Takakuistilla olevassa lämpömittarissa kiipesi musta varjo tasaisesti
kolmestakymmenestäviidestä asteesta kolmeenkymmeneenviiteen ja
puoleen, kolmeenkymmeneenkuuteen ja pysähtyi sitten ikäänkuin
empimään. Mutta sitten se korvasi empimisen syöksähtämällä äkkiä
lähemmä kolmeakymmentäkahdeksaa. John Scovil tarkkaili sen kohoamista
mielissään.
»Billy», virkkoi hän keittäjälle, joka sillä hetkellä pudisteli
ryvettyneitä pesuriepuja ja ripusteli niitä kuivamaan, »Billy, ei
mikään vedä vertoja tälle vuoristoaavikon kuivalle ilmalle».
»Huh!» urahti Billy ja seisahtui pyyhkimään hikeä otsaltansa,
töllistellen Scoviliin ällistyneenä.
»Kun elohopea vanhassa Manhattanissamme nousee kahteenneljättä», jatkoi
rattoisa Scovil, »kuihtuu janoinen ihminen kuin ruusu uunissa; kun
se kapuaa kolmeenneljättä, kaatuvat työmiehet lapioittensa viereen,
puolessa välissä neljättäneljättä päästetään vuokrakasarmeissa
paloletkut kierteiltään; neljässäneljättä alkavat voimakkaat miehet
leperrellä vihreistä kedoista, ja puolivälissä viidettäneljättä on koko
kaupunki täynnä hourailevia mielipuolia. Mutta täällä alkavat lihakseni
parhaiksi vertyä, kun on kahdeksanneljättä astetta varjossa.»
»Helvetti!» tuskitteli Billy ja katosi jälleen keittiöön, kolmin
kerroin lämpimämpään helvettiin.
Mutta hymy väikkyi yhä Scovilin laajoilla kasvoilla. Hänen miljoonan
dollarin hymyksensä sitä nimitettiin Broadwayn varrella. Ei »nousu»
eikä »lasku» taisteluharrastuksissa jaksaneet himmentää sen säteilyä.
Romahtavien osakkeiden ryskeessä ja finanssipulien sakeassa sumussa
loisti John Scovilin hymy sittenkin majakkana, jonka mukaan pienemmät
keinottelijat ohjasivat vaarallisia väyliänsä myöten myrskystä turvaan.
Sallimus oli muovannut itse miehen hänen hymynsä sopivaksi taustaksi.
Hänen vyötäröisensä pullottivat niin hupaisesti, että niiden
pelkkä näkeminen pani katsojan hihittämään; hänen kalju päänsä
heloitti vaaleanpunaisena; se oli kulunut kiiltävän sileäksi monien
turmiokkaiden sateiden vahinkoa tekemättä sitä huuhdeltua; hänen
rusottavat poskensa pullottivat leveän hymyn ympärillä, joten hänen
silmänsä milloin näkyivät, milloin peittyivät piiloon kuten pilvisenä
yönä tuikkivat tähdet.
John Scovil silmäili Comanche Bendin hajallaan olevia rakennuksia,
joita oli nelisenkymmentä; sitten hän hihitti hyvillään, samalla kun
hänen katseensa lipui kylän ohitse solakkakupeisiin vuoriin, jotka
kohosivat jyrkästi taivasta kohti ja joiden valtava rykelmä piirtyi
kaukaisuuden harmaansinistä auerta vasten.
»Ikuisen Jumalan nimessä!» ihasteli John Scovil. »Kas tässä Jumalan
luoma ja ihmisten unohtama maa.»
»Hevoset, herra Scovil», keskeytti läheltä kuuluva ääni, ja hän kääntyi
mieheen päin, joka talutti kahta pientä paimenratsua pitkin kuistin
kuvetta aitauksesta päin.
»Hyvä!» vastasi pyylevä herra nyökäten. »Joudumme ihan vilahduksessa,
hyvä ystävä!»
Hän pyörähti ympäri. Hänen hymynsä haihtui. John Scovilin kuuluisa
hymy, jota aika ja vaarat ja kieron onnen uhkaavat kolttoset eivät
pystyneet himmentämään — se hymy katosi tyyten, jättäen hänen kasvonsa
yhtä elottomiksi ja kolkoiksi kuin on joulukuinen maisema, kun pilvi
peittää virkistävän auringon.
Hänen edessänsä oli seuraava näky.
Talon läheisyydessä kasvavien puiden väliin oli pingoitettu
riippumatto, leveä, pehmytpieluksinen, niin mainion herkkään
tasapainoon nuorien varaan, että pitkin laaksoa verkkaisesti huokuva
tuuli huojutti sitä unettavasti edestakaisin; ja riippumatossa lepäsi
Scovilin tytär Nancy. Nancyä on vaikea kuvata. Ensimmäiseksi tekee
mieli syventyä yksityiskohtiin, kuten joku proosan Cellini tekisi,
ja ylistää vuoronsa jälkeen hänen viimeistellyn kauniita käsiään,
sormenpäiden ja kyynärvarren välisiä viivoja, pyöreätä, moitteetonta
kaulaa, tummaa, hyvin tummaa tukkaa ja vieläkin tummempia silmiä —
mutta Nancyn kasvoista puhuttaessa on paras heti siirtyä käyttämään
Homeroksen superlatiiveja. Esimerkiksi Helenan kasvot saivat
akaijalaisten laivaston lähtemään vesille; Nancyn kasvot haihduttivat
John Scovilin hymyn. Minkä tähden hän muuttui niin totiseksi nähdessään
tyttärensä? Äänettömästä ylpeydestä ja riemusta epäilemättä.
Tytön vieressä virui joku »suuren yleisön» romaani alassuin, ja sen
lähellä oli avonainen makeisrasia. Hän valitsi siitä karamellin
vilkaisemattakaan sinne päin, vei sen suulleen, puraisi siitä hieman,
katseli varjostavien puiden vihreitä lehviä miettivästi ja nakkasi
sitten puolittain syödyn makeisen pois kädestänsä, niin että se kieri
hietikossa. John Scovilin leuka työntyi eteenpäin, hän mainitsi
luvattoman nimen ja lähti tytärtänsä kohti.
Vähän matkan päässä tytöstä hän kuitenkin hidasti askeliaan,
kohautti olkapäitänsä, ponnisti otsa rypyssä tahtoansa ja sai
taaskin kasvoillensa kuuluisan hymynsä. Sillä tavoin hän rattoisan
juhlallisesti astui tyttärensä luokse.
»Kas niin, Nan», alkoi hän, »hevoset ovat satuloidut ja odottavat
meitä».
Tyttö kohotti katsettansa hitaasti ikäänkuin hänen silmäluomissaan
olisi ollut painot.
»Meitäkö?» tiedusti hän.
»Juuri niin!»
Nancy otti uuden karamellin ja nakersi sitä aatoksissaan.
»Minne meidän sitten pitäisi lähteä?»
John Scovilin hymy järkkyi, mutta hän ei päästänyt sitä häviämään, vaan
kuten saattaisi sanoa, säilytti sen rautaisella tahdolla. Hän kohautti
olkapäitänsä kuten merkkikellon kilahdusta odottava nyrkkeilijä, joka
varmistautuu siitä, että jokainen lihas on kunnossa.
»Mihinkö lähdemme?» kertasi hän. »Ihanaan paikkaan, Nan, joka on
pudonnut taivaasta maahan tuon vuorijonon taakse!»
Nancy Scovil peitti huolellisesti sormillaan huolekkaan haukotuksen.
»Se on siis kauhean kelvoton paikka, eikö niin?» jupisi hän.
Hänen isänsä kasvoissa näkyi äityvän kiihtymyksen merkkejä.
»Laakson yläpäässä kumpuaa maasta puro», jatkoi hän uljaasti, »joka
solisten hyppelehtii kivien lomitse, sukeltaa lohkareiden väliin ja
lipuu leveiksi, vilpoisiksi lammikoiksi. Minulla on kalastusvehkeet
satularepuissa. Nan, siellä on forelleja niin sakeanaan, että voimme
hypätä veteen ja potkia niitä kuivalle maalle saappaillamme!»
Huolestuksen häive kasvoillansa silmäili tytär häntä päässä olevasta
sombrerosta kantapäihin kiinnitettyihin kannuksiin saakka — sillä John
Scovil pukeutui aina maassa maan tavalla — ja varmistuttuansa siitä,
että isä ainakin ulkoisesti oli normaalinen, tyttö salli viehättävän
päänsä jälleen painua pielukselle.
»Rakas isä», huoahti Nancy Scovil, »tiedäthän, etten koskaan käytä
saappaita».
»Minut saa — hm!» äänsi John Scovil. Hän osoitti syyttävästi
sormellansa. Kuuluisa hymy oli poissa — voi! — koko siksi päiväksi.
»Jumalan tähden, Nan, onko kukaan kuullut tanssikenkiä käytettävän
vuoristokorvessa?»
Nancy avasi suunsa vastatakseen ja jätti huulensa raolleen
tarkkaillaksensa putoavan lehden lepatusta.
»Hänen tähtensä», vastasi hän vihdoin, »olisi typerää tehdä niin».
John Scovil ojensi molemmat pitkät käsivartensa taivasta kohti.