Katseltuansa ikkunasta kadulla käytyä hurjaa mellastusta Nancy Scovil
oli menehtymäisillänsä naurusta vaipunut tuolille tyyntyäkseen ennen
maatapanoa. Hänet valtasi lämmittävä tyytyväisyyden tunne, jollaista
työmies tuntee päivän päätyttyä, kun hänen uupuneet lihaksensa
vakuuttavat hänelle, että hän on ansainnut leipänsä.
Numero Kymmenen miellytti häntä; hänen oli siellä hauska olla; ja hänen
onnensa olisi ollut täydellinen, jos hänellä vain olisi ollut kumppani.
Mutta siihen saakka hän oli turhaan tähyillyt miesjoukkoa sitä varten.
Monet kyllä olivat ruumiillisesti voimakkaita, mutta hänellä oli hieno
epäilys, että he osoittautuisivat älyllisesti heikoiksi. Istuessansa
nyt kädet ristissä pään takana, muistellen hurjia, parrakkaita kasvoja,
hän kuuli toisen kerran samana iltana revolverinpamahduksen, tällä
kertaa kaukaa kadulta.
Hän oli heti ikkunassa, mutta ei aluksi erottanut mitään. Kaukaa kuului
sekavaa hälyä, mutta siinä kaikki. Ja sitten — se näytti pimennosta
eroavalta varjolta. Lyhdyn valo loi Kaljun myymälään saakka himmeää,
lepattavaa kajastusta, ja nyt sujahti siitä rakennuksesta esille hahmo,
jota heti seurasi joukko toisia. Yksinäinen olento kääntyi katua pitkin
kiitämään häneen päin, mutta ennenkuin se ennätti päästä vauhtiinkaan,
saavutti sen joukko, joka nieli sen.
Vielä ei Nancy erottanut kohtausta kuin hyvin hämärästi, mutta
siristäessään silmiänsä ja pinnistäessään katsettansa hän näki, että
sekavassa ahdingossa tapahtui jonkunlainen purkaus. Käsiä ja jalkoja
heilahteli ilmassa, päitä ponnahteli sinne tänne, ja sitten taaskin
erosi yksinäinen hahmo tungoksesta, lähtien kiitämään katua pitkin.
Mutta se oli samanlaista kuin kärpäsen ponnistelu sen koettaessa
ryömiä takerruttuansa liimaiseen kärpäspaperiin. Ennenkuin pakolainen
ehti kovinkaan pitkälle, oli joku taempaa rientänyt takaa-ajaja hänen
kimpussansa.
Tällä kertaa oli ryhmä niin lähellä, että Nancy erotti joitakuita
yksityiskohtia. Pakenija oli paljain päin, hänen paitansa oli revitty
riekaleiksi, ja valo välähteli siellä täällä paljaasta ihosta. Hän
juoksi, kunnes jokin hänelle ilmaisi, että ahdistajat olivat taaskin
hänet saavuttaneet. Sitten hän pyörähti yllättävän äkkiä ja sivalteli
iskuja oikealle ja vasemmalle vasten takaa-ajajainsa kasvoja.
Se näytti samanlaiselta kuin pitkä, musta aalto, joka tasaisesti vyöryy
hiekkarannalle, voimattomasti kohahtaa esiinpistävää kiveä vasten
ja peräytyy. Ihan samalla tavoin pieni miesparvi syöksyi yksinäisen
pakenijan jälessä ja seisahtui kesken kiivainta rientoaan.
Takaa-ajajain peräytyessä ja etumaisten estäessä taempana tulevia,
kiihkeästi eteenpäin pyrkiviä kumppaneitaan, kääntyi pakenija jälleen
pinkaisemaan pitkin katua.
Tällä kertaa hän sai hyvän etumatkan, ennenkuin vainoojat uudelleen
lähtivät hänen perässään. Ja sellaisen edun saavutettuansa hän lisäsi
välimatkaa jokaisella askeleella, niin että hän näytti suorastaan
lentävän pitkin maanpintaa, jättäen ahdistajiaan yhä kauemmaksi
jälkeensä. Mutta kiireissänsä tai hädissänsä hän ei huomannut parasta
mahdollisuuttaan. Groganin kapakan edustalla oli useita satuloituja
hevosia, mutta — ehkä arvellen, ettei hän ennättäisi ponnahtaa satulaan
ja saada ratsua liikkeelle, ennenkuin takana tulijat ehättäisivät
likelle — pakolainen juoksi pysähtymättä Groganin kapakan ohitse.
Mutta takaa-ajajat huomasivat heti hänen erehdyksensä. Heidän
hengästyneistä kurkuistansa pääsi käheä, voitonriemuinen luikkaus.
Heidän rientäessänsä kapakan ohitse keikahti jokaiseen satulaan hahmo,
ja samassa lähti puolikymmentä paimenratsua tavalliseen äkilliseen
tapaansa kiitämään pitkin katua, niin että maa tömisi.
Sen äänen kuullessaan pakolainen loi yhden ainoan vilkaisun taaksensa,
kumartui sitten vielä hiukan syvemmälle eteenpäin ja ponnisti eteenpäin
kahta vinhemmin. Nyt Nancy erotti hänet ihan selvästi. Hän juoksi kuin
siivekäs Merkurius vain varpaittensa tuprautellessa pölyä maasta,
pää pystyssä, rikkinäisen paidan repaleet lepattamassa takana, tukan
hulmutessa hänen juostessansa vastatuuleen. Nancyn sydän sykki rajusti.
Hän olisi ollut valmis antamaan mitä hyvänsä hevosesta, jonka hän
olisi voinut sijoittaa miehen vierelle, verrattomasta hevosesta,
joka jättäisi paimenponit jälkeensä yhtä nopeasti kuin mies itse oli
jättänyt niiden ratsastajat.
Mutta kamppailu oli ilmeisesti lopussa. Paimenponit olivat nyt päässeet
täyteen vauhtiinsa, niiden hoikat kaulat olivat ojennetut eteenpäin,
kuonot olivat vain muutamien senttimetrien korkeudella kadun tomusta
ja vatsat keskellä harppausta tuskin sen korkeammalla. Jokaisella
askeleella ne saavuttivat juoksijaa peloittavasti, ja heidän takanansa
kiiruhti joukon loppuosa, kiljuen kiihkeästi ehättäessänsä mukaan
otusta kaatamaan.
Taaskin pakolainen vilkaisi taaksensa. Nyt hän oli likellä hotellia,
ja hevoset nelistivät vain muutamia metrejä häntä jälempänä. Hän oli
ponnistanut uljaasti, mutta nyt oli kaikki lopussa.