Sinä päivänä oli ilma himmeä. Taivas ei kyllä ollut pilvessä, sillä
vähäiset hattarat kiitivät vinhasti taivaanrannalta toiselle,
osoittaen, kuinka nopeasti ilma ylhäällä liikkui; mutta ilma ei ollut
niin kuulakan kirkasta kuin tavallisesti vuoristoaavikolla. Vuoret
eivät nyt olleet ruskeakupeisia, selväpiirteisiä jättiläisiä, vaan
sensijaan hämäriä, epäselviä sinisiä hahmoja, jotka häipyivät kalpeaan
taustaan.
He olivat aikoneet taivaltaa yhtä painoa puolipäivään saakka, mutta
vähäistä ennen sitä aikaa he saapuivat kohdalle, jonka sallimus oli
määrännyt ja suunnitellut leiripaikaksi. Se oli pieni syvennys, jonka
seinämät suojasivat heitä yltyvältä tuulelta, ja notkelman keskellä
oli syvä lammikko, jonka joka puolella kasvoi vähän matkan päähän
ulottuvaa hajanaista pensaikkoa. Siellä oli myöskin runsaasti kuivia
puita, joista saattoi nopeasti virittää iloisen nuotion. Niinpä he
laskeutuivat ratsailta keskipäiväistä levähdystä varten.
Syntyi touhua, Jerry Aiken luikkaili komennuksia kaikkiin suuntiin,
Scovil hoiteli hevostansa ja Pete ja Mack hyörivät matkatavaroiden
kimpussa. Mutta Nancy Scovil venytteli kissamaisen hekumallisesti ja
istahti hietikolle katselemaan toisten uurastusta.
John Scovil katsahti Jerryyn, ja vastaukseksi Jerry heilautti laajasti
kättänsä ja astui sitten ripeästi tytön luokse.
»Oletteko teekutsujen emäntänä?» kysyi hän purevasti. »Vai istutteko
meren rannalla tarkkailemassa aaltoja?»
Tyttö loi häneen uneliaan katseen tummista, pehmeistä silmistään. Ne
johtivat aina Jerryn mieleen päivää paistattavan ja kenties viimeksi
syömästään hiirestä tai seuraavana yönä ruokasäiliöstä varastettavasta
maidosta uneksivan kissan silmät. Lempeällä, veltolla äänellänsä Nancy
Scovil vastasi:
»En; en ole koskaan kutsunut teelle muita kuin gentlemanneja.»
»Seuraava kestittävänne gentlemanni on hevosenne», virkkoi Jerry
lyhyesti. »Mielittekö jättää sen seisomaan tuonne kahdeksi tunniksi
satula selässä?»
Tytön uninen katse oli edelleenkin suunnattuna Aikeniin. Oli vaikea
katsoa hänen tutkimattomiin silmiinsä, sillä hän saattoi hautoa murhaa
tai ajatella päivällistä, jonka hän oli vaarassa menettää, jollei
tottelisi — samoin kuin oli menettänyt aamiaisen — mutta nyt hän nousi
ja haukotteli hartaasti.
»Mielihyvin hoidan hevostani», virkkoi hän. »Se näkyy tuntevan
paikkansa.»
Hänen katseestaan ei kuvastunut lainkaan pilkkaa, kun hän sen sanoi;
pelkästään tosiseikan suora toteaminen. Hän nosti jalustimen ja sysäsi
sen satulan ylitse päästäksensä käsiksi vyön solmuun. Sitä hän silmäili
huolimattomasti.
»Kiiruhtakaa!» ärähti Aiken.
»Kuka tämän hevosen satuloitsi?» tiedusti tyttö.
»Minä.»
»Niin arvelinkin», huoahti tyttö.
»Mitä vikaa siinä sitten on?»
»Tällä solmulla voisi kiinnittää laivan laituriin.»
»Tämän jälkeen saatte itse satuloida ratsunne.»
»Kiitos.»
Nancy veti satulan hevosen selästä ja heilautti sen maahan. Se oli
raskas satula, meksikolaista työtä, valmistettu kannattamaan kuinka
painavaa ratsastajaa tahansa ja kestämään karjalaidunten huimimmankin
ratsun jatkuvia hyppyjä, mutta tyttö liikutteli tätä metalli- ja
nahkamöhkälettä kuin höyhentä.
Jerry Aiken katseli häntä uteliaasti, kun hennot olkapäät heiluivat
taakan mukana; hänessä oli nähtävästi voimaa, samanlaista joustavaa
sitkeyttä kuin hienossa teräsjoustimessa. Kunpa vain nuo halveksumisen
ja välinpitämättömyyden kahleet saataisiin murretuksi ja hänessä
piilevä henki herätetyksi!
Hän viskasi kirveen Nancyn jalkojen juureen.
»Hakatkaa meille kasa puita! Niitä löydätte yllin kyllin tuolta
pensaikosta. Katsokaa tarkoin, että otatte kuivia!»
Kuten aina kesti nytkin vähän aikaa, ennenkuin tyttö totteli, ikäänkuin
hän olisi epämääräisesti punninnut ajatuksiansa mielessään.
»Ilman työtä ei myöskään ruokaa», lisäsi Jerry.
Uudelleen huoaten tyttö kumartui ottamaan kirveen ja lähti sitten
verkalleen lammikkoa ympäröivään pensaikkoon.
»Voitto!» kuiskasi John Scovil Jerrylle.
Mutta Jerry vastasi otsa rypyssä: »Ei vielä. Meidän on edettävä vielä
lemmon pitkä matka, ennenkuin saamme hänet heräämään. Katsokaahan
häntä! Hän liikkuu kuin kone, joka pannaan käyntiin kiertämällä joustin
vireeseen. Mikäs nyt on hätänä?»
Nancy oli sivaltanut kirveellä yhden ainoan iskun ja seisoi nyt,
hypistellen aseen terää.
»Seisotteko veistoksen mallina vai soitatteko gitarria?» huusi Jerry
äkäisesti.
»Antakaa minulle toinen kirves!» vastasi Nancy tympeästi. »Tämä ei
pysty veteenkään.»