"Mutta ehkä kotitarkastus jo oli pidetty? Ehkä tapaan heidät
asunnossani?"
Nyt on hän jo huoneessaan. Mitään ei ole tapahtunut, kukaan ei ollut
siellä. Eipä hän huomannut Nastasjaakaan. Mutta Herra Jumala! Miten oli
hän voinut jättää kaikki nuo tavarat tuonne nurkkaan?
Hän kiirehti kätköpaikkaan ja veti sieltä tavarat seinäpaperin alta
pistääkseen ne taskuihinsa. Niitä oli kahdeksan esinettä: kaksi pientä
rasiaa, sisältäen korvarenkaita, y.m. -- hän ei sitä katsonut -- sitten
neljä pientä nahkarasiaa, sanomalehtipaperiin käärittyinä, ja vielä
jokin esine, ehkä ritarinmerkki, myös käärittynä sanomalehtipaperiin.
Hän pisti vähän joka taskuun ja tarkasteli, ettei päältä nähden
saattaisi havaita mitään. Kukkaron otti hän myös myötäänsä. Sitten hän
läksi ja jätti oven tällä kertaa vallan auki.
Hän kulki nopeasti ja vakain askelin, vaikka tunsikin itsensä kuin
särjetyksi; mutta hän oli täydessä tajussaan. Hänen ainoana huolenaan
oli se mahdollisuus, että häntä voitiin ajaa takaa, että puolen tunnin
kuluessa, ehkä neljänneksenkin, voitiin antaa käsky seurata hänen
jälkiään; hänen oli siis hinnalla millä tahansa koetettava saada kaikki
kätköön niin pian kuin mahdollista. Hänen oli se tehtävä niin kauvan
kuin hänellä vielä oli vähinkin määrä fyysillistä ja henkistä voimaa
jälellä... Mutta minne hän ne kätkisi?
Sen seikan suhteen oli hän jo kauvan sitten tehnyt päätöksensä: hän
heittää kaikki kanavaan -- sittenhän kaikki oli loppu! Sen oli hän
päättänyt viime yönä kuumeen houreissa ... noina hetkinä, jolloin hän
useampaan kertaan koetti rohkasta itseään ja lähteä: "nopeasti,
nopeasti, kaikki kätköön!" Mutta se oli helpommin ajateltu kuin tehty.
Hän oli jo harhaillut noin puoli tuntia, ehkä myös kauvemmin, Katarinan
kanavan varsilla ja etsinyt jotakin paikkaa, missä voisi päästä veden
rajaan. Mutta hänelle ei tarjoutunut mitään tilaisuutta aikeensa
toteuttamiseen; joko oli rannassa veneitä tai huuhtoivat pesijättäret
siellä liinavaatteitaan, kaikkialla hääri ihmisiä. Joka puolelta olisi
voitu nähdä, jos joku olisi laskeutunut rantaan, pysähtynyt ja heittänyt
jotakin veteen; se oli mahdotonta. Ja elleivät laatikot vielä sitä
paitsi vaipuisi pohjaan, vaan uiskentelisivat pinnalla -- mikä oli
sangen luultavaa -- silloin jokainen heti kiinnittäisi huomionsa niihin.
Hänhän sitä paitsi jo nytkin kiinnitti kaikkien ohikulkevien huomion
puoleensa; häntä katseltiin ohi mentyäkin ikäänkuin hän yksinään
ansaitsisi huomiota. "Mistä se johtuu, vai kuvittelenko sellaisia vain
mielessäni?" -- ajatteli hän.
Vihdoin johtui hänen mieleensä, että ehkä oli parasta mennä Nevalle.
Siellä ei ollut niin paljon kansaa, siellä ei kukaan kiinnitettäisi
huomiota -- mutta ennen kaikkea niin kauvas täältä kuin mahdollista. Hän
ihmetteli sitä, ettei jo ennen tullut ajatelleeksi sitä; nyt oli hän
hyödyttömästi käyttänyt puoli tuntia vain siitä syystä, että oli yöllä
houreissaan päättänyt tulla tälle paikalle. Hän oli sangen hajamielinen
ja muistamaton ja tunsi sen hyvin. Mutta nyt oli kiirehdittävä!
Hän kulki Nevalle V----n prospektia myöten. Mutta matkalla mietti hän
vielä erästä seikkaa: "Miksi heittää sitä veteen? Eikö olisi parasta
kaivaa se jonnekin kauvas maahan, saarille, yksinäiseen paikkaan
metsässä jonkun risukon alle ja painaa paikka mieleensä?" Ja vaikka hän
tunsi olevansa kykenemätön harkitsemaan kaikkea, selvästi ja
perinpohjasesti, niin tuntui hänestä kuitenkin siltä kuin ei tätä
ajatusta vastaan olisi mitään sanomista.
Mutta tätäkään aijettaan ei hän toteuttanut; tultuaan nimittäin V----n
prospektin ohi paikalle, huomasi hän vasemmalla alastoman, kiviaidan
ympäröimän pihan. Tässä pihassa oli lautojen ympäröimä paikka, jossa oli
koottuna joukko rakennustarpeita. Kauvempaa pihalta näkyi savuttunut
kivirakennus, luultavasti paja tai konetehdas; kaikki oli hiilenpölyn
peitossa. Tässä olisi sopivata heittää kaikki luotaan ja mennä tiehensä.
Hän katseli tarkkaavasti ympärilleen ja kun ei hän nähnyt ketään
pihalla, meni hän sinne. Hän oli juuri pistämäisillään käden taskuunsa,
kun hän huomasi portin takana suuren, hakkaamattoman kiven, ehkä noin
puolen sentnerin painosen; se oli sen kiviaidan vieressä, mikä erotti
pihan kadusta. Kadulla kulki väkeä ohi, mutta kukaan ei voinut nähdä
sinne, ellei tullut kadulta pihalle; se voi kyllä tapahtua ja siksi oli
hänen kiirehdittävä.
Hän kokosi siis voimansa ja hänen onnistui vierittää kivi pois
paikaltaan. Sen alla oli syvennys, ja sinne hän heitti kaikki tavarat
taskuistaan; kukkaron pani hän päällimäiseksi. Sitten hän vieritti kiven
taas paikalleen ja se meni taas samalle paikalle kuin ennenkin, se oli
nyt vain hieman korkeammalla. Hän kokosi multaa ympärille, polki sitä
jaloillaan, niin ettei kukaan huomaisi mitään.
Sitten hän läksi paikalta, kääntyen torille. Tavaton ilo valtasi hänet,
aivan samallainen kuin äskettäin polisikonttorissa. "Todisteet ovat
haudatut!" Kenen mieleen johtuisi etsiä tuon kiven alta; se oli kyllä
ollut siinä siitä saakka kuin talo rakennettiin ja saisi ehkä olla
samassa paikassa vielä yhtä kauvan. Ja mitäpä sitten, vaikka tavarat nyt
löydettäisiinkin? Kuka ajattelisi juuri häntä? Kaikki jäljet olivat
hävitetyt, missä olivat todisteet? Hermostunut hymyily leikitsi hänen
huulillaan hänen kulkiessaan torin poikki. Mutta tultuaan K----n
bulevardille, missä hän toissa päivänä oli kohdannut tuon tytön, katosi
hymy äkkiä. Toiset ajatukset pyörivät hänen päässään. Hänestä oli sangen
vastenmielistä mennä nyt tuon penkin ohi, jolla hän oli istunut tytön
lähdettyä; samaten olisi hänestä tuntunut sangen vastenmieliseltä
kohdata taas tuo sama polisi, jolle hän oli silloin antanut nuo
kaksikymmentä kopekkaansa. "Piru hänet periköön!"
Hän kulki ja katseli ympärilleen, hajamielisenä ja harmistuneena. Kaikki
hänen ajatuksensa liikkuivat nyt ainoastaan yhden seikan vaiheilla --
hän tunsi, että se oli pääseikka, että hän nyt, aivan nyt, oli silmä
silmäkkäin sen kanssa, muuten ensi kertaa kahdessa kuukaudessa.
"Piru periköön kaikki!" tuli hän äkkiä ajatelleeksi tavattoman
katkeroituneena. "No, jos minun sitten tulee alkaa uutta elämää, niin
olkoon niin, piru minut periköön!... Mutta Jumalani, miten tyhmää tämä
kaikki onkaan!... Ja mitä olenkaan tänään valehdellut ja teeskennellyt!
Miten katalasti imartelin ja hyväilinkään tuota konnaa, Ilja
Petrovitshiä. Mutta sekin on vain tyhmyyttä; annan palttua kaikelle ja
kaikille!"
Äkkiä hän pysähtyi; uusi, aivan odottamaton ja tavattoman yksinkertainen
kysymys saattoi hänen ajattelemaan tykkänään toista, hämmästyttäen häntä
rajattomasti.
-- Jos nyt kaikki tämä on tehty harkinnan jälkeen, eikä vallan
suunnittelutta, jos sinulla oli varma ja määrätty päämäärä -- mistä
johtui silloin se, ettet edes katsonutkaan rahakukkaroon, ettet edes
tiedä, mitä olet saanut ja miksi olet koonnut päällesi kaikki nämä
tuskat, tehnyt kaikki nämä kurjat, inhottavat ja kauheat teot täydessä
tajussasi? Sinähän aijoit ensin heittää kaikki veteen, kukkaron ja nuo
muut esineet, joita et edes tarkastellut... Miten se on selitettävissä?"
"Niin, siten on asian laita; aivan niin." Hän oli muuten tiennyt sen jo
edeltäpäin, kun hän silloin tuona yönä päätti kaikki yhtään epäilemättä
ja horjumatta, aivan kuin sen olisi tullut olla siten, eikä mitenkään
muuten... Niin, hän tiesi sen hyvin ja muisti sen selvästi; siten oli
hän myös päättänyt eilen sinä hetkenä, jolloin istui arkun ääressä ja
veti sieltä esiin rasian... Niinhän se oli!...
"Se johtuu siitä, että olen sairas," päätti hän vihdoin synkkänä --"olen
kiusannut ja piinannut itseäni, enkä nyt enää tiedä, mitä teen. Sekä
eilen että toissa päivänä kiusasinkin itseäni myös -- kaiket päivät
läpeensä. Vasta sitten, kun taas olen terve, lakkaavat nämä tuskat.
Mutta ellen enää tulekaan terveeksi?... Jumalani, miten vastenmielistä
kaikki on minusta!" Hän kulki edemmäs pysähtymättä. Hän koetti nyt vain
kuluttaa aikaansa, mutta hän ei tiennyt, miten hän menettelisi. Hänet
valtasi voittamaton inhon tunne kaikkea kohtaan, mikä häntä ympäröi ja
mitä hän kohtasi, jäykkä, voittamaton vihan tunne. Hän olisi nyt
mieluimmin sylkenyt tai purrut sitä, joka oli häntä miellyttänyt...
Tultuaan Vasili-Ostroville pikku Nevan yli vievän sillan luo pysähtyi
hän. "Tuolla hän asuu, tuossa talossa. Miten on tämä selitettävissä,
olenhan minä Rasumihinin asunnon edustalla! Enpä tiedä! Aivan kuin
silloinkin... Olenko tullut tarkotuksella tänne vai sattumaltako? Muuten
on saman tekevää ... luullakseni toissa päivänä sanoin ... että menisin
_sitä seuraavana_ päivänä hänen luokseen; niin, ja siksi olen nyt tässä!
Miksikä en nyt voisi mennä hänen luokseen?"...
Hän kulki portaita ylös viidenteen kerrokseen Rasumihin luo.
Tämä oli kotona, istui huoneessaan, kirjotti ja tuli itse avaamaan
hänelle ovea. He eivät olleet nähneet toisiaan neljään kuukauteen.
Rasumihin oli puettuna risaseen kotinuttuun ja paljaissa jaloissaan oli
hänellä tohvelit; hänen partansa oli ajamaton ja kasvonsa pesemättömät;
hän hämmästyi suuresti.
-- Miten sinun laitasi on? huudahti hän katsellen toveriaan kiireestä
kantapäähän; sitten hän vaikeni hetkeksi ja päästi pitkän, hiljasen
vihellyksen.
-- Noinko huonossa tilassa sinä olet? Voitathan sinä minutkin, lisäsi
hän katsellen Raskolnikovin rääsyjä. -- Mutta istuhan, sinä kai olet
väsyksissä! Ja kun Raskolnikov istuutui huomasi Rasumihin vasta, että
hänen vieraansa oli sairas.
-- Sinähän olet todella sairas, etkö tiedä sitä? Hän aikoi koettaa
Raskolnikovin valtimoa, mutta, tämä veti pois kätensä.
-- Ei ole tarpeen, sanoi hän; on tullut ... niin, minulla ei ole mitään
opetustunteja ... tahtoisin mielelläni ... sitä paitsi, en tarvitse
mitään opetustunteja.
-- Mitä? Sinähän hourailet! huomautti Rasumihin, joka lakkaamatta
tarkasteli häntä.
-- Enkä, en minä houraile... Raskolnikov nousi. Mennessään Rasumihinin
luo ei hän ollut ajatellut joutuvansa seisomaan silmä silmäkkäin tämän
kanssa. Vasta nyt, tällä hetkellä, tunsi hän ettei hän kyennyt seisomaan
silmä silmäkkäin kehenkään kanssa. Hän oli melkein pakahtua
suuttumuksesta itseensä, vaikka oli vasta tuskin astunut kynnyksen yli.
-- Hyvästi, lausui hän äkkiä ja meni ovea kohti.
-- Mutta odotahan, odotahan; senkin houkkio!
-- Ei ole tarpeen! vastasi hän ja veti uudelleen kätensä takasin.
-- Mutta tuhat tulimmaista, miksi olet sitten tullut tänne? Oletko
täydessä tajussasi? Tuohan on jo vallan loukkaavaa ... en minä sinua
noin päästä!
-- No, kuule sitten: olen tullut luoksesi, koska en tunne ketään muuta,
joka voisi auttaa minua ... alkamaan... Sinä olet parempi -- se on
viisaampi kuin nuo toiset ja voinet tuomita paremmin... Mutta nyt
huomaan, etten tarvitsekaan sinua kuuletko, en mitään ... en kenenkään
palveluksia, enkä kenenkään osanottoa... Minä itse ... yksinäni... No,
nyt riittää jo! Päästä minut rauhaan.
-- Odotahan toki hetkinen, senkin nokikolari! Sinähän olet vallan hullu!
Tee kuten tahdot. Opetustunteja, näetkö, ei ole itsellänikään, enkä
muuten välitäkään sellaista, mutta tuolla torin laidassa on eräs
kirjakauppias Gerumivov, joka tavallaan on parempi kuin kaikki
opetustunnit. En tahtoisi vaihtaa häntä viiteen opetustuntiinkaan. Hän
aikoo ruveta julkasemaan pikkukirjasia, luonnontieteellisiä
pikkukirjasia -- sellaset tekevät kauppansa nykyään! Pelkkä nimi on
rahan arvonen -- olet aina sanonut, että minä olen tyhmä; on niitä
Jumala paratkoon, vielä minuakin tyhmempiä! Nyt hän puhuu vielä jostain
erikoisesta suunnasta -- luonnollisestikaan ei hän käsitä sitä, ja minä
kannatan luonnollisestikin häntä hänen läsnäollessaan. Siinä on yli
kahden arkin saksalaista tekstiä -- minun mielipiteeni mukaan tyhmintä
mahdollista sekasotkua ... sanalla sanoen se on tutkimus aiheesta, onko
nainen ihminen vai eikö? Luonnollisestikin todistetaan siinä mitä
juhlallisimmin, että nainen myös on ihminen. Se kuuluu Gerumivovin
mielipiteen mukaan naiskysymykseen; minä käännän tämän ja hän venyttää
sen kahdesta ja puolesta arkista kuuden arkin mittaseksi; sitten
annetaan sille helähtävä otsikko, joka täyttää puoli sivua, ja
lähetetään kirja markkinoille puolen ruplan hintasena. Kääntämisestä
saan kuusi ruplaa arkilta, siis noin viisitoista koko teoksesta; siitä
olen ottanut etukäteen kuusi ruplaa. Kun tämä on valmis, alamme
suomentaa jotakin valaita käsittelevää, sitten tulee joitakin kappaleita
teoksen "Confessions" toisesta osasta -- muutamat ovat pitkäveteisiä
loruja. Joku on nimittäin saanut Gerumivovin uskomaan, että Rousseau
myös oli jonkinlainen Radishtshev. Minä en luonnollisestikaan, piru
periköön, sano mitään sitä vastaan! -- No, tahdotko kääntää toisen arkin
teosta "Onko nainen ihminen vai eikö?" Jos haluat, niin ota kirja, ota
paperia, kyniä -- kaikki saat ilmaseksi -- ja tässä saat kolme ruplaa;
olen ottanut käännöspalkkiosta kuusi ruplaa etukäteen toista ja kolmatta
arkkia vastaan, siitä siis tulee kolme ruplaa sinun osallesi. Kun
sinulla on arkki valmis, saat loput kolme ruplaa. Ja sitten pyydän,
ettet uskoisi minun tahtoneen tehdä sinulle mitään palvelusta.
Päinvastoin, tuskin olin nähnyt sinua, kun mieleeni johtui, että sinusta
voisi olla hyötyä minulle. Ensinnäkin olen jotenkin epävakava
oikokirjotuksessa ja toiseksi en ole myöskään kovin perehtynyt saksaan,
jonka vuoksi itse keksinkin suurimman osan; mutta lohduttelen itseäni
sillä, että käännös sen johdosta vielä paranee, mutta voihan se,
peijakas vieköön, tulla, ennestään huonommaksikin!... Otatko vai etkö?
Raskolnikov otti vaijeten saksalaisen alkutekstin, otti kolme ruplaa ja
läksi pois sanaakaan sanomatta. Mutta päästyään lähimmälle kadulle,
kääntyi hän äkkiä, meni vielä kerran Rasumihinin luo ja laski tälläkin
kertaa sanaakaan sanomatta paperit ja rahat pöydälle ja läksi tiehensä.
-- Mutta sinussahan on juoppohulluus! huusi Rasumihin suuttuneena hänen
jälkeensä. -- Vai tahdotko ilveillä kanssani? Vallan saatoit minut pois
suunniltani!... Miksi, piru vieköön, tulit ollenkaan tänne?
-- En tarvitse mitään käännöksiä, mutisi Raskolnikov mennessään portaita
alas.
-- Mutta mitä, perhana vieköön, sitten tarvitset? huusi Rasumihin
hänelle. Toinen kulki vain vaijeten edelleen.
-- Kuulehan! Missä sinä asut?
Vastausta ei seurannut.
-- No, piru sinut periköön!...
Raskolnikov oli jo taas kadulla. Nikolain sillalla sattui hän vielä
kerran tulemaan tajuihinsa erään hänelle sangen vastenmielisen tapauksen
johdosta. Eräs ajuri oli nimittäin antanut hänelle aito sivalluksen
piiskalla selkään, syystä että hän oli ollut joutua hevosten jalkoihin,
vaikka ajuri oli huutanut hänelle kolme, neljä kertaa. Piiskan isku teki
niin kipeätä, että hän juoksi aina kaidepuuhun asti (hän kulki
ajatuksissaan keskellä siltaa, ajotiellä, eikä jalkakäytävällä); hän
puri raivoissaan hampaitaan; lähellä olevat nauroivat luonnollisesti.
-- Se on oikein hänelle!
-- Mokomakin lurjus!
-- Tietystikin hän tekeytyy juopuneeksi ja koettaa joutua pyörien
ruhjottavaksi; meidän siitä on sitten vastattava.
-- Se on myös ammattia, veliseni, se on myös ammattia!...
Hänen vielä seisoessaan kaidepuun ääressä ja katsellessaan pois ajavia
ajopelejä, sekä selkäänsä hieroessaan tunsi hän äkkiä, että joku pani
rahaa hänen käteensä. Hän nosti päätään; hänen edessään seisoi eräs
vanha, päähineeseen puettu kauppiaan vaimo ja hattupäinen, päivänvarjoa
kantava tyttö, arvattavasti edellisen tyttö. "Ottakaa, isä hyvä,
Kristuksen tähden." Hän otti rahat ja he loittonivat. Raha oli
kahdenkymmenen kopeekan lantti; puvusta päättäen voi häntä hyvinkin
pitää kerjäläisenä ja lahjan suuruudesta oli hänen luonnollisesti
kiitettävä piiskan iskua, joka herätti heissä myötätuntoa.
Raha kourassa kulki hän noin kaksi askelta eteenpäin ja kääntyi
kasvoineen Nevaan päin, kohti hallituspalatsia. Taivas oli pilvetön ja
vesi melkein sinistä, mikä on poikkeus Nevan suhteen. Tuomiokirkon
kullattu kupooli, jota ei ole mistään edullisempaa katsella kuin täältä,
loisti. Piiskan iskun tuottama kipu oli laannut tuntumasta, levoton,
epäselvä ajatus valtasi hänet nyt tykkänään. Hän seisoi katsellen kauvan
ja jäykästi kaukaisuuteen; tämän paikan hän tunsi sangen hyvin. Ehkä
sata kertaa oli hän pysähtynyt tähän kotimatkallaan yliopistosta
katsellakseen tätä todella komeata maisemaa ja melkein joka kerta oli
hän kummastellut sen arvotuksentapasen vaikutuksen johdosta, minkä se
häneen teki. Selittämätön vilun tunne valtasi hänet aina hänen
katsellessaan tätä näköalaa. Hän ihmetteli joka kerta tuota synkkää ja
arvotuksellista vaikusta ja onnistumatta tähän asti selittää sitä toivoi
hän tulevaisuuden ratkasevan arvotuksen. Se tuntui hänestä omituiselta,
että hän nyt oli, kuten ennenkin, pysähtynyt samalle paikalle ja että
hän todella vielä voi kuvitella sellasta, että samat ajatukset, sama
kysymys ja kuvat huvittaisivat häntä nyt yhtä paljon kuin silloin ...
aivan äskettäin vielä. Se tuntui hänestä melkein naurettavalle, mutta
kuitenkin ahdisti se hänen rintaansa. Syvällä, syvällä tuolla
pohjattomassa kuilussa näki hän kaiken menneen, kaikki muinaiset
ajatuksensa, päämääränsä ja vaikutuksensa -- myös koko tämän panoraaman,
itsensä ja kaikki, kaikki! Hänestä tuntui siltä kuin olisi hän yhä
kauvempana siitä, niin että se vihdoin häipyi hänen silmistään. --
Tahdottomasti liikahtaessaan tunsi hän lantin kädessään; hän katseli
sitä, kohotti kätensä ja heitti sen pitkälle luotaan veteen; sitten
kääntyi hän lähtemään kotiin. Hänestä tuntui kuin olisi hän tällä
hetkellä aivan kuin yhdellä iskulla erottautunut kaikesta.
Hänen kotiin tullessaan oli jo ilta; kuuden tunnin ajan oli hän siis
kuljeskellut. Mitä teitä hän oli kulkenut, sitä ei hän enää tiennyt. Hän
riisuutui, pani maata, väristen kuin uupunut hevonen, sohvalle, veti
päällystakkinsa ylitseen ja vaipui uneen... Kamala huuto herätti hänet
jälleen. Jumala paratkoon, mikä huuto se oli! Sellaisia luonnottomia
ääniä, sellaista ulvontaa, voihkimista, hampaitten kiristelyä, itkuja ja
solvauksia ei hän ollut vielä koskaan kuullut. Hän ei ollut voinut
kuvitellakaan moista eläimellistä esiintymistä. Kamalan tuskan
ahdistamana nousi hän ja istuutui: hän kärsi tavattomasti. Iskut, huudot
ja kiroukset kävivät yhä taajemmiksi. Äkkiä erotti hän suureksi
kummastuksekseen emäntänsä äänen. Hän ulvoi, rukoili ja pyyteli
kiihkeästi, nieli sanansa, niin ettei saattanut ymmärtää mitään --
kerjäsi, että häntä lakattaisiin lyömästä, sillä tuntui siltä, kuin
olisi häntä lyöty portaissa säälimättömästi. Lyöjän ääni oli käheä ja
kamala kuulla siinä ilmenevän vihan ja raivon tähden. Äkkiä tunsi
Raskolnikov äänen, se oli Ilja Petrovitshin! Ilja Petrovitsh oli siellä
ja pieksi emäntää -- hän potki häntä jalkoineen, iski hänen päätään
portaita vastaan -- se on selvää, sen kuulee äänestä, voihkinasta,
iskuista! Mitä on tekeillä? Onko jo maailmanloppu? Raskolnikov kuulee,
miten paikalle kiiruhtaa ihmisiä kaikista kerroksista, kaikista
portaista, ääniä, huutoja kajahtaa; siellä juostaan, koputetaan,
isketään ovia kiinni, juostaan sinne, tänne!... "Mutta miksi niin, mutta
miksi niin, ja millä oikeudella?" toisti hän, luullen tulevansa
hulluksi. Mutta ei, hänhän kuuli sen selvästi! Pian siis tullaan
varmasti hänenkin luokseen, sillä ... sehän on selvää, että tämä
tapahtuu vain _sen tähden, vain sen tähden ... eilisen johdosta_ ...
Jumala paratkoon! Hän aikoi panna oven säppiin, mutta ei voinut kohottaa
kättään ... ja olisihan se muuten hyödytöntäkin. Tuska vaivasi hänen
sydäntään kuin jäälohkare, painoi häntä niin että hän nukahti...
Vihdoinkin se loppui ... vähitellen muuttui kaikki rauhaisaksi, noin
kymmenen minuuttia oli sitä voinut kestää. Emäntä valitteli ja voihki,
Ilja Petrovitsh uhkaili ja solvasi yhä edelleen. Vihdoin hänkin vaikeni;
hänen ääntään ei enää kuulu, onkohan hän mennyt pois? Herra Jumala!
Niin, myös emäntä poistuu, lakkaamatta voihkien ja valitellen ... nyt
isketään hänen ovensa kiinni... Joukko hajaantuu -- saattaa vielä kuulla
heidän valittelevan, riitelevän, kutsuvan toisiaan, osaksi huutaen,
osaksi kuiskaten. Heitä mahtoi olla sangen paljon; koko talon väki oli
kasaantunut. Mutta, Jumalan tähden, onko se mahdollista?... Ja miksi,
mistä se johtui?
Raskolnikov vaipui väsyneenä takasin sohvalle, mutta ei voinut enää
sulkea silmiään; noin puoli tuntia ujui hän moisessa tilassa tuntien
niin sietämätöntä, rajatonta kauhua, ettei hän koskaan ollut tuntenut
sen vertaa. Äkkiä tuli huone valosaksi. Nastasja tuli sisään kynttilä
kädessä, tuoden keittoa. Katseltuaan tarkkaavasti Raskolnikovia ja
nähtyään että hän oli valveilla, laski hän kynttilän kädestään ja asetti
leivän, suolan, lautasen ja lusikan pöydälle.
-- Et kai sinä ole syönyt mitään eilisestä lähtien, vaan olet
kuljeskellut ympäri kaupunkia, vaikka väriset kuumeessa?
-- Nastasja ... miksi emäntää piestiin?
Nastasja katseli häntä tarkkaavasti.
-- Kuka löi emäntää?
-- Ilja Petrovitsh, polisiupseerin apulainen ... tuolla portaissa noin
puoli tuntia sitten... Miksi hän löi häntä sillä lailla ja ... miksi hän
tuli tänne?
Nastasja rypisti otsaansa ja katseli Raskolnikovia kauvan vaijeten. Tämä
tuijottaminen tuntui Raskolnikovista vastenmieliseltä ja teki hänet
surulliseksi.
-- Nastasja, miksi sinä vaikenet? kysyi hän arasti ja heikolla äänellä.
-- Se on veri..., vastasi tämä vihdoin hiljaa, ikäänkuin puhuen
itsekseen.
-- Veri?... Mikä veri?... mutisi Raskolnikov kalveten ja lähennellen
seinää.
Nastasja katseli häntä yhä vieläkin vaijeten.
-- Kukaan ei ole lyönyt emäntää, sanoi hän vihdoin ankarasti ja
päättävällä äänellä.
Raskolnikov katseli häntä ja voi tuskin hengittää.
-- Minä kuulin sen kuitenkin ... en nukkunut ... olin valveilla, vastasi
hän vielä aremmin. -- Minä kuuntelin kauvan ... se oli poliisiupseerin
apulainen ... kaikki tulivat juosten portaisiin...
-- Täällä ei ole ollut ketään! Veri se on, joka tekee sinut
rauhattomaksi. Kun ei sillä ole mitään tietä, jolloin se seisahtuu, niin
käy pää noin pyörälle... Tahdotko syödä vähän?
Raskolnikov ei vastannut. Nastasja seisoi vielä hetkisen katsellen
häntä.
-- Anna juotavaa ... Nastashuska.
Nastasja läksi noutamaan vettä, tuoden sitä valkeassa porsliniruukussa;
mutta Raskolnikov ei muistanut enää enempää. Hän muisti vain sen, että
ryyppäsi kerran ja kaasi päälleen. Sitten hän menetti taas tajuntansa.