Heti kun Jerry ja Scovil olivat ehtineet sen kummun liepeen taakse,
jota kohti he olivat lähteneet kävelemään, sanoi nuorempi mies
katkerasti: »Te voitatte, Scovil. Te tiesitte, mihin vetoon ryhdyitte,
ja pelasitte varmaa peliä. Minä olen menettänyt.»
»Jumalan tähden, Jerry!» tuskaili Scovil syvästi huolestuneena.
»Älkää sälyttäkö lisää taakkaa niskoilleni! Työnne edistyy mainiosti.
Ajatelkaahan, niitä olette pakottanut hänet tekemään!»
»Kone pystyisi tekemään kaikki, mitä hän on tehnyt, ja tekisi sen
nopeammin.»
»Myöskinkö pokerissa?»
Aiken katsahti häneen synkästi ja jatkoi: »Niin, saan hänet pakotetuksi
tekemään työtä kuten automaatti tekee. Mutta mehän toimme hänet tänne
muovataksemme hänet inhimilliseksi olennoksi, enkä minä saa häntä edes
suuttumaan. Olisin iloissani, jos kykenisin edes kerrankin ärsyttämään
hänet kuohahtamaan, mutta häneen verrattuna on kalakin lämminverinen
eläin.»
Hän pysähtyi kuivaamaan otsaansa ja pyyhkimään hikeä kiukuissaan.
»Älkää antako perään, kumppani!» rukoili Scovil »Ymmärrän kyllä,
että se on raskasta, mutta vielä on toivoa. Jos yrityksenne menee
myttyyn, niin ajatelkaa, mikä minua odottaa. On jo rasittavaa viettää
neljäkolmatta tuntia Nanin seurassa, mutta kuvitelkaahan kokonaista
elinikää hänen parissaan!
— Jos aamulla nousen makuulta ja mielessäni on suurisuuntainen
suunnitelma Wall Streetillä suoritettavaa liikepuuhaa varten, niin
istuessani aamiaispöydässä hänen kanssaan tunnen koko ajatuksen alkavan
haihtua uduksi. Hän ei ole ainoastaan taakka, hän on tarttuva sairaus.
Kerron teille, Aiken» — hän alensi äänensä juhlalliseksi - »olen tuonut
kotiini puoli tusinaa kelpo nuorukaisia, eloisia veitikoita, toivoen
jonkun heistä iskevän hänestä kipinän, mutta aina on tulos ollut
samanlainen kuin olisi märkä huopa levitetty tulen päälle. Niin pian
kuin Nancy luo ilmeettömät silmänsä mieheen, menee jälkimäisen äly
menojaan. Hän alkaa änkyttää; hänen puheensa supistuu huokauksiksi.
Jerry, jos jätätte minut yksin, olen mennyt mies.»
»Scovil», vastasi Jerry, »minulle käy vaaralliseksi viipyä hänen
läheisyydessään. Jos vielä olen neljäkolmatta tuntia hänen seurassaan,
olen kuin vahaa hänen käsissään tai väännän hänen niskansa nurin. Niin,
Scovil, tunnen kärsiväni tappion. Kun rehennellessäni ja äyskiessäni
hänelle katson hänen ilmeettömiin silmiinsä, tuntuu minusta siltä kuin
pieksäisin koiraa, joka piiskasta huolimatta ryömii jalkojeni juureen.
Hyi!»
Hän vaikeni vavahtaen, ja myötätuntoisesti Scovil kuiskasi: »Kyllä
ymmärrän. Hänen ollessansa kolmivuotias kuritin häntä kerran, mutta sen
jälkeen minulla ei ole ollut rohkeutta kajota häneen.»
Jerry pitkitti: »Kun hän seisoi, pyyhkien hiekkaa siitä kirotusta
Florida-pullosta, tuntui minusta kuin olisin kiemurrellut hänen
jalkojensa juuressa. Nyt minun on päästävä johonkin kapakkaan ja
saatava kolmikymmenpäiväinen humala. Scovil, tänä iltana eroan
joukostanne.»
Toinen ähkäisi.
»Mutta ettekö oivalla, että hyödytöntä on koettaakaan saada häntä
kiihtymään?» selitti Aiken. »Käsitän, miltä teistä tuntuu; arvelette
hänen silmissänsä silloin tällöin tuikahtavan välkkeen voivan muuttua
todelliseksi elämäntuleksi. Samoin tuntuu joskus minustakin, että
hän on täynnänsä räjähdysainetta ja että sopiva isku saattaisi hänet
räjähtämään.
— Mutta me emme ikinä opi sitä temppua. Scovil, hän on auttamattomissa,
toivoton. Kun mustangi ei taivu syömään muserrettua kauraa, niin voitte
pitää varmana, että se on hyvin kipeä hevonen. Jos valko-ihoinen
pelkää kiinalaista, ei tarvitse olla profeetta ennustaakseen, että
hän on mennyttä miestä. Kun tyttö ei liikuta kättänsä pelastaaksensa
ainoata ihovoiderasiaansa ja kun hän nurkumatta alistuu pesemään
ruoka-astioita, vaikka on tottunut käskemään talontäyteistä
palveluskuntaa — on hän toivottomasti hukassa. Niin se on. Jollei
hevonen tunne raippaa eikä välitä siitä, ei kannata viedä sitä
kilparadalle. Tahtoisitteko tehdä mielikseni?»
»No?»
»Menkää takaisin leiriin ja jättäkää minut tänne yksin. Minun on
saatava takaisin itsehillintäni.»
Rahamies totteli virkkamatta sanaakaan; hän oli liian masentunut
vastataksensa. Ja Jerry istui mukavalle kivelle ajattelemaan tai
pikemminkin pidättyäksensä ajattelemasta. Mutta ponnistuksistansa
huolimatta hän huomasi hampaittensa tuontuostakin puristuvan yhteen ja
kirskuvan.
Kuinka kauan hän oli ollut siellä, sitä hänen oli mahdoton aavistaa,
kun hänen takanansa kuului hillitty ääni lausuvan: »Te!»
Hän katsahti taaksensa ja näki Nancy Scovilin.
»Niin, minä», vastasi hän, nousten pystyyn ja ottaen hatun päästänsä.
»Olette samanlainen kuin näyttämöroisto», virkkoi tyttö huolettomasti.
»Olette kohtelias kun olemme kahdenkesken, mutta karkea, kun meillä on
kuulijoita.»
»Istukaa, tehkää hyvin. Meidän pitäisi puhella.»
»Niin pitäisi», myönsi tyttö. »Minullakin on hiukan teille sanottavaa.»
Ja hän istahti kivelle, jolta Aiken oli noussut, huolimattomasti
nostaen toisen jalkansa toiselle. Oli kummallista, että hän osasi
olla niin luontaisen viehkeä jokaisessa asennossa. Jerry päätteli
sen johtuvan siitä, että häneltä niin tyyten puuttui teennäisyys ja
viekkaus. Hän toimi tunteittensa mukaan, ja sellainen toiminta on
tavallisesti viehättävä.
»Otaksuttavasti te haluatte aloittaa», huomautti Aiken, »puhumalla
näyttämön ulkopuolella osoittamastani kohteliaisuudesta ja
näyttämökonnuudestani? Se luonnollisesti kummastuttaa teitä?»
Mutta hänen ällistyksekseen tyttö vastasi: »Luonnollisestikaan se
ei minua ihmetytä. Tunnen muitakin miehiä, joilla on yhtä omituiset
ajatukset. Heitä hävettää esiintyä herrasmiehen tavoin, kun muita on
saapuvilla. He rehentelevät muiden seurassa. Heistä on hauskaa tekeytyä
raakalaisiksi, luolamiehiksi, alkeellisiksi olennoiksi.»
Nancy lausui tämän hitaasti, intoilematta. Katselipa hän Aikenia
melkein hymyillen omaan sumeaan tapaansa. Jerryn valtasi voimakas halu
painaa hänet polvellensa ja kurittaa häntä.
»Arveletteko te siis minun näyttelevän sitä osaa, luolamiestä?»
tiedusti hän.
»Kyllä, ja sangen huonosti. Yhtä huonosti kuin intiaanipäällikön
raakuutta jäljittelevä pikku poika näyttelee. No niin, te teette sen
niin hyvin kuin saattaa odottaakin.»
»Mutta en kovinkaan luonnonmukaisesti?»
»Suunnilleen yhtä luonnonmukaisesti kuin kymmenen sentin romaanin
roisto luullakseni.»
Aiken tarkasti häntä kuin taulua. Hän oli erittäin viehättävä; bandanna
oli höllästi sidottu hänen kaulaansa, ja hänen kasvoilleen lankesi
leveälierisen sombreron varjo. Ja hänen silmänsä katselivat häntä,
Aikenia, herkeämättä, tunteettomasti, arvostelevan ymmärtävästi.
Hänen katsettansa oli hyvin vaikea kestää. Hän oli sijoittunut ison
kivilohkareen syvänteeseen ja nojannut päänsä sen reunaan, istuen
perin huolettomana. Ja hänen tyyneytensä varsin luonnollisesti herätti
toisessa halun murtaa hänen suojamuurinsa pelkällä väkivoimalla.
»Kuunnelkaahan minua, tyttö!» kehoitti hän äkkiä. »Me emme ole
keinuttamassa kahvikuppeja tarjottimella seurustelusalissa. Me olemme
retkellä vuoristossa.»
»No niin; jos olemme retkellä, niin miksi on kaikki tehtävä
nurinkurisesti?» kysyi tyttö laiskasti. »Olette hankkinut minulle
hevosen, joka liikkuu kuin särkynyt keinutuoli — pelkkää hypittelyä ja
hytkytystä. Se melkein kolisee joka askeleella.»
»Tiedän kyllä, ettei se ole maailman parhaita hevosia», myönsi Jerry.
»Mutta karjapaimenten hevoset eivät yleensä olekaan erinomaisia. Ei
lähestulkoonkaan. Hankin teille parhaan, minkä sain.»
Hän silmäili Nancyä tarkasti. Hän olisi ollut tyytyväinen, jos tyttö
olisi näyttänyt ärtyneeltä, mutta Nancy puhui yhtä rauhallisesti
kuin jos he olisivat keskustelleet ilmasta. Sitten pälkähti Jerryn
päähän ajatus. Jollei hän olisi ollut epätietoinen, ei se epäilemättä
olisi johtunut hänen mieleensä, mutta epätoivoissansa hän siunasi
sitä, pitäen sitä onnellisena mielijohteena. Lyhyesti sanoen, jos hän
kerran ei voinut kiihdyttää tyttöä kiusaamalla, päätti hän avoimesti,
peittelemättä tunnustaa hänelle rakkautensa. Eikä hän sallinut sen
ajatuksen vanhentua.
»Teitä kuunnellessaan saattaisi uskoa», sanoi tyttö, »että koko retki
on suunniteltu minun mukavuudekseni».
Aiken vastasi heti: »Ja te nauraisitte, jos väittäisin, että juuri sitä
varten se suunniteltiinkin.»
»Ainakin ehkä hymyilisin», myönsi tyttö veltosti, katsellen häntä kuin
etäistä maamerkkiä. »Esimerkiksi huono ruoanvalmistus on huonoa, mutta
teidän keittämisenne ja paistamisenne on rääkkäystä.»
Jerry nielaisi voimakkaasti.
»Myönnettäköön, että se on huonoa ja että minä olen maailman kehnoin
kokki —»
»Minä myönnän sen ilman perusteluitakin», vakuutti toinen. »Entä
sitten?»
Se oli taitava isku tuliselle Jerryllekin, mutta hän terästäytyi
pyrkimään eteenpäin. Ja kun hän nyt oli antautunut yrittämään uutta
koetta, ei se ollutkaan kokonaan vastenmielinen. Hän silmäili Nancyn
kaulan piirteitä. Se oli sangen hoikka, kauniisti pyöristynyt ja
kuvastui hyvin valkeana ja pehmeänä helakanväristä bandannaa vasten.
Leuan ulkopiirteet kaartuivat hennon täsmällisinä, kuvastaen korkealle
kehittynyttä hienoutta. Juuri sillä hetkellä piilotti sombreron lieri
kasvojen muut osat, ja Jerry kurotti kaulaansa tirkistääksensä niihin.
Hänen ajatuksensa lensivät nopeasti, ja hänen oli turvauduttava
miltei ruumiilliseen ponnistukseen pakottautuaksensa takaisin
väittelyaiheeseensa.
»Jos hevonen on huono, jos ruoanvalmistus on kehnoa, en minä mahda
sille mitään. Asianlaita on niin, että panen parastani teidän
hyväksenne.»
»Särkemällä tavaroitani, pirstomalla rasioitani ja niin edelleen?
Teillä on harvinainen tapa yrittää.»
»Olenko mielestänne kovakourainen öykkäri.» tiedusti Jerry kiivaasti.
»Ettekö sitten ole? Onko se juuri teidän näyttämöosanne?»
»Tyttö!» huudahti mies äkkiä. »Minä olen kyllästynyt tähän
jonninjoutavaan lörpöttelyyn. Nyt tahdon puhua teille ihan suoraan — ja
teidän on kuunneltava!»
Hän ei nähnyt tytön hatun varjostamia silmiä. Se oli hyvä Nancylle,
ettei hän niitä nähnyt. Sillä niiden luomet avautuivat äkkiä, ja niissä
välähti valo. Nancyn oli tietoisesti ponnisteltava pakottaaksensa ne
jälleen painumaan veltosti alas. Hän katsahti Jerryn kasvoihin ja
peitti huolekkaasti haukotuksen.
»Sitä en voi mitenkään välttää. Minun lienee kuunneltava!»
»Ette voi sitä välttää kerrassaan millään tavoin. Teidän on
kuunneltava».
»No niin, siis minä kuuntelen.»
Viittauksella Nancy kehoitti Aikenia jatkamaan, ja viimemainittu
katsoi käsiä, jotka välähtivät auringonpaisteessa ja jäivät sitten
liikkumattomiksi. Ne olivat hyvin kapeat; pyöreät sormet suippenivat
sirosti vaaleanpunaisen ja valkean kirjaviksi kynsiksi. Vertaillen
hän sitten silmäili omia kouriansa — kovia, laihoja, ruskeita,
jänteviä. Niiden yksi ainoa puristus riittäisi rusentamaan tytön kädet
muodottomiksi. Mutta hän muisti, kuinka helposti Nancy sittekin oli
heilutellut raskasta kirvestä ja kuinka sirosti ja väsymättömästi hän
oli ratsastanut. Tytön ruumiissa piili tarmoa. Jerryä värähdytti. Nyt
se tarmo ei ollut kaikki toiminnassa.
»Unohtakaa, mitä olen tehnyt! Te ette ole sitä ymmärtänyt. Nyt puhun
teille suoraan. Ensi kerran teidät nähdessäni päätin saada teidät pois
entisestä elämästänne uuteen elämään — minun elämääni. Ymmärrättekö?
Olette ollut sisäkasvi. Minä siirsin teidät vapaaseen ilmaan. Katsokaa
ympärillenne. Kaikki on voimakasta. Katsokaa tuota pensasta. Ei
kuuminkaan auringonpaahde jaksa sitä kuihduttaa. Katsokaa tuota vuorta
— katsokaa, miten se kohoaa ilmaan. Eikö se herätä teissä halua nostaa
päänne pystyyn ja luikata?»
Nancy vilkaisi häneen salavihkaa.
»Minä kykenen hillitsemään itseni», vastasi hän, mutta ei rohjennut
näyttää toiselle silmiänsä.
»Niin kykenette nyt», ehätti Jerry pitkittämään, »mutta se kaikki
imeytyy teihin, tiesittepä sen itse tai ette.»
Hän alkoi kävellä edestakaisin, kiihtyen yhä enemmän, ja hänen selkänsä
ollessa Nancyyn päin, silmäili tyttö häntä vaivihkaa ihmettelevästi.
»Te alatte kaivata vapautta ja toimintaa. Teidän on niitä saatava.
Teidän on mahdotonta estää tätä hengittämäänne ilmaa muuttamasta
verenne laatua.»
»Tosiaanko?» äänsi Nancy venytellen.
Ja hänen sydämensä sykähti väkevästi.
»En välitä siitä, mitä sanotte tai mitä ajattelette, jos lainkaan
ajattelette. Minä ajattelen puolestanne. Juuri sen vuoksi olettekin
täällä.»
»Se on kiintoista.»
»Se on teistä kiintoisaa, ennenkuin minä päästän teidät käsistäni.»
Nyt Jerry oli tytön takana ja kallistui hänen puoleensa. Nancy tunsi
miehen läheisyyden ikäänkuin hänellä olisi ollut silmät takaraivossaan.
Ja hänen sydämensä alkoi sykkiä kiivaammin, niin kummallisesti. Hän
terästäytyi sitä vastaan minkä jaksoi, mutta hän tunsi muutoksen. Se
oli samanlaista kuin uuden, heränneen elämän sykähtely.
»Te taistelette sitä vastaan omaan uneliaaseen tapaanne. Mutta te ette
mahda sille mitään. Otaksutteko, että olisin ryhtynyt kaikkeen tähän
puuhaan, jollen olisi ollut varma tuloksesta? Otaksutteko, että olisin
ollut valmis tuhlaamaan aikaani turhanpäiten? Tyttö, tämä suurenmoinen
seutu, nämä vuoret, tämä ilma, nämä valtavat, tähtiset yöt, ne kaikki
vaikuttavat minun puolestani.»