I.

Siten makasi hän sangen kauvan. Silloin tällöin hän kyllä heräsi ja

huomasi, että yö oli jo pitkällä. Kuitenkaan ei hänen vielä tehnyt mieli

nousta. Vihdoin hän huomasi, että päivä jo sarasti. Hän makasi sohvalla

vatsallaan, vielä tyrmistyneenä äskösestä tajuttomuudestaan. Kamalat,

epätoivoset avunhuudot kajahtivat hänen korviinsa. Muuten oli hän

tottunut kuulemaan niitä joka yö kello kolmen tienoissa ikkunansa alta

kadulta. Nepä hänet nytkin herättivät. -- "Ah, nyt tulevat juopot

kapakasta," ajatteli hän; "kello on siis jo kolmannella." Äkkiä hän

hypähti pystyyn aivan kuin joku olisi vetänyt hänet sohvalta. "Mitä!

kello käy jo kolmatta!" Hän oikasi itsensä sohvalle ja muisti nyt vasta

kaiken. Äkkiä, yhdessä silmänräpäyksessä hän muisti kaikki.

Ensi hetkenä hän luuli tulevansa hulluksi. Tavaton vilu värisytti häntä;

mutta se johtui kuumeesta, jota hän oli alkanut tuntea jo kauvan sitten.

Mutta nyt tärisivät hampaat niin voimakkaasti ja vilu värisytti häntä

niin valtavasti, ettei hän tiennyt, mitä oli tehtävä. Hän avasi oven ja

kuunteli; talossa vallitsi täydellinen hiljaisuus. Hän katseli

kummissaan itseään, ympärilleen, eikä ymmärtänyt, miten hän oli voinut

jättää oven auki tullessaan eilen illalla kotiin ja enempää

ajattelematta heittäytyessään vaatettuna sohvalle, jopa hattukin päässä.

Hattu oli lattialla, jonne se oli pudonnut. "Jos joku olisi tullut

sisään, mitä olisi hän mahtanut ajatella? Luullut minun olevan

juovuksissa, mutta..." Hän kiiruhti ikkunan ääreen. Ulkona oli jotenkin

valoisaa ja hän tarkasteli itseään mahdollisimman nopeasti kiireestä

kantapäähän, näkyisikö eilispäivästä mitään merkkejä. Mutta eipä siinä

vielä kylliksi. Kuumeesta väristen alkoi hän riisuutua ja tarkastella

joka vaatekappaletta erikseen. Hän käänsi ne kaikkiin suuntiin kolme,

neljä kertaa, sillä hän ei luottanut itseensä. Mutta hän ei voinut

tavata mitään merkkejä. Ainoastaan housujen lahkeissa, jotka olivat

rääsyset ja repaleiset, näkyi joitakin kuivuneita veripilkkuja. Hän

tarttui suureen linkkuveitseensä ja leikkasi rääsyt pois. Mitään enempää

ei hän huomannut. Nyt hän muisti, että rahakukkaro ja vanhuksen arkusta

ottamansa tavarat vielä olivat taskuissa. Hän ei ollut tähän saakka

ajatellut ottaa niitä sieltä pois ja kätkeä! Eipä se edes silloinkaan

johtunut hänen mieleensä, kun hän tarkasteli vaatteitaan! Miten

hajamielinen hän olikaan! Heti otti hän esiin kaikki ja heitti pöydälle.

Koottuaan kaikki ja käännettyään taskunsakin nurin tullakseen

vakuutetuksi siitä, ettei niissä enää ollut mitään, vei hän koko kasan

erääseen nurkkaan. Täällä aivan nurkassa oli seinäpaperi irrottunut niin

paljon eräässä paikassa, että hän voi kätkeä sen taakse kaikki, kaikki

mahtui sinne. "Nyt ainakaan ei kukaan voi nähdä niitä, ei kukkaroakaan!"

ajatteli hän keventyneenä, nousi taas ja katseli ajatuksettomasti

nurkkaan, missä seinäpaperi oli vielä kauvempana seinästä kuin ennen.

Äkkiä johtui hänen mieleensä taas surullinen ajatus. "Jumalani,"

kuiskasi hän epätoivoissaan, "miten on laitani? Onko se nyt ehkä

kätkössä? Sitenkö tavaroita kätketään?"

Hän ei ollut ollenkaan ajatellut näitä asioita; hän uskoi joutuvansa

käsittelemään ainoastaan rahoja, eikä ollut sen vuoksi hankkinut

kätköpaikkaa. "Mutta nyt, tuottaako tämä iloa?" ajatteli hän.

"Sillälaillako tavaroita kätketään? Varmaankin olen menettänyt järkeni!"

Hän istuutui vallan väsyneenä sohvalle ja heti värisytti häntä uudelleen

tuo sietämätön vilu. Konemaisesti veti hän luokseen lämpimän viittansa,

joka oli hänen vieressään tuolilla, jonka jälkeen hän heti vaipui

tajuttomaan uneen.

Mutta jo viiden minutin kuluttua hypähti hän uudelleen pystyyn ja

heittäytyi raivoissaan päällystakkinsa kimppuun. "Miten uskalsinkaan

ruveta nukkumaan, kun en vielä ollut suorittanut asiaani? Aivan niin,

aivan niin! Kainalon alla olevaa silmukkaa en vieläkään ottanut pois!

Sen unohdin! Miten voinkaan unohtaa moista asiaa!" Hän ratkoi silmukan

pois ja repi sen säpäleiksi, jotka hän työnsi liinavaatteittensa

joukkoon patjan alle. -- "Revityt vaatesiekaleethan eivät sentään voine

herättää mitään epäilyksiä; siltä näyttää, siltä näyttää!" toisti hän

seisten keskellä huonetta ja katsellen sairaloisesti jännitetyllä

tarkkuudella ympärilleen lattialle ja kaikkialle, eikö hän sentään ollut

unohtanut jotakin. Häntä alkoi vaivata tavattomasti varmuutensa,

muistinsa, jopa kaikkein yksinkertaisimman harkintakykynsäkin

menettäminen "No, joko se nyt alkaa? Joko rangaistus nyt alkaa? Niin,

niin, siten kai se lienee!" Housuistaan leikkaamansa rääsyt olivat

keskellä lattiaa, niin että jokainen voi ne heti nähdä! -- "Mutta mikä

minun on!" huudahti hän epätoivoissaan.

Silloin juolahti hänen mieleensä omituinen ajatus: ehkä on koko puku

veren tahraama, ehkä on siinä pilkkuja kaikkialla, vaikkei hän voi nähdä

niitä, syystä että hänen havaintokykynsä on heikontunut, särkynyt ...

hänen järkensä pimittynyt ... samalla hän muisti, että kukkarokin oli

ollut veressä. "Ha, silloin on taskussakin veren merkkiä, sillä pistin

sen sinne sellasenaan!" Heti käänsi hän taskun nurin ja -- aivan oikein,

vuorissa näkyi veren merkkejä! -- "Enpä ole vielä menettänyt järkeäni

vallan kokonaan, koska itse tulin ajatelleeksi tuollaista!" sanoi hän

riemuissaan itsekseen, hengittäen kevyemmin ja syvemmin, "minulla oli

vain kuumeentapainen heikkous, hetkinen hajamielisyys," ja hän repi pois

koko vasemman taskun vuorin housuistaan. Tällä hetkellä lankesi

valonsäde hänen vasemmalle saappaalleen; sukalla, joka näkyi saappaasta,

oli myös verisiä merkkejä. Hän veti saappaan jalastaan -- aivan oikein,

koko sukan varvaspuoli oli veren tahraama; hän oli kaiketikin astunut

liian varomattomasti verilätäkköön... "Mutta miten oli nyt meneteltävä?

Minne panen sukan, taskun, rääsyt?"

Hän otti kaikki käteensä ja seisoi keskellä huonetta. "Uuniinko? --Mutta

uunia aletaan kaikkein ensinnä tarkastaa. Polttaako? -- Mutta millä?"

Hänellä ei ollut koskaan tikkuakaan. "Ei, silloin on parasta mennä ulos

ja heittää pois kaikki johonkin. Niin, parasta kai on heittää pois!"

toisti hän istuutuen taas sohvalle. -- "Ja se on tehtävä heti,

tuhlaamatta minuttiakaan!" Mutta sen sijaan että olisi tehnyt sen,

vaipui hänen päänsä yhä enemmän patjalle, taas värisytti häntä tuo

tavaton vilu, taas veti hän päällysnutun päälleen. Ja kauvan, usean

tunnin ajan, pyöri hänen päässään: "Nyt, heti, tuhlaamatta hetkeäkään,

on minun lähdettävä jonnekin ja heitettävä pois kaikki, pois, näkyvistä,

pian, pian!" Hän koetti usean kerran kohottautua sohvalta, mutta ei

voinut sitä. Kiivas ovelle koputtaminen herätti hänet vihdoin tykkänään.

-- No, avaa toki, vai oletko kuollut? Aina hän nukkuukin! huusi Nastasja

lyöden kädellään ovea. -- Kaiket päivät nukkuukin kuin koira! Kyllä

oletkin koira! Etkö avaa? Kello käy jo yhdettätoista.

-- Ehkei hän ole kotona, sanoi miehen ääni.

-- Haa! Talonmiehen ääni!... Mitä hän tahtonee?

Hän hypähti pystyyn ja istuutui sohvalle. Sydän tykytti niin kiivaasti,

että rintaa pakotti.

-- Hänelläpä on säppi kiinni? lausui Nastasja -- kas vaan, alkaa

sulkeutua säpin taakse! Tahdot kai, että sinut kannetaan ulos sieltä?

Avaa, senkin pukari, herää!

-- Mitähän he tahtonevat? Miksi tulee talonmies? Kaikki mahtaa olla

tiedossa jo. Avannenko vai asettunenko vastarintaan? Käyköön miten

tahansa...

Hän nousi, kumartui ja veti säpin auki.

Koko huone oli niin pieni, että voi avata säpin nousematta pois

sohvalta.

Aivan oikein: talonmies ja Nastasja.

Nastasja katsahti häneen niin omituisesti. Hän katseli kehottavin ja

päättäväisin silmäyksin talonmiestä. Tämä ojensi hänelle harmaan, kokoon

käärityn paperin, joka oli sinetöitty tavallisella kirjelakalla.

-- Tiedonanto konttorista, sanoi hän ojentaessaan paperin.

-- Mistä konttorista?...

-- Poliisilta, poliisikonttorista. Mistäs muusta konttorista?...

-- Tuleeko minun mennä poliisikonttoriin?... Miksi?...

-- Mistä minä sen tietäisin? Kun vaativat -- niin mene! -- Hän katseli

Raskolnikovia tarkkaavasti, katsahti ympärilleen ja kääntyi lähtemään.

-- Sinä kai olet hyvin sairas? huomautti Nastasja yhäti katsellen

Raskolnikovia. Talonmies käänsi vielä kerran päätään ja katsoi häneen.

-- Eilisestä asti on hänellä ollut kuume, lisäsi Nastasja.

Raskolnikov ei vastannut, piti vain paperia kädessään sinettiä

murtamatta.

-- Älä vielä nouse! jatkoi Nastasja säälivästi nähdessään Raskolnikovin

aikovan laskea jalkansa sohvalta. -- Jos olet sairas, niin älä mene,

eihän siinä ole henki kysymyksessä! Mutta mitä sinulla on käsissäsi?

Raskolnikov katsoi. Oikeassa kädessään oli hänellä nuo leikkaamansa

rääsyt, sukka ja pois repimänsä taskunvuori. Hän oli nukkunut ne

kädessä. Myöhemmin tuumiskellessaan tätä muisti hän, että

puolinukuksissaan, kuumeessa oli puristellut käsissään niitä lujemmin ja

lujemmin ja oli sillä lailla herännyt.

-- Kas, mitä rääsyjä hän on kasannut ja nukkuu ne kädessään, ikäänkuin

ne olisivat jokin aarre... Ja Nastasja nauroi sairaloisen hermostunutta

nauruaan. Heti työnsi Raskolnikov ne kaikki viittansa alle ja alkoi

tuijottaa Nastasjaan. Vaikkakaan hän ei tällä hetkellä kyennyt vetämään

mitään järkevää johtopäätöstä, ymmärsi hän kuitenkin, ettei ihmistä

kohdeltaisi niin lempeästi, jos aijottaisiin vangita hänet. --

"Mutta ... poliisi?"

-- Etkö tahdo teetä? Tahdotko? Minä tuon sitä; sitä on hieman jälellä...

-- En ... minä lähden; lähden heti, mutisi hän nousten seisomaan.

-- Mahtanetko päästä portaita alas?

-- Minä menen...

-- Tee kuten tahdot.

Nastasja meni talonmiehen luo. Raskolnikov laahautui ikkunan ääreen

katsellakseen kädessään olevia rääsyjä. -- "Niissä on pilkkuja,

vaikkeikaan niin huomattavia; kaikki on niin likasta ja haalistunutta.

Joka ei sitä tiedä, ei myöskään näe sitä. Nastasja ei siis, Jumalan

kiitos, ole voinut nähdä niin pitkän matkan päästä." Sitten avasi hän

vapisevin käsin poliisin kirjeen ja alkoi lukea; hän luki kauvan,

ennenkuin hän vihdoinkin ymmärsi. Se oli tavallinen kutsumus

poliisitoimistosta saapua sinne kello puoli kymmenen.

"Mutta mitä se merkitsee? Minulla ei ole vielä koskaan ollut mitään

tekemistä poliisin kanssa! Ja miksi juuri tänään?" kysyi hän itseltään

rauhattomana. "Jumalani, jospa se vain loppuisi!" Hän aikoi juuri

heittäytyä polvilleen rukoillakseen, mutta hänen täytyi hymyillä, ei

rukoukselle, vaan itselleen. Hän pukeutui nopeasti. "Jos nyt kerran olen

hukassa, niin olkoon niin! Vedänkö sukan jalkaani? Silloinhan se ehkä

likaantuu vielä enemmän, niin että jäljet häviävät." Mutta tuskin oli

hän vetänyt sen jalkaansa, ennenkuin hän veti sen pois inhon tuntein.

Mutta ajateltuaan, ettei hänellä ollut toistakaan, veti hän sen

uudelleen jalkaansa ja hymyili taas. "Kaikki on vain kuitenkin

ehdollista, relativista, vain jotain pintapuolista!" ajatteli hän

ohimennen, vavisten koko ruumiiltaan. "Nythän olen sentään vetänyt sen

jalkaani, täytyyhän minun se vetää vihdoin kuitenkin jalkaani!" Hymyily

vaihtui heti epätoivoon. "Ei, minulla ei ole voimia," ajatteli hän.

Kuume saattoi hänen päänsä pyörryksiin. "Se on loukku! He tahtovat

houkutella minut sinne ja äkkiä vallata minut," jatkoi hän mennessään

portaita alas. "Pahinta kuitenkin, että olen kuumeen sokasema ... voin

vielä tehdä jonkun tyhmyyden"...

Portaissa hän muisti, ettei hän ollut kätkenyt tavaroita paremmin

seinäpaperin taakse ja että hänen poissa ollessaan mahdollisesti

voitaisiin toimeenpanna kotitarkastus. Hän mietti ja pysähtyi. Mutta

hänet oli vallannut sellainen epätoivo ja välinpitämättömyys omasta

mielestään varman hukkansa vuoksi, että hän menetti kaiken toivonsa ja

kulki edemmäs.

-- "Jospa se vain loppuisi!"

Kadulla oli taas sietämätön kuumuus; eikä yhtä sadepisaraakaan koko

näinä päivinä! Sama tomu, kalkki ja savi, sama puotien ja oluttupien

löyhkä, juopuneita miehiä joka askeleella, husaareita ja puolijuopuneita

ajureita. Aurinko poltti hänen silmiään niin että teki kipeätä, ja hänen

päätään pyörrytti -- hän tunsi aivan samaa kuin sellainen kuumeessa

oleva, joka kulkee ulkona kauniina, aurinkoisena päivänä.

Tultuaan sen _eilisen_ kadun kulmaan, katseli hän tuskallisen

liikutettuna _sitä_ taloa ... ja käänsi heti pois silmänsä.

-- "Jos he kysyvät, sanon sen ehkä," ajatteli hän lähetessään

poliisikonttoria.

Poliisikonttori oli hänen asunnostaan ehkä neljännesvirstan päässä. Se

oli aivan äskettäin muutettu erään uuden talon neljänteen kerrokseen.

Entisessä huoneustossa oli hän ollut kerran ennen, joskin sangen kauvan

sitten. Tultuaan porttikäytävään, näki hän oikealla portaat, josta eräs

mies tuli kirja kädessä -- talonmies siis; konttorikin on siis myös

tässä, ja hän astui portaita ylös. Kysyä hän ei tahtonut.

-- "Menen sisään, lankean polvilleni ja kerron, kaikki"... ajatteli hän

noustessaan neljänteen kerrokseen.

Portaat olivat ahtaat ja märät. Kaikki neljännen kerroksen keittiöt

olivat näitten portaitten varrella ja olivat avoinna melkein koko

päivän. Senpä tähden olikin ilma sangen painostava. Lakkaamatta kulki

portaita ylös ja alas talonmiehiä, kirjat kainalossa. Lähettejä ja muuta

kansaa, kumpaakin sukupuolta, tuli ja meni. Konttorin ovi oli samaten

avoinna. Täällä oli muutamia talonpoikia odottamassa. Myös täällä oli

sangen painostavaa ja sitä paitsi oli sangen vaikeata hengittää äsken

maalattujen seinien väristä lähtevän hajun vuoksi. Odotettuaan hetken

päätti hän astua lähimpään huoneeseen. Kaikki kamarit olivat tuiki

pieniä ja matalia. Kiusallinen rauhattomuus johti hänet edemmäs, kukaan

ei kiinnittänyt häneen huomiotaan. Toisessa huoneessa oli joitakin

kirjureita, jotka olivat vain hieman paremmin puetut kuin hän.

-- Mitä tahdotte?

Hän näytti kirjettään.

-- Te olette ylioppilas? kysyi kirjuri katsellen kirjettä.

-- Niin, entinen ylioppilas.

Kirjuri katsahti häneen, mutta ilman erikoista uteliaisuutta. Hän oli

inhottavan näkönen mies, ja kasvonilmeensä oli muuttumaton.

-- "Häneltä en saa tietää mitään; hänestä on kaikki samantekevää,"

ajatteli Raskolnikov.

-- Menkää tuonne, sihteerin luo, sanoi kirjuri, osottaen sormellaan

viimeistä huonetta.

Hän meni tuohon huoneeseen (neljänteen järjestyksessä); se oli ahdas ja

täynnä ihmisiä, joiden joukossa oli joitakin paremminkin puettuja.

Heidän joukossaan oli pari naistakin; toinen surupukunen ja köyhästi

puettu, istui pöydän ääressä vastapäätä sihteeriä ja kirjoitti tämän

sanelun mukaan. Toinen naisista oli sangen paksu, punakka -- ja

pilkkunaamainen, näyttäen sangen arvossa pidetyltä naiselta. Hän oli

sangen komeasti puettu: hänellä oli niin suuri rintaneula kuin teevati;

hän oli syrjässä ja odotti jotakin. Raskolnikov työnsi kirjeen

sihteerille. Tämä katsahti siihen; sanoi: "saatte odottaa" ja jatkoi

saneluaan surupukuselle naiselle.

Raskolnikov hengitti keveämmin. "Se ei siis ole varmaa." Hän alkoi

rohkaistua ja päätti olla varoillaan.

"Pieninkin tyhmyys, vähinkin varomattomuus voi saattaa minut hukkaan!

Hm!... Vahinko vain, ettei täälläkään ole raitista ilmaa," lisäsi hän,

"se on niin ummehtunutta! Päätänikin vielä pyörryttää ... ja entäpä

järkeni!"...

Hän tunsi olevansa tavattoman pyörryksissä. Hän epäili, voisiko hän

hallita itseään. Jospa hän vain olisi osannut kiinnittää ajatuksensa

johonkin pikkuseikkaan, johonkin vähäpätöiseen asiaan, mutta se ei

onnistunut hänelle. Muuten huvitti häntä sihteeri; hän olisi mielellään

tahtonut lukea jotakin hänen piirteistään, tahtonut silmätä hänen

sisimpäänsä. Hän oli nuori mies, noin yhdenkolmatta vuotias, mutta hän

näytti vanhemmalta; hän oli tummahko ja kasvonsa olivat ilmeikkäät.

Hänen pukunsa oli uuden kuosin mukainen ja keikaileva, hänellä oli

jakaus niskassa, tukka oli huolellisesti kammattu ja pomadoittu; sitä

paitsi oli hänellä mitä huolellisimmin pestyissä sormissaan useita

sormuksia ja liivillä kultaset kellonperät. Erään läsnäolevan

muukalaisen kanssa puhui hän jokusen sanan ranskaakin, eikä niinkään

huonosti.

-- Luisa Ivanovna, tehkää hyvin ja istukaa, sanoi hän kääntyen tuon

komean, punakan naisen puoleen, joka ei ollut uskaltanut istua, vaikka

hänen vieressään oli tuoli.

-- Ich danke (kiitos), sanoi puhuteltu ja istuutui silkkipukuaan

kallistellen tuolille. Hän täytti melkein puoli huonetta ja tuoksui

hajuvedelle. Hän näytti ujostelevan sitä, että otti niin suuren alan ja

tuoksui hajuvedelle, mutta hymyili puoleksi surullisesti, puoliksi

julkeasti ja oli rauhaton.

Surupukunen nainen oli lopettanut kirjottamisensa ja nousi. Äkkiä astui

sisään eräs nuori upseeri jotenkin meluisasti ja omavaltasesti,

kohautellen olkapäitään joka hetki, heitti lakkinsa pöydälle ja istuutui

nojatuoliin. Kun tuo komeapukunen nainen huomasi hänet, hypähti hän

tuoliltaan ja alkoi notkistaa polviaan erikoisen ihastuneena, mutta

upseeri ei ollut huomaavinaan häntä eikä hän uskaltanut istuutua

uudelleen hänen läsnä ollessaan. Upseeri oli piiripäällikön apulainen.

Hän oli suora, punaviiksinen, hänen kasvonsa olivat jotenkin ilmeettömät

lukuun ottamatta pientä julkeuden piirrettä. Hän katseli syrjästä

tyytymättömänä Raskolnikoviin, jonka puku oli niin viheliäinen ja jonka

persona arvottomasta ulkonäöstään huolimatta oli sangen huonosti

sopusoinnussa sen kanssa. Raskolnikov oli myös niin varomaton, että

tuijotti upseeriin liian kauvan, niin että upseeri alkoi tuntea

loukkaantuvansa.

-- Mitä tahdot? ärjäsi hän, kummastellen luultavasti sitä, ettei moinen

ryysyläinen paennut hänen salamoivia silmäyksiään.

-- Minut on kutsuttu tänne ... ilmotuksen mukaan... vastasi Raskolnikov

rauhallisesti.

-- Kysymyksessä on rahain uloshaku ylioppilaalta, kiirehti sihteeri

sanomaan avaten paperinsa. -- Kas tässä! jatkoi hän heittäen

Raskolnikovin eteen paperin sekä osottaen erästä kohtaa -- lukekaa!

-- "Rahain? Minkä rahain" ajatteli Raskolnikov. -- "Mutta silloin se ei

ainakaan tarkota _sitä_." Ja hän vavahti ilosta. Hän tunsi äkkiä niin

keventyneensä kuin olisi hänen hartioiltaan otettu pois jokin taakka.

-- Ja mihin aikaan teidät kutsuttiin tänne, herrani? huudahti

luutnantti, joka -- ties mistä syystä -- loukkaantui yhä enemmän. --

Teidät on kutsuttu tänne kello yhdeksäksi ja nyt käy kello jo

kahdettatoista!

-- Minä sain kutsun vasta neljännestunti sitten, sanoi Raskolnikov

kuuluvasti yli olkain. Hän oli myös suuttunut aivan äkkiä ja

odottamatta, mikä muuten tuntui tekevän hänelle hyvää. -- Siinä kai on

jo tarpeeksi, että ollenkaan tulin tänne, kun olen kuumeessa.

-- Tehkää hyvin ja olkaa huutamatta!

-- Minä en huuda, vaan puhun vallan levollisesti, mutta te huudatte

minulle; olen ylioppilas enkä suvaitse, että minulle huudetaan!

Apulainen oli niin tulistunut, ettei hän ensi hetkenä saanut sanoja

suustaan, hän sähisi vain ja hypähti paikaltaan.

-- Olkaa hyvä ja vaijetkaa! Te olette oikeudessa! Ei törkeyksiä,

herrani!

-- Myös te olette oikeudessa, huusi Raskolnikov hänelle, -- ja te ette

ainoastaan huuda, vaan vieläpä poltatte paperossia, poljette siis kaiken

sopivaisuuden jalkainne alla!

Tämän sanottuaan tunsi Raskolnikov erityistä mielihyvää.

Sihteeri katseli heitä kumpaakin hymysuin. Tulinen luutnantti oli

ilmeisesti nolostunut.

-- Se ei koske teihin! huusi hän vihdoin sangen kovaan; -- kas tässä,

tahdotteko tunnustaa tämän vaatimuksen, joka on jätetty teitä vastaan?

Näyttäkää se hänelle, Aleksander Grigorjevitsh. Valitus teitä vastaan!

Ette maksa! Siitä sen näkee, millainen te olette!

Mutta Raskolnikov ei enää kuunnellut häntä, vaan tarttui kiihkeästi

paperiin, etsien nopeasti ratkaisua. Hän luki sen kertaalleen, kaksi

kertaa -- mutta ei ymmärtänyt mitään.

-- Mikä tämä on? kysyi hän sihteeriltä.

-- Teiltä vaaditaan rahoja erään velkakirjan perusteella. Teidän tulee

joko suorittaa summa sekä kaikki kustannukset tai täytyy teidän jättää

kirjallinen selitys siitä, milloin kykenette sen maksamaan, sitä paitsi

tulee teidän suostua olemaan jättämättä pääkaupunkia ja olemaan sekä

myymättä irtainta omaisuuttanne tai olemaan menettämättä sitä muuten

ennenkuin olette suorittanut veikanne. Takaajalla sitävastoin on oikeus

myyttää irtain omaisuutenne ja menetellä teidän suhteenne lain mukaan.

-- Niin, mutta ... minulla ei ole velkaa kenellekään.

-- Se ei koske meihin. Meillä on maksettavaksi langennut ja lain mukaan

protesteerattu velkakirja, sadanviidentoista ruplan suuruinen, jonka te

olette antanut kolleginasessori Sarnitsinin leskelle yhdeksän kuukautta

sitten, ja me toivomme nyt, että annatte selityksen sen johdosta.

-- Mutta sehän on emäntäni?

-- Entäpä sitten, jos onkin emäntänne?

Sihteeri katsahti häneen sääliväinen hymy huulillaan aivan kun

oppilasta, joka suorittaa ensi koettaan, ja aivan kuin olisi hän

mielinyt sanoa: "No, miltä tuntuu?" Mutta mitä välitti Raskolnikov nyt

yhdestä velkakirjasta, tavarain ulosmittauksesta!... Eihän nyt

kannattanut tulla levottomaksi moisen asian tähden ja kiinnittää siihen

huomiotaan! Hän seisoi siinä, luki, kuunteli, vastasi, vieläpä kysyikin,

mutta kaikki kävi koneellisesti. Itsesäilytysvietin voitto, pelastuminen

äsken uhanneesta vaarasta valtasi tällä hetkellä kaikki hänen

aatoksensa. Hän tunsi hetken suoranaista, puhtaasti eläimellistä iloa.

Mutta samassa syntyi konttorissa tavaton melu. Luutnantti, joka vielä

oli sangen suuttunut sen halveksumisen johdosta, jota äsken oli saanut

kokea, ja joka oli uudelleen ryhtynyt korjaamaan loukattua

itserakkauttaan, purki nyt kaiken sappensa tuolle onnettomalle,

koreiluhaluselle naiselle, joka oli aina hänen sisään tulostaan saakka

vilkunut häneen tuo hullunkurinen nauru suupielissään.

-- Ja sinä, senkin tolvana, huusi hän äkkiä täyttä kurkkua hänelle

(surupukunen nainen oli jo poistunut), -- mitä tapahtui sinun luonasi

viime yönä? Mitä? Taas häpeällinen skandali, jonka saattoi kuulla kadun

toiselle puolelle! Taas tappelua ja juopumista! Mielesi kai tekee päästä

vankilaan? Ja kuitenkin olen sanonut sinulle, kuitenkin olen jo

varottanut sinua kymmenen kertaa, mutta yhdennellätoista kerralla et

vältä rangaistusta. Ja sentään olet sinä taas täällä, senkin tolvana!

Paperi putosi Raskolnikovin käsistä ja hän katseli kummastellen tuota

komeata naista, jonka osaksi tuli niin paljon solvaussanoja. Mutta pian

hän käsitti, mistä oli kysymys ja asia alkoi heti huvittaa häntä. Hän

kuunteli tyytyväisenä ja olisi mielellään nauranut, sangen mielellään

nauranut! Kaikkia hänen hermojaan tempoi.

-- Ilja Petrovitsh! alkoi sihteeri rauhottavasti, mutta oli pakotettu

keskeyttämään ja odottamaan sopivampaa hetkeä, sillä tuon tulisen

luutnantin voi saada lauhtumaan ainoastaan käyttämällä kouriin tuntuvia

keinoja; sen hän tiesi kokemuksesta.

Nainen alkoi heti rajuilman syntyessä vavista kuin haavanlehti; mutta

omituista kyllä, mitä lukuisemmiksi ja kaksimielisemmiksi solvaukset

kävivät, sitä rakastettavampi ilme väikkyi hänen kasvoillaan, sitä

lumoavammaksi kävi hänen hymyilynsä jyrisevän luutnantin edessä. Hän

keikkui paikallaan, notkisti polviaan lakkaamatta ja odotti

kärsivällisesti sitä hetkeä, jolloin hänen olisi sopivaa ottaa

puheenvuoro itselleen; vihdoin täyttyikin hänen odottamansa toive.

-- Ei minun luonani ollut mitään melua ja tappelua, herra kapteeni,

alkoi hän äkkiä laverrella luonnollisestikin pannen aito saksalaisen

painon sanoilleen, mutta silti puhuen sujuvasti venäjää, -- eikä mitään,

mitään skandalia. Jo tullessaan he olivat juovuksissa, sanon minä herra

kapteeni, enkä minä voi sille mitään, en hitustakaan... Taloni on siivo,

herra kapteeni, ja kansaa minä kohtelen hyvin, herra kapteeni, enkä minä

pidä skandalista, en, minä en pidä ollenkaan skandalista. Mutta jo

tullessaan he olivat juovuksissa ja kuitenkin pyysivät he sitten kolme

pulloa lisää, ja sitten nosti eräs heistä jalkansa pianolle ja alkoi

soittaa jalkoineen, ja eihän se käy laatuun siivossa talossa. Hän vallan

särki pianon ja se ei suinkaan ole sopivaa käyttäymistä ... sen sanoin

myös heille. Sitten hän otti pullon ja löi sillä heitä kaikkia selkään.

Ja kun minä sitten kutsuin talonmiehen ja kun Kalle tuli, iski hän

Kallen silmän siniseksi, samaten myös Henrieten silmän siniseksi ja

minua iski hän viidesti korvalle. Ja sehän ei ole kaunista

käyttäytymistä siivossa talossa, herra kapteeni, ja minä huusin. Mutta

hän avasi kanavan puoleisen ikkunan ja alkoi röhkiä kuin porsas, niin

että vallan hävetti. Ja miten voikaan hän ruveta matkimaan porsasta

ikkunassa! Hyi, hyi, hyi! Ja sitten tarttui Kalle hänen frakkiinsa

takaapäin ja veti hänet pois ikkunasta --niin, se on toden totta, herra

kapteeni -- mutta sattui silloin särkemään hänen takkinsa. Silloin hän

huusi, että meidän oli maksettava hänelle viisitoista ruplaa korvausta

siitä. Ja minun olikin annettava hänelle viisi ruplaa, herra kapteeni,

takista. Ja sitten sanoi hän kirjottavansa meistä sanomalehteen, sillä,

sanoi hän, "teistä saan kirjottaa kyllä mihin lehteen tahansa," sanoi

hän.

-- Hän on siis joku sanomalehtisepustelija?

-- Niin, herra kapteeni, ja hän on niin julkea vieras, herra kapteeni,

kun hän on siivossa talossa...

-- No, no, no! Riittää jo! Mutta minähän olen jo sanonut sinulle,

sanonut, sanoinhan minä jo sinulle...

-- Ilja Petrovitsh! lausui sihteeri uudelleen merkitsevästi. Luutnantti

katsahti häneen nopeasti; sihteeri nyökkäsi kevyesti päällään.

-- ... sanonpa sinulle vielä kerran, arvoisa Lovisa Ivanovna, ja

viimeisen kerran sanon sinulle, jatkoi luutnantti rauhallisemmin, --että

jos sinun "siivossa talossasi" tapahtuu vielä kerrankaan mitään

konnankujeita, niin vedän sinut itsesi edesvastuuseen. Vai niin, hän oli

kirjailija, tekijä, joka maksatutti itselleen viisi ruplaa takkinsa

liepukkeesta "siivossa talossa"? Niin, sellaisia ne herrat kirjailijat

ovat! -- Ja hän heitti ylenkatseellisen silmäyksen Raskolnikoviin. --

Toissa päivänä sama näytös eräässä ruokapaikassa -- oli syönyt

päivällisen, mutta ei tahtonut maksaa; kirjotan teistä sanomalehteen,

sanoi hän. Höyrylaivassa solvaili eräs toinen toissa viikolta erästä

kunniallista valtioneuvoksen perhettä, rouvaa ja tytärtä, mitä

katalimmalla tavalla. Eräänä päivänä ajettiin eräs sellainen ulos

eräästä konditoriasta. Sellaisia ne ovat kaikki nuo herrat kirjailijat,

sepustelijat, ylioppilaat ja sanomalehtikirjottajat ... hyi! Ja sinä,

mene tiehesi! Tulen kyllä itse luoksesi ... ole silloin varoillasi!

Kuulitko?

Luise Ivanovna alkoi yhä enenevällä nopeudella kumarrella kaikille

suunnille ja kumarteli tällä lailla aina ovelle saakka. Mutta siinä hän

törmäsi selällään erästä komeata upseeria vastaan. Tällä oli terveet

kasvot, paksu, vaalea ihoparta. Tämä upseeri oli Nikodin Fomitsh,

neljännestarkastaja. Luise Ivanovna kumarsi nopeasti, melkein maahan

saakka ja hypäten nopein, kevein askelin lennähti ulos konttorista.

-- Taas melua, taas ukkosta ja salamoita, rajusäätä ja tuuliaispäätä!

lausui Nikodin Fomitsh, kääntyen rakastettavasti ja ystävällisesti Ilja

Petrovitshin puoleen, -- taas sydän katkeroittunut, taas kuohahtanut!

Kuulin sen jo alas portaihin.

-- Mitä vielä! sanoi Ilja Petrovitsh ylhäisen välinpitämättömänä ja meni

muutamat paperit kädessä erään toisen pöydän ääreen kohautellen

olkapäitään askeleittensa mukaan. -- Katsokaa tänne, tehkää hyvin: herra

kirjailija, entinen ylioppilas, ei maksa, antaa velkakirjan, ei tahdo

muuttaa, useita valituksia!... Kuitenkin tunsi hän loukkaantuneensa,

syystä että poltin paperossia hänen läsnä ollessaan! Itse viettää hän

huikentelevaa elämää. Suvaitkaa katsoa häneen, kas tuollainen on niitten

herrojen miellyttävä ulkomuoto.

-- Köyhyys ei ole mikään rikos, ystäväni, siten sen asian laita on! Sinä

olet kuin ruuti, etkä voi kärsiä loukkauksia. Te luultavasti tunsitte

hänen jollakin lailla loukanneen teitä, ettekä voinut hillitä itseänne,

jatkoi Nikodin Fomitsh kääntyen suoraan Raskolnikovin puoleen; -- Mutta

se oli sangen pahoin. Vakuutan teille, että hän on rakastettavin ihminen

maailmassa, mutta yhtä tulenarka kuin ruuti, kuin puhdas ruuti! Syttyy,

säkähtää -- ja sitten se on siinä! Häipyi kuin tuuleen! Mutta loppujen

loppu on, että hänellä on sydän puhdasta kultaa! Jo hänen

rykmenttitoverinsa kutsuivat häntä vain "luutnantti Ruudiksi".

-- Ja sellainen rykmentti kuin se oli! huudahti Ilja Petrovitsh sangen

tyytyväisenä sen johdosta, että häntä niin mielusasti mairiteltiin,

mutta kuitenkin vielä happamana.

Raskolnikovin teki mieli sanoa heille kaikille jotakin mieluista.

-- Suokaa anteeksi, herra kapteeni, alkoi hän vallan vapaasti, kääntyen

äkkiä Nikodin Fomitshin puoleen, -- ajatelkaa asemaani... Sangen

mielelläni pyydän herralta anteeksi, jos olen loukannut. Olen köyhä,

sairas ylioppilas -- köyhyyden musertama. Entinen ylioppilas, koska en

enää kykene ansaitsemaan elantoani, mutta saan rahaa ... ja silloin

maksan. Minulla on äiti ja sisar R:n kuvernementissa ... he lähettävät

minulle rahaa, jolloin voin maksaa. Emäntäni on sangen taipusa, mutta

hän on suuresti pahottunut, syystä että olen menettänyt opetustuntini,

enkä ole maksanut mitään neljään kuukauteen, eikä hän ole lähettänyt

minulle ruokaakaan... Minä en käsitä ollenkaan, mikä vekseli se on! Hän

vaatii minulta nyt maksua vekselin nojalla, mutta miten minä voin

maksaa ... tuomitkaa itse!...

-- Mutta eihän se ole meidän asiamme -- koetti sihteeri huomauttaa.

-- Suvaitkaa, suvaitkaa! Olen vallan samaa mieltä kanssanne, mutta

antakaa minun silti selittää, keskeytti hänet taas Raskolnikov, silti

kääntymättä hänen puoleensa -- hän puhui vain Nikodin Fomitshille ja

ehkä myös Ilja Petrovitshille, vaikkakin tämä oli kaiken aikaa

selailevinaan papereita ja ollenkaan huomaamatta häntä --, suokaa minun

selittää puolestani, että olen jo kolme vuotta asunut nykyisen emäntäni

luona, aina siitä saakka kuin tulin kaupunkiin ja ennen ... ennen ...

miksi sitä kieltäisin, heti alussa lupasin naida hänen tyttärensä,

lupasin sen suullisesti, vallan vapaaehtosesti ... hän oli tyttö ...

muuten pidin hänestä ... joskaan en ollut niin rakastunut häneen ...

sanalla sanoen: nuoruus! Sanonpa teille, että siihen aikaan oli luottoni

emännän silmissä hyvä, sangen hyvä; vietin siihen aikaan onnellista

elämää ... olin sangen kevytmielinen...

-- Teiltä ei vaadita ollenkaan moisia läheisiä asioita, herrani, eikä

meilläkään ole aikaa kuunnella niitä, keskeytti Ilja Petrovitsh hänet

karkeasti ja kylmästi, mutta Raskolnikov keskeytti hänet innostuneena,

vaikkakin hänen näytti olevan sangen vaikeata puhua:

-- Mutta suvaitkaa, suvaitkaa minun kertoa vaiheeni kaikki sellaisina

kuin ne ovat olleet ... vaikka olenkin samaa mieltä kuin te, että on

vallan tarpeetonta puhua kaikkea tätä -- mutta vuosi sitten kuoli tuo

tyttö lavantautiin, mutta minä jäin asumaan entisen emäntäni luo kuten

ennenkin, ja kun hän muutti nykyseen asuntoonsa sanoi hän sangen

ystävällisesti minulle ... että hän luotti minuun ... mutta kysyi silti,

enkö ehkä tahtoisi antaa velkakirjaa sadasta viidestätoista ruplasta,

minkä summan silloin olin velkaa hänelle. Suokaa anteeksi, sanoi hän

nimenomaan, heti kun olen antanut hänelle moisen paperin, saisin joutua

hänelle velkaan miten paljon tahansa, eikä hän koskaan puolestaan ... ne

olivat hänen omat sanansa ... käyttäisi tuota paperia, vaan minä saisin

maksaa milloin tahtoisin... Ja nyt, kun olen menettänyt opetustuntini,

kun ei minulla ole mitään syötävää, silloin vaatii hän suoritusta...

Mitä tulee minun sanoa tällaisesta?

-- Kaikki nuo tunteelliset yksityiskohdat eivät ollenkaan koske meihin,

herrani, keskeytti Ilja Petrovitsh hänet kylmästi, -- teidän on

jätettävä kirjallinen tunnustus ja sitoumus; teidän rakkautenne ei koske

meihin sen enempää kuin kaikki nuo tragilliset kuvailutkaan.

-- No, mutta sinähän ... olet kovin julma... mutisi Nikodin Fomitsh

istuutuen pöydän ääreen ja alkaen myös kirjottaa. Hän vähän häpesi.

-- Kirjottakaa tähän, sanoi sihteeri Raskolnikoville.

-- Mitä minä kirjotan? kysyi hän sangen karkeasti.

-- Minä kyllä sanelen.

Raskolnikovista tuntui siltä kuin kohtelisi sihteeri häntä nyt

halveksuvammin, kun oli ilmaissut sorretun tilansa, mutta, omituista

kyllä, tuntui tämä hänestä nyt vallan samantekevältä. Jos hän olisi vain

hitustakaan ajatellut asiaa, olisi hän varmaankin kummastellut sitä,

miten hän ylipäänsä oli voinut puhua heidän seurassaan sillä lailla kuin

oli tehnyt ja esittää heille tunteitaan. Mistä johtui tämä tunteellisuus

niin äkkiä? Niin, vaikkapa huone ei olisikaan ollut täynnä

poliisimiehiä, vaan hänen läheisimpiä ystäviään, ei hänellä nyt olisi

varmastikaan ollut yhtäkään inhimillistä sanaa sanottavana heille,

sellainen tyhjyys oli äkkiä vallannut hänet. Mitä kiusallisimman ja

pitkällisimmän yksinäisyyden ja hylkäämisen välinpitämätön tunne oli

äkkiä vallannut hänen sielunsa. Se ei ollut siitä johtunutta häpeän

tunnetta, että paljasti köyhyytensä Ilja Petrovitshin tapaselle, tai

että tuo luutnantti nyt riemuitsi hänen tähtensä, jossa nyt oli

tapahtunut niin lapsellinen muutos. Oi ei, mitä välitti hän nyt omasta

häpeästään, kaikesta kunnianhimosta, noista luutnanteista, veloistaan,

polisikonttorista, y.m. Vaikkapa hänet olisi tällä hetkellä tuomittu

polttoroviolle, olisi hän tuskin voinut liikkua, tuskin voinut kuulla

tuomiota. Jotakin aivan vierasta, uutta, odottamatonta ja ennen vallan

kokematonta oli tapahtunut hänessä. Se ei ollut mikään todellinen

vaisto ... ainoastaan selvä, sisällinen tunne siitä, ettei enää koskaan

saa lörpötellä moisia tunteellisia purkauksia kuin nyt näille

polisikonttorin henkilöille, vaikkapa siellä olisi virkahenkilökunnan

asemasta veljiä ja sisaria; ei nyt eikä koskaan tulevaisuudessa. Hän ei

ollut tuntenut koskaan tähän saakka niin omituista ja kauheata tunnetta,

ja enemmän kiusallista oli tässä tunne kuin tajunta ja käsitys; hän ei

ollut elämässään tähän asti tuntenut suorempaa, tuskallisempaa tunnetta.

Sihteeri alkoi sanella hänelle kovaan sellaista selitystä varten, jota

tällaisissa tapauksissa käytetään, seuraavalla tavalla:

Minä en voi maksaa nyt, mutta sitoudun tekemään siksi ja siksi ajaksi,

en poistu kaupungista, en myy omaisuuttani enkä anna sitä pois j.n.e.

-- Mutta ettehän osaa kirjottaa, kynähän putoo kädestänne! huomautti

sihteeri tarkastellen uteliaasti Raskolnikovia. -- Oletteko sairas?

-- Kyllä ... pääni on pyörryksissä ... sanelkaa edemmäs!

-- Se on jo valmis; kirjottakaa nimenne sen alle.

Sihteeri otti paperin ja alkoi hommata muuta.

Raskolnikov pani kynän pois, mutta sen sijaan että olisi noussut ja

lähtenyt tiehensä, nojasi hän kyynäspäillään pöytään ja tuki päätään

käsillään. Hänestä tuntui siltä kuin olisi hänen ohimoihinsa isketty

naula. Omituinen ajatus pyöri hänen päässään: nousta heti ja mennä

Nikodin Fomitshin luo kertomaan hänelle kaikki, mitä oli tehnyt eilen,

kaikki, kaikki yksityiskohdatkin -- sitten viedä hänet kotiinsa ja

osottaa hänelle siellä nurkassa seinäpaperin takana olevat tavarat. Himo

tehdä tämä oli niin voimakas, että hän jo oli nousemaisillaan sitä

tekemään. -- "Eiköhän minun sentään olisi parasta odottaa vielä

minuutti?" ajatteli hän. -- "Ei, mieluummin olla tykkänään ajattelematta

ja antaa olla sellaisenaan!" Mutta äkkiä jäi hän seisomaan kuin

kiinninaulattuna. Nikodin Fomitsh puhui kiihkeästi Ilja Petrovitshin

kanssa ja hän sattui kuulemaan seuraavat sanat:

-- Ei se ole mahdollista, kyllä heidät on molemmat päästettävä vapaiksi.

Ensinnäkin kaikki puhuu moista otaksumaa vastaan; päätä itse: miksi

olisivat he kutsuneet talonmiestä, jos he sen olisivat tehneet? Ehkä

puhdistautuakseen? Tai viekkaudestako? Ei, se olisi liian viekasta! Ja

vihdoinkin, molemmat talonmiehet ja eräs nainen ovat nähneet ylioppilas

Pestrjakovin portilla hänen sisään mennessään; hän meni kolmen

tuttavansa kera ja erosi heistä vallan portin edustalla, kysyen samalla

talonmieheltä asuntoa tuttaviensa läsnäollessa. No, jos joku kyselee

asuntoa, onko hänellä silloin semmoset aikeet? Ja Koch -- ennen

vanhuksen luo menoaan istui hän puolen tunnin ajan tuon hopeatyöntekijän

luona ja läksi sinne tasan neljännestä vailla kahdeksan. Ajatelkaahan

nyt...

-- Mutta suo anteeksi, miten voidaan selittää sellainen vastatodiste: he

väittävät itse, että he jyskyttivät ovea ja että se oli suljettu

sisäpuolelta -- ja kolmen minuutin kuluttua siitä heidän palatessaan

talonmiehen kera tapaavat he oven avoinna?

-- Siinä juuri solmu onkin: murhaaja oli joka tapauksessa siellä sisässä

ja oli pannut oven säppiin sisästä päin; hänet olisi varmastikin saatu

kiinni, ellei Koch olisi ollut kyllin tyhmä lähteäkseen myös alas. Mutta

sitä murhaaja käytti hyväkseen ja hiipi heidän ohitsensa johonkin. Koch

tekee ristinmerkkejä molemmin käsin ja sanoo: "Jos olisin jäänyt siihen,

olisi hän myös iskenyt minut hengiltä kirveellään." Hän aikoo antaa

lukea kiitosrukouksen ... hah, haa!

-- Eikä kukaan ole nähnyt murhaajaa?

-- Miten se olisi mahdollista? Talo on oikea Noakin arkki, huomautti

sihteeri, joka oli kuunnellut keskustelua paikaltaan.

-- Asia on selvä, asia on selvä! toisti Nikodin Fomitsh kiihkeästi.

-- Eipä niinkään, asia on sangen sekava, vakuutti Ilja Petrovitsh.

Raskolnikov otti hattunsa ja meni ovea kohti, mutta ei päässyt sinne

saakka...

Tultuaan taas tajuihinsa näki hän istuvansa tuolilla; oikealta tuki

häntä joku henkilö ja vasemmalla seisoi eräs toinen kellertävällä

vedellä täytetty lasi kädessä; hänen edessään seisoi Nikodin Fomitsh ja

katseli häntä tarkkaavasti; hän nousi tuolilta.

-- Mitä tämä on, oletteko sairas? kysyi Nikodin Fomitsh jotenkin

terävästi.

-- Jo kirjottaessaan hän vaivoin voi kulettaa kynää, huomautti sihteeri

istuutuen paikalleen ja ruveten uudelleen askartelemaan papereineen.

-- Oletteko ollut kauvan sairas? huusi Ilja Petrovitsh paikaltaan, jossa

hän istui ja selaili joitakin papereita.

-- Eilisestä saakka... mutisi Raskolnikov vastaukseksi.

-- Olitteko te ulkona eilen?

-- Olin kyllä.

-- Sairaana?

-- Aivan niin.

-- Mihin aikaan?

-- Kello kahdeksan illalla.

-- Ja missä, suvaitkaa kysyä?

-- Kadulla.

-- Lyhyesti ja selvästi.

Raskolnikov oli vastannut terävästi ja lyhyesti; hän oli kalpea kuin

liinavaate, eikä painanut mustia, kuumeisia silmiään maahan Iljan

Petrovitshin katsellessa häntä.

-- Hän voi vaivoin seistä jaloillaan, ja sinä... koetti Nikodin Fomitsh

huomauttaa.

-- Eipä mitään! ... sanoi Ilja Petrovitsh omituisella äänenpainolla.

Nikodin Fomitsh aikoi vielä lisätä jotakin, mutta vaikeni nähdessään

sihteerin katselevan häntä. Äkkiä syntyi yleinen hiljaisuus; se oli

epämieluista.

-- Hyvä, päätti Ilja Petrovitsh -- emme tahdo enää kauvemmin pidättää

teitä.

Raskolnikov läksi. Hän voi vielä kuulla, miten keskustelu hänen

lähdettyään taas äkkiä uudelleen vilkastui ja ylinnä kaikkia kuului

Nikodin Fomitshin kysyvä ääni... Kadulla hän tuli täyteen tajuntaansa.

"Kotitarkastus, kotitarkastus, heti kotitarkastus!" toisteli hän

itsekseen kiirehtäen kulkuaan. "Senkin ryövärit! Epäilevät!" Entinen

pelko valtasi hänet taas kiireestä kantapäähän.