»Mitä lempoa», jupisi Pete, »hän sillä tarkoitti?»
»Minä en sitä käsitä», vastasi Punainen Mack otsa rypyssä. »Siinä
miehessä ei kaikki tunnu olevan oikein paikallaan.»
»Entä mitä», jatkoi Pete, »sinä sitten ajattelit kietoutuessasi puuhiin
tuollaisen helläjalan kanssa, jolla ei ole paukkua takataskussaan ja
jonka kielen alla iho on kovettunut joutavuuksien lörpöttelemisestä?»
»Odota siihen saakka, kunnes ehdimme omaan onkaloomme!» kehoitti
Punainen Mack. »Sitten selitän sinulle syyn.»
Niinpä he nousivat pystyyn, pistivät rahansa taskuihinsa ja poistuivat
omaan huoneeseensa samaan hotelliin. Pete istuutui ainoaan tuoliin
ja kiersi savukkeen. Punainen Mack istui vuoteen laidalla ja laski
voittonsa hyppysissään.
»Ja nyt», alkoi hän, »jätän asian sinun ratkaistavaksesi; osuuko
ihmisen tielle joka päivä hulluja ikäänkuin satamalla?»
»Ei osu», myönsi Pete.
»Ja saapuuko hulluja taskussaan sellaisia setelitukkoja, jotka
tupehduttaisivat kajootin kidan, joka viikko kolkuttamaan ovellesi ja
pyytämään sinua ottamaan heidän rahansa?»
Kuin talvinen päivänsarastus levisi ymmärtämyksen ilme hitaasti Peten
tummille kasvoille. Hänen suunsa avautui leveään virnistykseen.
»Millä tavoin?»
»Juttu on vanha ja yksinkertainen, Pete, samanlainen kuin jotkut
niistä sävelistä, joita soitat tuolla kirotulla huuliharpullasi. Hän
varmastikin majailee täällä hotellissa. Entäpä jos me ihan luonnollisen
rauhallisesti vartoamme pimeän tuloa, jolloin voimme sijoittua
väijymään helläjalkaa ja ottaa haltuumme hänen pennosensa. Ei ole
mikään ihmetemppu auttaa hänet eroon setelitukustaan.»
Lohdullisten aatosten vallassa Pete imaisi aimo henkisauhut. Kun
kahden voimakkaan miehen mielessä pyörii sama ajatus, käy puhuminen
tarpeettomaksi, ja ystävyspari vaipui nyt peloittavan äänettömäksi.
Iltapäivän aurinko painui yhä syvemmälle länteen. Synkkiä varjoja alkoi
hiipiä huoneeseen, mutta vielä oli pitkälti pimeään.
Savuke toisensa jälkeen haihtui sinisen ruskeiksi tuprahduksiksi, ja
niiden pätkät putoilivat hiljaa lattialle ajan hitaasti vieriessä
edelleen, kunnes Punainen Mack vihdoin nousi ja avasi peitekäärönsä.
Sen keskeltä ilmestyi salaperäinen kokoelma — kuvalukemisto, jonka ikä
oli epämääräinen, vanhoja kangaskaistaleita, käärö silmä- ja toinen
nuppineuloja, kerä erivärisiä nauhoja, kahden- tahi kolmenlaista lankaa
ja hyvin vanha kalenteri. Ei ainoakaan kulkuri eikä edes merimieskään
olisi voinut esittää niin huvittavia kapistuksia. Ja näiden varuksiensa
turvissa oli Punainen Mack valmis muuttamaan kodiksensa aavikon
minkä kohdan tahansa. Ensiksi hän tutki kuvalukemistoa. Hän käänsi
likaantuneita, tahraisia, repaleisia lehtiä toista toisensa jälkeen.
Mutta voi! hän osasi jokaisen kertomuksen ulkoa.