Tämän jälkeen alkoi Chaka vahtia äitiänsä Unandia ja vaimoaan Balekaa,
minun sisartani, ja vahdit ilmoittivat hänelle, että nuo molemmat
naiset tulivat salaa hiipien! majaan, jossa he suutelivat ja hyväilivät
erästä minun lastani -- erästä poikaa. Silloin Chaka muisti Nobelan
ennustuksen ja mitä synkimmät epäluulot alkoivat raadella hänen
sydäntään. Mutta minulle hän ei virkkanut asiasta sanaakaan, vaan
kohteli minua kuten ennenkin. Hän ei pelännyt eikä uskonutkaan, että
minä, hänen koiransa, vehkeilisin häntä vastaan. Tekipä hän vielä
sitenkin, oliko se sitten sattumalta vai tarkoituksella, en tiedä, että
hän käski minun lähteä erään heimon luo, joka asusti kaukana
Amaswazi-maan rajoilla, laskemaan karjaa, jonka hän oli uskonut tuon
heimon hoitoon, ja ilmoittamaan hänelle, miten paljon karja oli
lisääntynyt. Kumarsin käskyn kuultuani ja sanoin juoksevani kuin koira,
ja hän antoi minulle joukon sotureita saattueeksi.
Palasin majaani sanomaan jäähyväiset lapsilleni ja vaimoilleni, ja sain
kuulla, että vaimoni Anadi, poikani Moosan äiti, oli sairastunut
erääseen kulkutautiin. Hän puheli kummia asioita ja väitti, että joku
viholliseni oli noitunut huoneeni, mitä en epäillytkään.
Mutta minun täytyi lähteä kuninkaan asioille, minkä sanoinkin
vaimolleni Macrophalle, Nadan ja kuten luultiin Umslopogaasin, Chakan
pojan, äidille. Hän purskahti itkuun ja takertui kiinni minuun. Kysyin,
miksi hän itki, ja hän vastasi, että pahat aavistukset täyttivät hänen
sydämensä. Hän oli varma, että jos poistuisin kotoa, en enää tapaisi
elossa häntä, en tytärtäni Nadaa enkä Umslopogaasia, jota sanottiin
pojakseni ja jota rakastin kuin omaa poikaani. Koetin lohduttaa häntä,
mutta hän itki sitä katkerammin sanoen, että hän kyllä tiesi kaiken
käyvän kuten hän oli sanonut.
Kysyin häneltä, mitä olisi paras tehdä, sillä hänen kyyneleensä
liikuttivat minua, ja hänen pelkonsa hiipi sydämeeni kuin laakson
varjot hiipivät vuoren rinteille.
Hän vastasi: "Ota minut mukaasi, oi herrani, että pääsen pois tästä
maasta, jossa pilvetkin satavat verta, ja anna minun levätä rauhassa
heimoni luona, kunnes Chakan kauhunpäivät ovat menneet."
"Miten se voisi käydä päinsä?" sanoin minä. "Kukaan ei saa poistua
kuninkaan luota hänen luvattaan."
"Mies saanee toki viedä vaimonsa mukanaan", vastasi hän. "Kuningas ei
voi tunkeutua miehen ja vaimon väliin. Sano hänelle, herrani, ettet
enää rakasta minua, koska en voi enää synnyttää sinulle lapsia,
minkätähden sinä lähetät minut takaisin sinne, josta tulinkin. Aikojen
kuluttua yhdymme jälleen, jos vain saamme elää."
"Olkoon niin", sanoin minä. "Lähde täältä tänä iltana Nadan ja
Umslopogaasin kanssa ja kohtaa minut aamulla joenrannalla. Vaellamme
yhdessä ja isäimme henget varjelkoot meitä kaikesta pahasta."
Suutelimme, ja Macropha poistui kaupungista lasten kanssa kenenkään
huomaamatta.
Aamun sarastaessa minä käskin koolle Chakan antamat soturit ja matka
alkoi. Auringon noustua saavuimme joen äyräälle, jossa tapasin vaimoni
Macrophan ja molemmat lapset. He nousivat saapuessani, mutta minä
katsahdin vaimooni kulmat rypyssä, eikä hänkään tervehtinyt minua.
Soturit katselivat häntä kysyvästi.
"Olen ajanut luotani tämän vaimon", sanoin minä heille. "Hän on
kuihtunut puu, vanha, kulunut haaska, jonka minä nyt vien mukanani
lähettääkseni hänet kotiinsa swazien maahan, josta hän tulikin. Herkeä
itkemästä", lisäsin minä Macrophaan kääntyen, "sanaani en peruuta."
"Mitä sanoo kuningas?" kysyivät soturit.
"Siitä minä kyllä huolehdin", vastasin minä ja matkaa jatkettiin.
* * * * *
Nyt minun täytyy kertoa, miten menetimme Umslopogaasin, Chakan pojan,
joka oli silloin pitkä nuorukainen, mieheksi tulossa, tulinen
luonteeltaan ja hyvin kehittynyt ja leveäharteinen ikäisekseen.
Olimme kulkeneet seitsemän päivää ja seitsemännen päivän iltana
saavuimme vuoriseen seutuun, jossa oli vain harvoja asutuksia, sillä
Chaka oli hävittänyt seudun vuosia sitten. Ehkä tunnette paikan, isäni?
Siellä on eräs sangen suuri ja merkillinen vuori, jossa aaveet asuvat
ja jota sentähden sanotaankin Kummitusvuoreksi. Huipun muodostaa
suunnaton kallionlohkare, joka on aivan vanhan naisen pään muotoinen.
Ja tuohon kaameaan ja autioon seutuun meidän täytyi yöpyä, siliä ilta
alkoi pimetä. Pian huomasimme, että vuoristossa oli paljon leijonia,
sillä kuulimme niiden ärjynnän ja olimme kaikki hyvin peloissamme,
paitsi Umslopogaas, joka ei pelännyt mitään.
Rakensimme piikkisistä pensaista piirin, jonka sisällä istuimme keihäät
varalla. Kuu nousi hetkisen kuluttua ja valaisi niin kirkkaasti --
sattui olemaan täyden kuun aika -- että saatoimme nähdä aivan selvästi
lavealti ympäriinsä. Noin kuuden keihäänheiton päässä oli korkea kallio
ja kallion laella luola, jossa asusti kaksi leijonaa poikasineen. Kun
kuu oli kirkkaimmillaan, tulivat leijonat ulos ja seisahtuivat
jyrkänteen reunalle mukanaan kaksi pientä pentua, jotka leikkivät
emonsa jaloissa kuin kissanpoikaset, niin että näky olisi ollut hyvin
viehättävä, ellemme olisi olleet niin peloissamme.
"Oh, Umslopogaas!" kuiskasi Nada, "haluaisinpa mielelläni saada
tuommoisen pienen leijonan koirakseni."