»Koko avara maailma!» ihasteli Nancy. »Rakastan sitä kaikkea!
Ratsastetaan sinne!»
Kannusten kosketus sai ratsun ponnahtamaan suoraan ilmaan, josta se
tuli maahan jäykkäjalkaisena. Se olisi heittänyt vanhan Nancy Scovilin,
vaikka hän olikin perehtynyt satulaan, maahan kuin pehmeän, puolittain
täytetyn säkin, mutta uusi Nancy Scovil istui joustavasti paikallaan,
tempasi hatun päästänsä ja läimäytti sillä mustangia kylkeen.
Se riitti. Mustangi ojensi kaulansa suoraksi ja alkoi juosta oikein
tosissaan, ja Kääpiö ja Punainen Mack hoputtivat ratsujansa, rientäen
jälessä. Aluksi he olivat levottomia, mutta pian he kuulivat Nancyn
ratsastaessa edellä hilpeästi luikkailevan heille ja kumpikin
muisti tytön silmien välkkeen. He tahtoivat nähdä sen uudelleen ja
ratsastivat senvuoksi hurjasti tavoittaaksensa hänet. Se ei heille
olisi onnistunut, jollei heillä olisi ollut paljoa paremmat ratsut
kuin tytöllä, sillä viimemainittu kiiti suoraan eteenpäin välittämättä
siitä, oliko maa rosoista vaiko tasaista. Tuuli purki hänen palmikkonsa
ja hulmutti hänen pitkää, yönmustaa tukkaansa, ja kuutamo välkkyi hänen
hiuksissansa.
He oikaisivat suoraan kumpujen poikki, ja viimeisen laelle ehdittyänsä
he vihdoin näkivät Numero Kymmenen harvat, himmeät valot. Niitä
katsomaan ei pysähdytty. Tyttö kannusti taaskin hevostansa ja
kiiti viimeistä, jyrkkää rinnettä alaspäin ratsunsa kavahdellessa
joka hyppäyksellä. Hänen vihlovan kimakat huutonsa nostattivat
kumppanuksissa omituisia, värähdyttäviä tunneaaltoja, ja saapuessansa
Numero Kymmenen pääkadulle kiljuivat kaikki kolme yhteen ääneen kuin
kolme hornan henkeä, jotka manalasta oli päästetty maan pinnalle
reuhaamaan.
Juuri heidän kuoronsa se kajahti järjestysmiehen ja Jerry Aikenin
korviin, kun viimemainitut hitaasti ja haikeasti laskivat pöydälle
lasinsa juotuaan skotlantilaisen maljansa. Järjestysmies kuunteli otsa
rypyssä. Hän oli kuullut sellaisia ääniä ennenkin. Jerry kuuli ja
virnisti; ei hänkään kuunnellut sellaisia ääniä ensimmäistä kertaa.
Mutta kiljuminen vaimeni äkkiä, tai oikeammin sen seasta kohosi
suloinen, kirkas, kaikuva ääni. Se ei ollut voimakas, mutta se oli
hellyttävän kaunis, ja ikäänkuin sen tunnustukseksi hiljeni hurja
luikkailu, ja laulu jatkui yksin. Se lähestyi — järjestysmies ja
Jerry Aiken seisoivat jähmettyneinä hämmästyksestä — ja kiitävien
hevosten kavioiden kapsaessa lauluja laulaja sitten pyyhälsivät heidän
ohitsensa, ja heille kantautui enää vain juoksevien jalkojen töminää.
Järjestysmies hipaisi otsaansa, kääntyi äkkiä oveen päin, mutta
pyörähti sitten takaisin, hymyillen nolon näköisenä.
»Mitä hornan nimessä», virkkoi hän miettivästi, »on naisella tekemistä
Numero Kymmenessä?»
»Eikö täällä ole niitä koskaan?»
»Ei sellaisia?»
»Mistä sen tiedätte?»
»Tunsin sen — hänen äänensä nojalla saattoi nähdä hänen kasvonsa.»
»Jos hänen kasvonsa ovat samanlaiset kuin hänen äänensä», sanoi Jerry,
»en minä pysy tässä vankilassa, järjestysmies».
Viimemainittu kävi heti vakavaksi.
»Pois sellaiset ajatukset, Smith» varoitti hän. »Minä olen kunnon
mies — ja te näytätte minusta rehelliseltä. Otaksuttavasti ette tänä
iltana ole rikkonut lakia varsin pahasti, mutta koko Numero Kymmenen
tietää minun tuoneen teidät tänne, ja» — tällöin hänen leukansa työntyi
merkitsevästi hitusen eteenpäin — »ja täällä te pysytte!»
»No niin», mutisi vanki, »nähtävästi olen tällä hetkellä teidän
vallassanne».
Järjestysmies naurahti.
»Olen tänä iltana yhtä herkkä kuin kipeäjalkainen hevonen», virkkoi
hän. »Luulen tuntevani teidät, Smith. Tahtoisin sallia teidän majailla
tämän yön täällä ilman käsirautoja — edes telkemättä teitä koppiin.»
»Koppiin?»
»Se on pieni, soma sopukka. Parempaa ei voisi toivoakaan. Avatkaahan
tuo ovi!»
Jerry totteli ja kääntyi sitten jälleen lainvalvojaan päin, kohauttaen
olkapäitänsä.
»Hieman kostea», huomautti hän.
»Teidän ei tarvitse nukkua siellä», ehätti järjestysmies lupaamaan.
»Teidän on vain luvattava pysyä alallanne.» Taaskin hänen silmänsä
soukkenivat, kun hän tarkasti Jerry Aikenin avoimia kasvoja. »Pelkkä
lupauksenne riittää pitämään teidät vankina, Smith; muutoin olen minä
helläjalka.»
»Kiitos!» Jerry nyökkäsi. »Osaan totisesti antaa arvon
miehenmittaiselle vuoteelle. Saatte —»
Hän keskeytti lauseensa äkkiä. Hänen silmänsä laajenivat, ja hänen
päänsä kallistui hieman. Ja sitten levisi hänen kasvoillensa
selittämätön ilme.
Se kuului hyvin hiljaa ja etäältä, yhtä hiljaisena kuin hyttysen surina
painostavan lämpöisenä kevätiltana. Sen äänekkäämpi se ei ollut, mutta
se kantautui kauas ja seinien lävitse — se oli taaskin tytön laulu!
»Levine», sanoi Jerry huokaisten, »enpä taidakaan voida antaa teille
sanaani».
Järjestysmies rypisti otsaansa..
»Kuulkaahan, mies!» suostutteli hän. »Tiedän kyllä, että olette
uskalias ja niin edelleen, mutta olette hullu, jos päivään tai pariin
näyttäydytte Numero Kymmenen joukkueelle. Antakaa miehille aikaa
jäähtyä. Jos nyt menette ulkosalle, tempaa heistä joku revolverinsa ja
ampuu teidät — varmasti!»
»Erehdys», vastasi Jerry hymyillen. »Olen ratsastellut vuoristossa
kotvasen aikaa, mutta en ole nähnyt ainoatakaan lurjusta, joka
turvautuisi revolveriin aseetonta miestä vastaan.»
»Se on teidän asianne», virkkoi järjestysmies päättävästi. »Mutta nyt —
minulla on kiire. Lupaatteko vai ettekö lupaa pysyä täällä tämän illan?»
»En.»
»Minkä tähden ette?»
»Samasta syystä, naapuri, jonka tähden teillä nyt on niin hitonmoinen
kiire.»
Tosin Bud Levine punastui, mutta pysyi vakavana.
»Ammatti on ammatti», sanoi hän. »Te annatte minulle sananne tai
vietätte yönne tuolla kopissa. Jos te näyttäytyisitte tänä yönä, menisi
maineeni murskaksi.»
»Jos panette minut sinne», vastasi Jerry tyynesti, »niin rikon kirotun
koppinne ja myöskin pilaan maineenne, järjestysmies».
»Mikä teitä vaivaa, Smith?»
»Tyttö — ääni, Levine. Se muistuttaa minulle erään tuntemani henkilön
ääntä, ja minä aion ottaa siitä varman selon.»
»Marssikaa sitten koppiin, Smith! Ja liikkukaa vilkkaasti!»
Jerry meni vastahakoisesti kiviseen onkaloon, ja naristen sulkeutui
raskas ovi hänen jälkeensä. Heti syntyi hänen ympärillensä melkein
kouraantuntuva pimeys — kostea, vastenmielinen pimeys.
Ensin hän kuuli ulkopuolelta, kuinka lukko, joka sulki hänen vankilansa
oven, kitisi ja kalahti kiinni; sitten kuului järjestysmiehen hyräilyä,
kun hän ripeästi asteli huoneessansa, valmistautuen poistumaan. Sitten
läjähti ulko-ovi, ilmaisten Bud Levinen lähteneen samalle tielle, jota
koko Numero Kymmenen kulki tänä öiden yönä.
Jerry Aiken seisoi ihan hievahtamatta keskellä koppiansa ja alkoi
ajatella. Kaukaa, vieläkin yhtä hiljaisena kuin hyttysen surina, mutta
äärettömän suloisena ja kiihoittavana kuin viini, kuului tytön laulun
poljento.