Ainakin yhdestä piirteestänsä Numero Kymmenen sai oikeutetusti
ylpeillä, nimittäin lainvalvojastaan. Eihän se piirre tosin
ollut ihan ainutlaatuinen. Moni kaupunki saattoi kerskailla
nähneensä liittohallituksen lainvalvojan työskentelemässä, mutta
vain harvat voivat väittää Yhdysvaltain lainvalvojaa omaksi
yksityisomaisuudeksensa. Mutta niin oli Numero Kymmeneksi nimitetyn
hökkelirykelmän laita. Numero Kymmenessä pysähtyvillä ripeästi
taivaltavilla matkamiehillä oli sangen usein aihetta samota kaupungin
joka puolella leviävän laajan aavikon poikki; ja hyvin usein Numero
Kymmenessä välähtivät teräaseet ja pamahtivat revolverit, kun
matkamiehet sattuivat vastakkain ja iskivät yhteen.
Tässä levottomuuden keskuksessa keskittyi vaara erikoisesti yhteen
kohtaan. Lainvalvoja lausuikin usein: »Jos tämä kaupunki on askeleen
päässä helvetistä, niin helvetin täytyy olla Groganin talossa.»
Groganin talo oli kapakka ja pelisali. Eikä Grogan vähääkään välittänyt
lainvalvojan sanoista. Hän oli nähnyt lainvalvojia liian useita. Heidän
keskimääräinen elämänsä Numero Kymmenessä oli kahdeksan kuukautta.
Eikä Grogan senvuoksi kiinnittänyt huomiota sellaisten lyhytaikaisten
olentojen huomautuksiin.
Tämä lainvalvoja — Bud Levine oli hänen nimensä — oli ollut Numero
Kymmenessä jo kokonaista kuusi kuukautta, mikä merkitsi, ettei hänen
elinaikansa enää ollut pitkä; ja jonkun verran vapauksia on aina
suotava kuoleman kynnyksellä oleville ihmisille. Lainvalvoja Bud
Levine oli yhtä hyvin kuin kuka muu hyvänsä selvillä siitä, että
hänen aikansa alkoi kohtapuoleen olla ylitetty, mutta hän oli niitä
puolittain päättäväisiä, puolittain nauravia miehiä, jotka ottavat
kaikki tapaukset sellaisina ja tekevät työtä eivätkä huolehdi. Hän
ei milloinkaan luonut epäilevää, tähyävää silmäystä Numero Kymmeneen
saapuneisiin uusiin tulokkaisiin. Hän odotti häiriöitä ja vastuksia
niitä etsimättä, eikä hänen koskaan tarvinnut odottaa kovin pitkiä
aikoja.
Joskus oli jostakin karjakartanosta paennut revolverisankari saapunut
Numero Kymmeneen kukonaskeleen verran takaa-ajajainsa edellä ja ryhtyi
taisteluun kaupungin ainoalla hiekkaisella kadulla. Toisinaan tuli
kaivoskaupungista korttihuijari kimpsuinensa aavikon halki ja hypisteli
pahvilappusiansa Groganilla, kunnes terävä silmä havaitsi petoksen ja
savuava revolveri puhui paljastuksesta lyhyellä, terävällä äänellä.
Milloin taas Numero Kymmeneen saapui yksinäisiä ratsastajia, hiljaisia,
säyseitä miehiä, jotka konjakki tai ikävystyminen sai vimmastumaan.
Mutta aina vähäväliä liikkui virnistelevä kuolema Numero Kymmenen
kadulla ja kolkutti lainvalvojan ovelle, ja hän nousi aina vastaamaan
kutsuun ja palasi hengissä, tietäen joka kerta vähentäneensä
elinmahdollisuuksiansa — astuneensa askeleen likemmäksi omaa tuhoansa.
Tähän kaupunkiin ratsasti Jerry Aiken etsimään — Florida-vettä!
Hän meni tietenkin siihen ainoaan paikkaan, josta sitä mahdollisesti
saattoi olla saatavissa, sekatavarakauppaan. Se oli avara vaja,
maalaamaton; sen katto oli julkisivulla alhaalla ja kohosi sitten
loivasti taaksepäin, joten koko tekele näytti jonkun vaativamman
rakennuksen alulta. Se ei ollut monen vuoden ikäinen, mutta
hiekkamyrskyt ja talviset, pieksävät raesateet olivat jo hataroittaneet
sitä, ja vuoristoaavikon paahtava aurinko oli kierostanut ja
pullistunut lautoja, niin että näytti siltä kuin olisi sisällä
ollut jotakin nestemäistä ainetta, joka äärimmilleen kysyi seinien
kestävyyttä. Seinien jokainen patsas ja nurkkaus oli kallellaan.
Jonakin päivänä se myymälä romahtaisi kuin korttirakennus.
Juuri sekatavarakaupan kilpeä Jerry hakikin katseillansa
laskettaessansa kumpujen viimeiseltä rinteeltä kaupungin ainoalle
kadulle. Tasaiselle maalle ehdittyänsä hän hillitsi hevosensa vauhdin
kävelyksi.
Kaikkialla oli hyvin hiljaista ja hyvin pimeätä. Kuu oli peittynyt
paksun pilvimöhkäleen taakse, joten hän ei saanut senkään suomaa
valaistusta, ja Jerry tähysti tarkasti jokaista hökkeliä, jotta ei
ratsastaisi päämääränsä ohitse. Mutta ei edes tulitikun tuikahdusta
näkynyt ainoastakaan hänen sivuuttamastansa talosta.
Vähäiset hökkelit näyttivät kyyristyvän kauemmaksi pimeässä ikäänkuin
tietoisina omasta kehnoudestaan. Jerry ei havainnut ainoatakaan
elon merkkiä paitsi oman hikisen ratsunsa hajua ja pingoittuneiden
satulahihnojen alituista, rytmillistä kitinää. Muuten hän erotti
aavikon väkevän emäksisen lemun yhtä selvänä kuin jos hän olisi
ollut tuhannen kilometrin päässä läheisimmästä ihmisasunnosta.
Mitään ei ollut häntä tervehtimässä; ei käristyvän silavan
sanoinkuvaamattoman hivelevää tuoksua; ei lapsen parkumista, joka
lohdullisesti muistuttaisi naisten hellyydestä ja hoivasta; ei miehen
naurunhohotusta; ei pakisevien naisten kimakoita, nopeita ääniä; ei
edes koiran vinkumista eikä ulvontaa.
Kaikkialla oli ihan hiljaista, äänetöntä ja odottavaa, kunnes hän oli
ennättänyt kadun puoliväliin; silloin hän näki valotäplän, joka paistoi
sekatavarakaupan avoimesta ovesta. Kenenkään oli mahdoton erehtyä
luulemaan paikkaa miksikään muuksi luotuansa sisälle yhden ainoankin
silmäyksen. Helpotuksesta huoahtaen hän keikahti satulasta, heitti
suitset ratsun kaulalle ja astui sisään.
Sisustus oli tavanmukainen. Yhdellä seinustalla oli mausteita
kasattuina lattialle ja ladottuina hyllyille, jauhosäkkejä ja välkkyvä
röykkiö säilykepurkkeja. Niiden vastassa olivat nahkatavarat,
satulat, suitset, erilaiset valjaat, raipat ja niin edelleen, ja
välissä olevalle pöydälle oli läjätty paitoja, liivihousuja ja
hattuja. Jossakin paikassa tuolla takaliston hämärissä sopissa oli
ampuma-aseita, ja muissa onkaloissa ja piilopaikoissa saattoi olla
uskomattoman monipuolinen tavarakokoelma.
Sekatavarakauppias kokoaa varastonsa tuhansista lähteistä.
Kauppamatkustajat, kulkukauppiaat ja muut heidän tapaisensa hankkivat
osan varastoa; muut osat ovat pantattuja kapineita, ja tässä myymälässä
oli hyvin paljon sellaisten ihmisten tavaroita, jotka olivat poistuneet
Numero Kymmenestä äkkiä, liian hätäisesti ehtiäksensä keräämään
kampsujansa ennen lähtöään. Ne sai Kalju Matt-vanhus tavallisesti
ostetuiksi hotellista tai lainvalvojalta pilkkahinnasta.
Jerryn astuessa sisään kallisti Kalju tuoliansa eteenpäin, niin että
kolahti. Hänen kaljuutensa alkoi otsasta ja jatkui sileänä ja kiiltävän
punaisena hänen niskaluuhunsa saakka; sen katkaisi vain tupsu jäykkiä,
valkeita hiuksia, jotka törröttivät ihan hänen kaljun päälakensa
keskellä, muistuttaen intiaanien nylkemistöyhtöä. Tämän sileän pään
kupeilla pistivät hyvästi silmään korvat, pyöreät kuin karhun korvat
ja nipukattomat. Ja korvien välissä olivat ympyriäiset, punertavat
kasvot, pienet, terävät silmät ja keskellä kasvoja kyyhöttävä muodoton
nenä. Pitkäaikainen istuminen ja tukeva syöminen olivat muuttaneet
Kaljun aikoinansa hoikan vartalon toisennäköiseksi. Olkapäistä lähtien
hänen ruumiinsa aaltomaisesti jatkui pyylevään vatsaan saakka, ja
seisoessansa hän pitkien, laihojen jalkojensa tähden näytti lyhyeltä,
lihavalta, puujaloilla kävelevältä vanhukselta. Hän poltti mustaa
piippua, jonka varsi oli jyrsitty pois melkein pesää myöten.
»Iltaa», tervehti Jerry tätä kuvatusta.
»Iltaa», vastasi toinen käreällä äänellänsä.
Kalju ei yrittänytkään nousta pystyyn tiedustaaksensa, mitä hänen
todennäköinen ostajansa haluaisi.
»Tämä teidän kaupunkinne on aika hiljainen», jatkoi Jerry.
»Paikoittain hiljainen, paikoittain meluisa», totesi Kaljun käreä
kurkku.
»Ei edes yhtä ainoata koiraakaan kadulla, kun nyt tulin tänne»,
pitkitti Jerry ystävällisesti, nojaten kyynärpäätänsä kasassa oleviin
liivihousuihin.
Hieman pinnistäen lyhyttä, paksua kaulaansa Kalju käänsi päätänsä
pitääksensä tarkasti silmällä, ettei joitakuita liivihousuja salaa
siepattaisi. Oudompaakin oli hänen myymälässään tapahtunut. Nyt hän
pani merkille, ettei vieraalla ollut revolveria. Se oli omituista.
»Eipä niin», vastasi hän vihdoin. »Tämä ei ole erikoisen terveellinen
kaupunki koirille.»
»Mitä uutta kuuluu, naapuri?»
»Ei mitään erityistä. Jenkins-vanhus kuoli viime viikolla.»
»Häh? Kuinka vanhana?»
»Hän oli kymmentä vuotta nuorempi kuin minä», sanoi ukko.
»Miten hän kuoli?»
»Hänet ammuttiin.»
»Niinkö? Saatiinko ampuja kiinni?»
»Juuri siinä.»
»Mitä?»
»Te seisotte siinä paikassa.»
Jerry katsahti lattiassa olevaan laajaan tahraan, jonka reunat olivat
epätasaiset. Hän siirtyi varovasti syrjään kuten vedestä nouseva kissa.
»Bud tapasi hänet», jatkoi Kalju. »Tarvittiin kaksi laukausta.
Ensimmäinen vain haavoitti häntä, ja Budin oli ammuttava toistamiseen
lopettaaksensa hänet. Bud alkaa käytellä revolveriansa melkoista
hitaammin kuin ennen.»
»Hm!» hymähti Jerry. »Mitä muuta uutta?»
»Ei paljon mitään. Kaksi miekkosta nykäistiin killumaan toisella
viikolla.»
»Täälläkö?» kysäisi Jerry virnistäen.
»Ei», vastasi järkkymätön vanhus. »Kuistilla.»
Hän nyökkäsi.
»Näin heidän putoavan ihan tältä tuoliltani tarvitsematta edes nousta
seisomaan.»
»Hm!» äänsi Jerry taaskin, »Vieläkö on kuulumisia?»
»Ei tuoreita», vastasi Kalju. »Täällä on viime aikoina elämä ollut aika
hiljaista.»
Jerry veti pitkän henkäyksen ja puhalsi ilmaa keuhkoistansa, viheltäen
pitkään.
»Olisin mielelläni mukana viikon tai pari, kun elämä on
kiihkeimmillään», virkkoi hän. »Missä ovat kaikki tänä iltana?»
»Siellä, missä aina muulloinkin», oli vastaus. »Kaupungin toisessa
päässä Groganilla.»
»Siispä minäkin lähden sinne. Mutta sitä ennen, onko teillä
varastossanne hajuvettä?»