt käynee? kuului eräässä ryhmässä levoton pelokas
ääni; joku huoahti raskaasti, muutamat loivat ympärilleen hätääntyneitä
katseita.
-- Kapteenia ei olisi saanut tappaa.
Suurimman ryhmän keskellä seisoi murhaaja, masentuneena,
kuolemankalpeana; veri vuoti hänen suustaan ja sieraimistaan, mutta hän
ei näyttänyt sitä huomaavankaan. Kun hän raskaasti hengittäen katsahti
himmein silmin ympärilleen, tuli mieleen kuolettavasti haavoitettu
metsäneläin, joka herkillä korvillaan kuulee lähenevän metsästäjän
askeleet.
-- Veljet, pahasti minä tein, hän puhui matalalla, miltei vaikeroivalla
äänellä. -- En ymmärrä, miten kaikki kävi, en aikonut... Mutta kun
jalkaani poltti niin kovin siitä juoksuttamisesta päivällä, ja kun hän
ei tauonnut en ymmärtänyt enää mitään...
-- Oma vikansa! Sinua emme syytä! huusivat useat kiihkeästi.
-- Oikein teit!
-- Oikein se ei ollut, alkoi matalalla, sointuvalla äänellä sama mies,
joka luutnanttia oli puhutellut. -- Siitä voi tulla vielä kauheita
seurauksia. Mutta minkä sille voi. -- Ihminen on sentään ihminen.
-- Niin on! Emme voi syyttää!
-- Emme sinua syytä, veli!
Keskeytyksen vaiettua jatkoi äskeinen puhuja hillitysti ja vakavasti:
-- Nyt meidän täytyy vain koettaa estää nuo seuraukset. Ja ensimmäinen
ehto on, että pysymme lujina päätöksessämme. Jos pienempikin osa luopuu
tovereistaan, niin silloin joudumme kaikki kuoleman omiksi; mutta
jos kaikki ovat miehiä -- niin heidän on vaikea ampua täysilukuista
pataljoonaa. Rohkeutta siis! Ja kukaan älköön _pettäkö_ veljiänsä.
Kun hän oli lopettanut, kuului innostuneita, päättäviä huudahduksia:
-- Oikein puhut, veli!
-- Kaikki pysymme lujina!
-- Minut ainakin saa tappaa -- mutta minä en peräydy!
-- Enkä minä!
Ja aivan kuin vastaukseksi noihin huudahduksiin alkoi kaukaa
kaupungilta kuulua kumeata jyrinää; se läheni lähenemistään -- aivan
kuin olisi lähestynyt troopillisten maiden peloittava hirmumyrsky.
Se tuntui kaamealta illan hiljaisuudessa.
-- Panssariautot.
Syvän hiljaisuuden vallitessa he kuuntelivat, miten autot kasarmia
lähestyessään hiljensivät vauhtiaan -- aivan kuin pahantekijät, jotka
lähenivät rikospaikkaa.
Osa niistä kuului pysähtyvän pääportille. Pitkä ulkohuonerivi kadun
varrella esti näkemästä, mitä siellä tapahtui, mutta hillitystä
jyminästä ja maan tärinästä he tiesivät, että panssariautoja vyöryi
toisellekin portille -- aivan kuin salaa hiipien. Hetken kuluttua oli
hiljaista: autot olivat kaikki paikoillaan.
Saarretut!
Heidät oli siis suljettu aivan kuin häkkiin -- kuin lauma petoeläimiä.
Ja saarrettujen petojen lailla he katsahtivat ympärilleen.
Kauhea voimattomuuden tunne oli kalventanut heidän kasvonsa -- se
saattoi heidät kiristelemään hampaitaan.
Joku kuului hiljaa kuiskaavan:
-- Porttien takana on nyt _kuolema_.