»Minulla ei ole siitä hämärintäkään aavistusta», tunnusti tyttö ja
katkaisi nurkan mehuisesta suklaamakeisesta.
John Scovil höllitti kaulaansa sidottua bandannaa, sieppasi
makeisrasian ja piti sitä selkänsä takana.
»Nan», virkkoi hän käheästi, »toivoin voivani salata sinulta todellisen
asianlaidan — mutta nyt olen ihan ymmällä — nyt ilmaisen sinulle, minkä
tähden toin sinut mukaani tänne — minkä tähden otin sinut taakakseni
lähtiessäni tänne — tänne!» Hän viittasi ympärillensä. »Tänne, jossa
kymmenet monen sadan metrin korkuiset vuoret laskeutuvat takapihallesi
ja nyökkäävät sinulle hyvää huomenta — jossa ihmiset puhuvat
sydämestänsä — jossa ilmakin on elämäneliksiiriä — jossa jokainen päivä
on runoelma, väkevä, vinha, vapaa!»
Hän pysähtyi «tähyilemään tyttäreensä.
»Nan!»
Tyttö säpsähti hiukan ja tuuheat silmäripset värähtivät ja kohosivat
hieman ylemmäksi.
»Nancy Scovil, oletko nukkunut?»
»Varmasti en!»
»Toistahan viimeiset sanani!» kehoitti isä epäluuloisesti.
Nancy mietti hetkisen.
»Nyt ilmaisen sinulle, minkä tähden», vastasi hän.
»Nekö olivat viimeiset lausumani sanat?»
»Ne.»
Vastauksen asemesta John Scovil viittasi jättiläiskokoisiin vuoriin
päin, vaatien niitä kärsivällisyytensä ja kärsimystensä todistajiksi.
Sitten hän laski isot nyrkkinsä lanteilleen ja jatkoi: »Muistatko,
milloin tohtori Romney tutki sinua?»
»Tietysti. Minussa ei ollut rahtuakaan vikaa. Se oli sinun mieletön
päähänpistosi, isä.»
»Niinkö?» tokaisi isä ivallisesti. »No niin, nuori nainen, kerron
nyt sinulle täsmälleen, mitä Romney minulle ilmoitti.» Hän ojensi
kätensä ja ikäänkuin työnsi jäykällä etusormellansa jokaisen sanan
Nancyn ruumiiseen. »Verenpaineesi on epänormaalinen, sydämesi toiminta
hidas kuin unitautisen, ajatuskykysi kuin nukkuvan, ja hermosi ovat
turruksissa!»
Harvoin näyttäytyvä hymy valaisi tytön kasvoja.
»Kas vain!» huoahti hän. »Minulla ei ollut aavistustakaan, että olin
hänestä niin kiintoisa!»
»Ja lopputulos», jyräytti John Scovil, jonka sisäinen lämpö
hypähti kolmeenviidettä asteeseen, »on se, että ennenkuin olet
kolmikymmenvuotias, olet ehdottomasti joutunut — hm — nelistävän
vanhuuden uhriksi — armias taivas! Ehdottomasti, jollei sen
välttämiseksi tehdä jotakin ihan heti.»
»Hyväinen aika, isä», sanoi tyttö. »Minua ihan lämmittää, kun vain
tarkkailen sinun kasvojasi.»
Scovilin vastausyritys kutistui pelkäksi änkytyksen puuskaksi. Vihdoin
hän sai virketyksi: »Sinusta ei ole toivoakaan muuta kuin yhdellä
tavoin. Tässä sähköisessä ilmassa — näiden ihanien vuorten keskellä
— on sinun mahdollista, vain mahdollista, jos käytät hyväksesi
ympäristösi tarjoamia etuja, parantua normaaliseen kuntoon. Jumala
tietää, etten olisi halunnut tuoda sinua tänne. Kymmenen vuotta olen
ikävöinyt takaisin tänne jättiläisten maahan, hengittämään tätä
raikasta ilmaa, ja kun minun nyt vihdoin onnistui ottaa pitkä loma,
otin taakan niskaani — armias taivas, matkustelu sinun seurassasi
on samanlaista kuin koettaisi päästä kolmekymmentä solmua tunnissa,
raahaten myrskyankkuria. Mutta missä on sinun kiitollisuutesi? Missä?
Kysyn sinulta, oletko pannut ainoatakaan seikkaa merkille koko täällä
vuoristokorvessa?»
Tyttö aprikoi hetken.
»Olen; hiekan!» virkkoi hän vihdoin.
John Scovil ei saanut sanaa suustansa. Mutta pullistuvat, ohimosuonet
tekivät hänet jonkun verran levottomaksi, hän otti sombreron päästänsä
ja alkoi rajusti leyhytellä sillä itseänsä.
Vihdoin hän kykeni puhumaan. »Jos muutos olisi tehnyt sinut
onnettomaksi, olisi sekin jotakin. Mutta sinä et edes kaipaa New
Yorkia. Missä olet, se on sinusta aivan samantekevää. Sanohan suoraan,
Nancy, mitä piirrettä kaupunkielämässäsi ikävöit täällä eniten?»
Taaskin tyttö harkitsi, pitäen etusormeansa päänsä sivulla. Vihdoin loi
mieleenjohtuma hänen silmiinsä himmeätä valoa.
»Aamukylpyäni», vastasi hän hymyillen.
»Hyvä Jumala!» tuskaili Scovil ja toisti syvän mielenliikutuksen
vallassa vielä kerran: »Hyvä Jumala!»
Hän käänsi Nancylle selkänsä ja alkoi kävellä edestakaisin, hengittäen
kiivaasti ja syvään ikään kuin olisi kovasti juossut ylösmäkeä. Sitten
hän taaskin seisahtui tytön viereen. Viimemainittu oli pannut toisen
kätensä pään alle, hänen kasvonsa olivat käännetyt sivulle, ja hän oli
sikeässä unessa!
Sellainen tarkkailija, joka ei olisi tiennyt, että siinä seisoi
huolestunut isä kumartuneena ainoan, lapsensa puoleen, olisi saattanut
hätiköiden otaksua John Scovilin aikovan kuristaa turvattoman
naisen; mutta lyhyessä tuokiossa hänen piirteensä pehmenivät. Sillä
Nancy oli ihmeellisen suloinen levätessänsä siinä, pitkien, mustien
silmäripsien laheasti hipoessa poskia, melkein liian kaunis olemaan
tässä maailmassa. Ja Scovilin tuijottaessa palasi hymy vähitellen hänen
huulillensa, ja hellyyden kostea kiilto sumensi hänen silmiänsä. Nyt
tytön huulet raottuivat ja liikkuivat. Hän näytti puhuvan unissansa.
Scovil kallistui hellästi alemmaksi, yhä likemmäksi nukkujaa ja kuuli:
»... cocktail-kastikkeessa!»
John Scovil oikaisihe suoraksi, painoi sombreronsa pahanilkisen syvälle
silmilleen ja kiersi oikean hihansa tukevaan, lihavaan kyynärpäähän
saakka. Mitä sitten olisi saattanut tapahtua, sitä on mahdoton arvata,
sillä tällä uhkaavalla hetkellä kuului hänen takaansa huuto: »Herra
Scovil, täällä on eräs herrasmies tapaamassa teitä!»
Vielä hän viipyi hetkisen, tuijottaen lapsensa viehkeään hahmoon.
Raottuneet huulet liikahtivat, tyttö hymyili, taaskin hän puhui syvässä
unessaan. Sitten isä äkkiä pyörähti kantapäällänsä ympäri ja asteli
verkalleen talolle; hänen saappaankorkonsa iskeytyivät lujasti maahan,
hänen polvensa notkahtelivat, hänen päänsä oli kumarassa, ja koko hänen
olemuksestansa näki, että häntä painoi ankaran ajatuksen taakka.