»Siltä se näyttää», tokaisi tyttö vastaan.
»Hakkaatteko te puita vai ettekö?»
»En. Minä katkon ne.»
Ja hän toteutti sanansa panemalla kuivia oksia kivelle ja katkomalla
ne sopivanpituisiksi kirveen hamaralla. Kirves oli painava, sen terä
oli yhtä leveä, pitkä ja paksu kuin piilukirveen terä, mutta Nancy
heilutteli sitä keveästi yhdellä kädellä.
Jerry Aiken tarkkaili häntä, otsaansa rypistellen. Pian hän
kuitenkin heräsi mietteistään nähdessänsä Punaisen Mackin hyörivän
keittovehkeiden luona.
»Hei», huusi hän, »älkäähän kiirehtikö valmistamaan ruokaa, Mack, koska
teillä oli vuoronne koettaa tänä aamuna.»
Punainen Mack kääntyi hitaasti onnen tien oppaaseen päin.
»No?» äänsi hän.
»Me tarvitsemme muutakin kuin leukapielien harjoitusta, Mack», jatkoi
Jerry. »Sitä saimme kylliksi aamiaisella. Nyt tarvitsemme ravintoa.»
»Mikä vika sitten oli minun valmistamassani aamiaisessa?» tiedusti Mack.
»Teidän tänä aamuna tarjoamanne pannukakut», selitti Aiken iloisesti
potkiessansa risuja kasaan nuotion aluksi, »olivat epäilemättä
kelvollisia johonkin tarkoitukseen. Luultavasti ne esimerkiksi
valjasnahkoina olisivat pystyneet kilpailemaan minkä hyvänsä
sellaisen valmisteen kanssa, jota nälkiintynyt kojootti on jyrsinyt
sydäntalvella. Mutta ruokana ne eivät kunnollisesti vastanneet edes
purukumia. Vatsassani on möhkäle siinä kohdassa, johon ne ovat
kasaantuneet.»
»Ystäväiseni», murahti Punainen Mack ja heilautti Aikenille kättänsä
muodollisen kohteliaasti, vaikka hänen leukansa tiukkaantui kovasti,
»te saatte näyttää taitoanne. Minä väistyn syrjään.»
»Kiitos!» vastasi Jerry nauraen.
Hän kääri paperipalasen rullalle ja punoi sitä, jotta se palaisi
hitaammin, sytytti sen ja pani sen maahan. Sen päälle hän sijoitti
pieniä, kuivia oksia.
Hän puheli edelleen: »Kokkina, Punainen, teillä on hyvät aikomukset,
mutta siinä onkin suunnilleen kaikki. Se tämänaamuinen kahvi muistutti
lipeätä enemmän kuin mikään ikinä maistamani juoma.»
Tällöin Kääpiö jonkun verran levottomana tarttui Punaisen Mackin
käsivarteen. Hänen otteensa oli rautainen.
»Älä tee mitään äkkipikaista, Punainen!» varoitti hän huolestuneesti.
»Malta mielesi, maltathan?»
»Kyllä minä koetan», urahti Mack.
»Sanat eivät olleet kuulia», jatkoi Kääpiö suostuttelevasti. »Antaa
niiden lentää. Tämä miekkonen on tuollainen lepertelevä hupakko. Mutta
hirteenhän joutuu hupakonkin tappamisesta.»
»Katsohan häntä nytkin!» ähkyi Punainen. »Hän virnistelee itsekseen.
Jos vain saisin kerran kouraista häntä kaulasta ja —«
»Hillitse itseäsi, Mack! Ajattele, kuinka helposti ansaitsemme rahaa
tästä puuhasta!»
»Kannattaako se?»
»Varmasti kannattaa. Äläkä sitäpaitsi unohda, että meidän vuoromme
tulee myöhemmin, Punainen!»
Punainen huokaisi syvään. »Minussa ei herätä halua vääntää hänen
niskojansa nurin se, mitä hän sanoo», virkkoi hän Kääpiölle
surullisesti, »vaan se, miten hän sen sanoo».
Mutta lieneepä Jerry Aiken ollut vaikka kuinka suulas, hän ryhtyi
työhönsä ikäänkuin olisi ollut voittamattoman mestarillinen leirikokki.
Minuutin kuluttua kohosi lepattava pyramidi keltaisia liekkejä
Nancyn nuotiolle tuomista kuivista risuista, ja sitten Jerry aloitti
varsinaisen ruoanvalmistuksen.
John Scovil avusti häntä, mutta miljoonamiehen tehtävät supistuivat
säilykerasioiden aukomiseen ja sentapaisiin apupalvelijan tehtäviin;
taitoa kysyvä työ oli yksinomaan Aikenin. Hän hyöri ripeästi ikäänkuin
olisi ollut täysin perehtynyt sellaisiin tehtäviin.
Kokoonpantava uuni otettiin esille ja sijoitettiin ensimmäiselle
tulelle, ja sen kuumentuessa Scovil viritti toisen roihun, samalla
kuin Aiken sekoitti säilykemaitoa kahteen peltipannuun, joihin oli
pantu ohuelti taikinaa. Ne olivat kuumassa uunissa paistumassa viiden
minuutin kuluttua puuhailun alkamisesta.
Suloinen, voimakas tuoksu houkutteli Nancy Scovilin nuotion ääreen.
Sitten Jerry sekoitti taikinan tähteen vedellä veteläksi, pani sekaan
maissipasteijoja ja asetti sen toiselle tulelle sihisemään. Myöskin
silava alkoi ruskettua, ja väkevä tuoksu tunkeutui seurueen muiden
jäsenten sieraimiin huumaavasti kuin hälytystorven ääni korviin.
Nancy lähentäytyi yhä likemmäksi ruoanvalmistuksen näyttämöä, ja
hänen silmänsä välähtivät innostuneen näköisesti, kun Jerry pani
kahvipannun tulelle. Maissikyrsiä, kuumaa leipää, kahvia, silavaa!
Eikä siinä ollut kaikki. Jerryn näppärät sormet, yhtä taitavina kuin
kortteja jakaessansa, ottivat ihailevan Scovilin käsistä kaksi rasiata
punertavaa lohta. Paistettavaksiko pannussa? Vaiko keitettäväksi?
Ei, ei! Aiken kohotti kauhistuneena kättänsä kuullessansa Scovilin
ehdottavan sellaista, ja seuraavalla hetkellä hän nopeasti kaaputti
juustoa hienoksi. Sen hän sekoitti loheen ja lisäsi kastiketta,
ennenkuin pani lohen paistuvan leivän luokse uuniin. Juhla-ateria!
Punainen Mack ja Kääpiö keskustelivat takalistolla miettivästi.
»Minusta tuntuu, Punainen», huomautti Pete, »että lankamme ovat vähän
niinkuin sekaisin tuohon Aiken-miekkoseen nähden. Hän ei käsittele
noita kahta tulta suinkaan helläjalan tavoin. Luulenpa, että vanha
Shorty, joka oli niin kauan L-merkkiläisten kokkina, olisi ehkä
saattanut ottaa oppia tästä Aikenista. Haistoitko paistuvaa leipää, kun
hän aukaisi uunin luukkua?»
»Haistoin», myönsi Punainen, »mutta en lausu arvosteluani, ennenkuin
maistan hänen ruokaansa. Sangen monet sellaiset hevoset näyttävät
hyviltä, jotka osoittautuvat vikuripäisiksi ja tuhmiksi, kun karjan
ajaminen tulee kysymykseen, Kääpiö.»
Kääpiö nyökkäsi tämän syvämielisen totuuden vahvistukseksi.
»Kuten se minun raudikkoni», huomautti hän. »Mutta tässä Aikenissa on
jotakin. Olethan pannut merkille, ettei hänellä ole revolveria.»
»Eikö se ole varma helläjalan merkki?»
»Enpä tiedä, enpä tiedä», ehätti Pete torjumaan. »Mutta meillähän on
aikaa ottaa hänestä selko, eikö olekin? Mutta älä mene lyömään vetoa,
että hän on typerä, ennenkuin näet, miten kortit juoksevat. Mack,
katsohan tuota leipää! Äidin leivissä oli ennen aina jonkun verran
kuorta!»
Ruokalajit otettiin esille toinen toisensa jälkeen. Ja kaikki ihan yhtä
kyytiä. Jonkun käsittämättömän vaiston avulla oli Jerry järjestänyt
niin, että samalla hetkellä kahvi alkoi kiehua, tärisyttäen pannun
kantta, ja kun se otettiin tulelta, näkyivät avatusta uunista pannuissa
paistuneet leivät, jotka olivat ruskettuneet niin tasaisesti, että
se olisi ilahduttanut parhaan pariisilaisen keittiömestarin sydäntä.
Kala ja juustohöytäleet olivat mainiosti käristyneet, ja nyt kokki
sirotti sen päälle viimeisen kerroksen äsken hienonnettua juustoa ja
lisää kastiketta. Myöskin silava oli astiassaan kapeina, sopusuhtaisina
suikaleina, jotka liikkuivat ylös ja alas, mikä osoitti niiden
täydellisesti käristyneen.
Kokoonnuttiin syömään. Jos aamuinen ratsastus jo oli
terästänyt ruokahalua, teki nyt Jerryn herkkujen näkeminen sen
partaveitsenteräväksi. Jopa Nancy Scovililtakin pääsi syvä huokaus
hänen sijoittuessansa öljykankaalle, joka oli pöytänä. Jerry Aiken
istuutui viimeiseksi luotuansa sitä ennen ympärillensä viimeisen
silmäyksen samalla tavoin kuin ratkaisevaa taistelua aloittava kenraali
ja hymyili tyytyväisenä katsellessansa toisten odottavia kasvoja.
Sitten hän asettui paikalleen ja tarjoili itse yhtä taitavasti ja
nopeasti kuin oli keittänytkin. Annokset olivat runsaat ja lisäksi niin
järjestetyt, etteivät tinalautaset näyttäneet vähääkään liian täysiltä.
Isoja »murikka»-viipaleita oli korkeiden kala- ja juustokasojen
vieressä, ja lautasta reunustivat aikamoiset silavakappaleet. Ja kaikki
se oli ryhmitetty keskessä olevan maissikakun keskelle.
Ja millaisia maissikakkuja! Niiden mureat, ohuet reunat olivat syvän
ruskeita, kun taas pullea keskus oli herkullisen keltainen. Mutta
tärkeintä oli se, että jokaisen lautasen vieressä oli höyryävä
kahvikuppi.
Vuoristoaavikon mieheltä saadaan riistää whisky, jopa tupakkakin, ja
hän sietää sen eikä kenties kovin pahasti valitakaan, sillä hän on
tottunut puutteisiin ja kieltäymyksiin, mutta jos häneltä evätään
kahvi, ei hän tee työtä minkäänlaisesta palkasta eikä mikään voima
pysty hillitsemään hänen vihansa raskasta kättä. Heidän on pakko juoda
kaikenlaista kahvia, mitä vain heidän eteensä pannaan, mutta jokaisella
heistä kytee sydämen pohjalla ajatus mainiosta kahvista, jota hän on
juonut kauan, hyvin kauan sitten — yhdestä ainoasta kahvista.
Mutta ei ollut kummallista, että kun Kääpiö ja Punainen Mack katselivat
Jerry Aikenin heitä varten täyttämiä kuppeja, kumpikin arveli vanhan
unelmansa taaskin toteutuneen. Sillä kahvi oli tummanruskeata, mutta
niin läpikuultavan kirkasta, niin vapaata kaikista jauhohiukkasista,
että he erottivat tinaisten kuppiensa pohjan kultaisten päivänsäteiden
välkkeessä. Ja kupista kohosi herkullinen ja samalla voimakas tuoksu,
joka avasi sydämen.
Äänettömästi ja vapisevin käsin Punainen Mack kaasi annokseensa tarkoin
harkitun määrän säilykemaitoa. Kääpiö-Pete loi vanhaan kumppaniinsa
syvän halveksumisen silmäyksen ja kohotti omaa kuppiaan miedontamatta
sen sisältöä halvempiarvoisella nesteellä.
»Naapuri», virkkoi hän Jerry Aikenille äänessänsä ankaran
mielenliikutuksen värähdys, »on monenlaista kahvia!»
Jerry Aiken nyökkäsi ja valmistautui kuulemaan kehumista huulillansa
imarrellun tavallinen itserakas hymy.
»Ja tämän hajusta ja tämän näöstä päättäen», jatkoi Kääpiö-Pete, puhuen
muodollisen juhlalliseen tapaansa, »sanoisin —»
Hänen lauseensa keskeytti Nancy Scovilin ääni hätäilemättömänä ja
pehmeänä: »Tämä on huonoimpia kahveja, mitä ikänäni olen juonut.»
Toiset katsahtivat häneen hämmästyneinä, ja Kääpiö laski kuppinsa
paikalleen.
»Ettehän ole sitä edes maistanut», huomautti Jerry Aiken kylmästi.
»Ei minun tarvitsekaan maistaa», pitkitti Nancyn kehräävä ääni, ja
hänen verhotusta, Jerryyn suunnatusta katseestansa ei kuvastunut
halveksumista eikä ilkeyttä. »Kuten herra Peter, osaan minäkin jo
näöstä päättää, mitä se on.» Hän vei pienen kupposen huulilleen ja
maistoi juomaa.»Ja maku onkin kehnompi kuin näkö. Mutta te kaiketi
olettekin tottunut ala-arvoiseen tavaraan.»
Jerry Aiken ei saanut sanaa suustansa. Hätäisesti ja vaivihkaa ottivat
toiset kuppinsa ja joivat ja vilkuilivat sitten äänettöminä toisiinsa.
Ei yksikään heistä tuntenut siinä mitään vikaa; Kääpiöstä se olikin
sanomattoman herkullista, mutta kehuminen toisten moitittua vaatii
säikkymätöntä rohkeutta. Se tuntuu olevan kehittymättömän maalaismielen
merkki.
Niinpä Kääpiö jupisi: »Tuntuu siltä kuin olisitte oikeassa. En tiedä,
mitä se on, mutta joku vika siinä on.»
»Huonointa kahvia», lausui John Scovil syvän vakaumuksellisesti, »mitä
koskaan olen juonut».
Saatuansa nämä kolme peräkkäistä iskua Jerry Aiken istui tyrmistyneenä.
Hän katsahti avuttomana ympärilleen, mutta kaikkien katseet olivat
tähdätyt lautasiin. Ja kenties osoittaaksensa, että kahvi ainakin
hänestä oli oivallista, Aiken siemaisi pitkän kulauksen ja poltti
kurkkunsa.
Vielä puhkiessaan ja köhiessään hän näki Punaisen Mackin kasvot,
samalla kun aimo kimpale leipää katosi viimemainitun suuhun. Mackin
silmät välkkyivät. Hän pureksi kiireesti ja nieli hätäisesti, ja hänen
silmänsä olivat kaunopuheiset, vaikka hänen suunsa vielä oli liian
täysi puhumista varten. Myöskin Nancy Scovil nakersi leipäpalansa
syrjää.
»Tämä on leipää!» puhkesi Punainen Mack ylistämään, ja hänen äänensä
kuulosti sisäänpäin vedetyltä huokaisulta. »Mies, mies, tämä on leipää!»
»Jämeätä, eikö olekin?» lisäsi Nancy Scovil rauhallisesti. »Hyvää,
näkyisää leipää. Kerrassa mainiota retkillä. Mutta en käsitä, herra
Aiken, minkä tähden ette paistanut kaikkia valmiiksi ennen lähtöä.
Leipänne olisi aivan yhtä hyvää kuukauden kestäneen taivalluksen
jälkeen kuin se on nyt.»
»Miksi sitä sitten syötte?» kivahti Jerry Aiken.
»Harjoituksen vuoksi», vastasi tyttö hätäilemättä. »Se ehkä herättää
ruokahalua nauttiakseni muista valmisteistanne.»
Ja hän otti heti uuden ison leipäkimpaleen.
»Mutta — sehän näyttää sangen hyvältä, eikö näytäkin?» mutisi Punainen
Mack.
»Näyttää kun näyttääkin!» myönsi tyttö. »Se hyvä etu sillä on kahviin
verrattuna.»
»Viimeisen kerran», uhkasi Jerry Aiken tulistuneena, »minä kajosin
paistinpannuun tällä matkalla».
»Tavallisesti _onkin_ parempi pysytellä siinä, mitä osaamme tehdä, eikö
niin?» huomautti tyttö, ja hymyntapainen, hyvin himmeä valonpilkahdus,
tuikahti hänen silmissään, väikkyi hetkisen ja häipyi sitten niiden
tummaan pimentoon. »Esimerkiksi korttipelissä», lisäsi hän.
Tuskastuneena ja hämmentyneenä Jerry Aiken mursi nopeasti leipäpalan
ja söi sen, samalla suunnaten silmänsä miettivästi ylöspäin kuten
mielisimfoniaansa kuunteleva musiikintuntija.
»Jos tämä leipä on huonoa», alkoi hän heti sen nieltyänsä, »niin minä —»
»Ei se suinkaan huonoa ole», vakuutti tyttö rauhoittavasti. »Ei
lainkaan huonoa, sitten kun olette maistanut kalaa. Se näyttää lohelta;
sillä on lohen tuoksu, mutta se on kuivaa kuin puulastut. Teillä on
erikoinen kyky pilata tarpeet, herra Aiken.»
Jerry Aiken hengähti kerran, kahdesti, ennenkuin uskalsi virkkaa mitään.
»Naisten tunnustus», sanoi hän sitten, »on samanlainen kuin muulien
kiitollisuus — sitä ei ole».
Punainen Mack muisti niitä solvaavia huomautuksia, jotka Jerry Aiken
oli lausunut hänen sen aamuisista keittiöpuuhistaan, ja hänen kasvonsa
kirkastuivat silminnähtävästi.
»Eivät puheet», tokaisi hän, »tee kokkia eivätkä sanat kelpaa suolan ja
pippurin sijaan. Mutta joka tapauksessa, Aiken, oli _tarkoituksenne_
hyvä. Ei ole mitään järkisyitä epäillä sitä.»
Jerry Aiken jörötti äänettömänä ja hehkuvin poskin, ahmi lautasellansa
jälellä olevan ruoan ja vetäytyi sitten äänenkantamattomiin. Siellä
näkyivät hänen huulensa liikkuvan hänen astellessansa edestakaisin
ja tupruttaessansa savukettaan, mutta muille saakka ei kantautunut
minkäänlaista ääntä.