"Alallasi, poika!" sanoin minä. "Ei ole hyvä ottaa leijonanpentua
pesästään."
"Sellaista on tapahtunut, isäni", vastasi poika nauraen ja asiasta ei
puhuttu sitten sen enempää.
Kun leijonat olivat leikitelleet aikansa, näimme emon ottavan pennut
suuhunsa ja kantavan luolaan. Sitten se tuli jälleen ulos ja poistui
uroksen kera saalista etsimään, ja pian me kuulimme niiden karjunnan
etäältä. Viritimme valkean ja paneuduimme turvallisesti nukkumaan
tietäen, että leijonat olivat kaukana jonkun saaliin kimpussa. Mutta
Umslopogaas ei nukkunut, sillä hän oli päättänyt noutaa penikan, jota
Nada oli halunnut, ja ollen nuori ja huimapäinen hän ei lainkaan
ajatellut vaaraa, johon hän saattoi meidät kaikki. Hän ei tiennyt, mitä
pelko oli, ja jos Nada vain sanallakaan ilmaisi jonkun toivomuksen tahi
vain ajattelikaan, niin poika ei levännyt, ennenkuin tyttö oli saanut
mitä halusikin.
Meidän nukkuessamme Umslopogaas sitten ryömi hiljaa kuin käärme
aitauksesta ja hiipi keihäs kädessään kallion juurelle. Kiivettyään
ylös hän tunkeutui luolaan, ja penikat, jotka kuulivat hänen tulevan,
luulivat häntä emokseen ja alkoivat vikistä ja kehrätä toivoen saavansa
syötävää. Näiden pimeässä hehkuvien keltaisten silmäin opastamina hän
ryömi eteenpäin luiden yli, joita oli paljon, ja pääsi vihdoin eläinten
luo. Toisen hän sieppasi käteensä ja toisen hän surmasi keihäällään,
koska ei voinut viedä molempia mukanaan. Sitten hän kiiruhti tiehensä,
ennenkuin leijonat palasivat, ja saapui leiripaikalle juuri aamun
sarastaessa.
Heräsin päivän valjetessa ja nousin katsahtaen ulos. Ja katso,
aitauksen toisella puolen seisoi nuori Umslopogaas näyttäen
luonnottoman suurelta aamusumussa ja nauroi. Keihäs, jonka kärjestä
tippui vielä verta, oli hänellä hampaissa ja käsissään hän piteli
niskasta ja takajaloista leijonanpentua sen vinkumisesta ja
riuhtoilemisesta huolimatta.
"Herää, sisareni!" huudahti hän. "Tässä on koira, jota halusit. Ah, se
puree nyt, mutta kyllä se pian kesyttyy." Nada heräsi ja huudahti
ilosta nähdessään pennun, mutta minä olin hetkisen aivan tyrmistynyt
hämmästyksestä.
"Sinä hullu!" huudahdin minä vihdoin, "päästä penikka, ennenkuin
leijonat karkaavat kimppuumme."
"En päästä, isä", vastasi poika synkästi. "Onhan meitä viisi keihäin
asestettua miestä kahta kissaa vastaan. Enhän minäkään pelännyt mennä
yksin niiden luolaan. Oletteko te kaikki muut pelkureita!"
"Sinä olet järjiltäsi", sanoin minä; "päästä heti penikka!" Ja minä
syöksyin häntä kohti riistääkseni penikan häneltä, mutta hän hyppäsi
syrjään.
"En luovu milloinkaan saaliista, jonka olen saanut", sanoin hän, "en
ainakaan elävästä!" Ja samassa hän väänsi penikalta niskat nurin ja
heitti sen maahan jalkojeni juureen lisäten: "Katso, olen täyttänyt
käskysi, isäni!"
Hänen vielä puhuessaan kuului luolasta kallion laelta kamala karjaisu.
Leijonat olivat palanneet ja huomasivat ilkityön. Toinen penikka oli
tapettu ja toinen oli kadonnut.
"Aitaukseen -- takaisin aitaukseen!" huusin minä ja me hyppäsimme
pensasvarustuksen yli toisten luo, jotka olivat tarttuneet keihäisiinsä
väristen sekä pelosta että yökylmästä. Katsahdimme ylös ja näimme
leijonain tulevan rinnettä alas pitkin loikkauksin penikanryöstäjän
hajun opastamina. Uros tuli edellä ärjyen raivoisasti, ja naaras
seurasi kintereillä, mutta oli aivan vaiti, sillä se kantoi suussaan
penikkaa, jonka Umslopogaas oli tappanut luolassa keihäällään. Eläimet
lähestyivät nopeasti liehuvin harjoin ja pieksivät kylkiään pitkillä
hännillään raivosta suunniltaan.
"Kirous ja kuolema sinulle, Mopon poika!" ärjäisi eräs soturi
Umslopogaasille; "tästä kepposesta minä pehmitän sinut niin, että
veresi pitää roiskuman!"
"Pehmitä ensin leijonat ja sitten minut, jos kykenet", vastasi poika,
"ja kiroa sitten kun olet suorittanut molemmat."
Leijonat olivat nyt aivan lähellämme ja yhdyttivät kuolleen penikan,
joka oli aitauksen ulkopuolella. Uros pysähtyi ja nuuski ruumista.
Sitten se karjui -- karjui niin että maa vavahteli. Ja emo päästi
suustaan kuolleen pentunsa ja otti toisen, sillä se ei voinut kantaa
molempia.
"Painaudu selkäni taakse, Nada!" huusi Umslopogaas heristäen
keihästään, "uros valmistautuu hyppyyn.."
Samassa tuo peloittavan suuri eläin painautui maahan ja ponnahti sitten
ilmaan kuin lintu syöksyen nuolena meitä kohti.
"Seivästäkää se keihäisiin!" huusi Umslopogaas ja me noudatimme
luonnollisesti pojan kehoitusta. Paneutuen yhteen me suuntasimme
keihäät niin, että leijona hyppäsi suoraan niiden kärkiin, jotka
upposivat syvälle sen ruumiiseen. Mutta hyökkäyksen sysäys kaatoi
meidät maahan, ja peto putosi suoraan päällemme iskeillen meitä ja
keihäitä voimakkailla käpälillään ja ärjyen kivusta ja raivosta.
Samassa se nousi takajaloilleen ja koetti tapailla hampaillaan
rintaansa uponneita keihäitä. Silloin Umslopogaas, joka oli astunut
sivulle hyökkäystä odottamatta, karjaisi minkä keuhkoista lähti, ja
iski keihäänsä leijonan selkään lapojen väliin, niin että eläin
tupertui valittavasti voihkaisten kuolleena tanterelle.
Naaras oli seisonut sillä aikaa aitauksen ulkopuolella toinen kuollut
pentu suussaan, sillä se ei tahtonut luopua kummastakaan, mutta kun se
kuuli puolisonsa viimeisen kuolinvoihkauksen, päästi se penikan ja
painautui hyppyyn. Umslopogaas oli yksin sitä vastaanottamassa, sillä
vain hän oli ehtinyt irroittaa keihäänsä kuolleen leijonan ruumiista,
ja naaras kimposi poikaa kohti, joka seisoi paikallaan kuin kallio.
Keihäs tunkeutui eläimen rintaan, mutta huumaava isku kaatoi
Umslopogaasin maahan, niin että hän joutui joko kuolleena tahi
tajutonna naarasleijonan valtavan ruhon alle. Eläin hyppäsi ylös
katkennut keihäs rinnassaan, nuuski Umslopogaasia, ja sieppasi tämän
sitten suuhunsa lanteiden kohdalta, ikäänkuin olisi tiennyt, että poika
oli pentujen ryöstäjä, ja syöksyi aitauksen yli.
"Oi, pelastakaa hänet!" huusi Nada tuskallisesti, ja me kiiruhdimme
huudellen naarasleijonan jälkeen.
Hetkisen seisoi tämä kuolleiden pentujensa ääressä Umslopogaas suussaan
roikkuen, ja katseli niitä ikäänkuin ihmetellen, ja me toivoimme jo,
että se päästäisi pojan, mutta kuullessaan huutomme se kääntyi ja
loikkasi pensaikkoon Umslopogaas suussaan. Sieppasimme keihäämme ja
kiiruhdimme jälkeen, mutta maaperä muuttui pian louhikkoiseksi, ja
etsimmepä kuinka tarkkaan hyvänsä, emme löytäneet jälkeäkään
Umslopogaasista ja leijonasta. Molemmat olivat kadonneet kuin höyry
ilmaan. Palasimme leiriin ja, ah, sydämeni oli pakahtua, sillä rakastin
poikaa niinkuin hän olisi todellakin ollut oma poikani. Mutta minä
tiesin, että hän oli kuollut -- mitään toivoa ei ollut.
"Missä on veljeni?" huusi Nada, kun palasimme takaisin.
"Mennyttä", vastasin minä. "Häntä ei löydetä enää milloinkaan."
Silloin purskahti tyttö haikeaan itkuun ja heittäytyi maahan sanoen:
"Toivoisin, että olisin saanut kuolla veljeni keralla!"
"Lähtekäämme", virkkoi vaimoni Macropha. "Eikö sinulla ole kyyneltäkään
pojallesi?" kysyi eräs soturi.
"Mitä hyödyttää itkeä kuolleita? Niinkuin se voisi palauttaa heidät
henkiin", vastasi vaimoni. "Lähtekäämme täältä!"
Soturin mielestä olivat sanat kummalliset, mutta hän ei tiennyt, ettei
Umslopogaas ollut Macrophan synnyttämä.
Viivyimme paikalla vielä päivän toivoen, että leijona ehkä palaisi
luolaansa, jolloin ainakin saisimme sen hengiltä. Mutta sitä ei
näkynyt, ja seuraavana aamuna me kokosimme tavaramme ja lähdimme
raskain mielin jatkamaan matkaamme. Nada oli niin surun murtama, että
hän tuskin jaksoi kävellä, mutta koko matkalla en kuullut hänen
kertaakaan mainitsevan Umslopogaasin nimeä. Nada oli haudannut hänet
sydämeensä eikä puhunut mitään. Minä olin myös vaiti, mutta ihmettelin
itsekseni, miksi oli pitänyt käydä niin, että lapsen, jonka olin
pelastanut Zulujen Leijonan kynsistä, täytyi joutua vuoristossa
hiipivän naarasleijonan kitaan.
Vihdoin saavuimme matkan päähän, jossa kuninkaan asia oli toimitettava
ja jossa minun piti erota vaimostani. Saapumisemme jälkeisenä aamuna me
sitten erosimme vaihdettuamme salassa jäähyväissuudelmat, mutta toisten
läsnäollessa kyräten toisiimme synkästi kuin henkilöt, jotka eroavat
aikomatta enää milloinkaan toisiaan tavata. Ajatuksissamme olimmekin
varmat, ettemme enää näkisi toistemme kasvoja, ja niin kävikin. Vein
Nadankin syrjään ja sanoin hänelle näin:
"Meidän täytyy nyt erota, tyttäreni, enkä minä tiedä, milloin toisemme
jälleen tapaamme, sillä ajat ovat levottomat, ja vain sinun ja äitisi
turvallisuuden tähden minä luovun ilosta saada katsella kasvojanne.
Nada, sinä vartut pian naiseksi ja kauniimmaksi kuin kukaan kansamme
keskuudessa, ja on hyvin mahdollista, että moni mahtava mies tahtoo
mennä kanssasi naimisiin, jolloin minä, sinun isäsi, en ole ehkä
saapuvilla valitakseni sinulle puolison maamme tavan mukaan. Mutta minä
pyydän ja vaadin, että otat vain miehen, jota rakastat, jos se on
suinkin mahdollista, ja olet hänelle uskollinen, sillä vain siten on
nainen onnensa saavuttava."
Vaikenin, sillä tyttö tarttui käteeni ja katsoi silmiini. "Vaiti, isä",
sanoi hän, "älä puhu avioliitosta, sillä en huoli kenestäkään miehestä
nyt, kun Umslopogaas on kuollut mielettömyyteni tähden. Elän ja kuolen
yksinäni, ja, oi, jos saisin kuolla hyvin pian, niin että pääsisin
etsimään häntä ainoata, jota rakastan."
"Ei, Nada", sanoin minä, "Umslopogaas oli veljesi, eikä ole sopivaa,
että puhut hänestä noin, vaikka hän onkin kuollut."
"Se ei merkitse mitään, isäni", sanoi hän. "Puhun mitä sydämessäni
tunnen. Rakastin häntä hänen eläissänsä ja vaikka hän on nyt kuollut,
niin rakastan vain häntä. Ah, sinä pidät minua vielä lapsena, mutta
sydämeni on suuri, eikä se petä minua."
En nuhdellut enää tyttöä, koska tiesin, ettei Umslopogaas ollut hänen
veljensä, vaan vieras, jonka kanssa hän olisi voinut mennä naimisiin.
Ihmettelin vain sitä, että luonnon ääni puhui hänelle niin selvää
kieltä ilmaisten suhteen, joka näytti olevan mitä luonnottomin,
olevankin aivan luonnollisen ja oikeutetun.
"Älä puhu enää Umslopogaasista", sanoin minä, "sillä hän on varmasti
kuollut, ja vaikka sinä et voikaan unhottaa häntä, niin älä kuitenkaan
puhu enää hänestä. Ja minä pyydän sinua, tyttäreni, sillä varalta,
ettemme enää tapaisi toisiamme, pitämään muistissasi minut ja
rakkauteni sinuun sekä antamani neuvot ja opetukset. Maailma on okainen
erämaa, tyttäreni, jonka piikit on veressä kastettu ja jossa me
harhailemme tietämättömyydessämme sumuun eksyneen matkamiehen lailla,
eikä kukaan, minä paremmin kuin muutkaan, tiedä, miksi meidät on pantu
tänne vaeltamaan. Mutta vihdoin matkamme päättyy ja me kuolemme ja
lähdemme täältä, kukaan ei tiedä, minne, mutta luultavasti sinne, jossa
paha muuttuu hyväksi ja jossa saamme jälleen kohdata ne, jotka olivat
rakkaimpamme maan päällä ollessamme, elääksemme monin verroin
onnellisimpina taivaan autuudessa, sillä minä uskon, ettei ihminen
synny iankaikkista kuolemaa varten, vaan palaa takaisin Umkulunkulun
luo, joka lähetti hänet tälle maalliselle matkalle. Elä siis toivossa,
tyttäreni, sillä onhan ainakin lepo jäljellä, ja on suloista saada
nukkua, kun on väsynyt. Hyvästi, lapseni."
Suutelimme, ja vaimoni Macropha ja Nada tyttäreni lähtivät kulkemaan
Swazi-maata kohti ja minä katsoin heidän jälkeensä, kunnes he häipyivät
näkyvistäni aamusumuun. Olin sangen murheellinen, sillä Umslopogaas oli
poissa, ja nyt minun täytyi luopua heistäkin.