Sotahuutomme jymisee ukkosena, maa vavahtelee jalkojen poljennasta,
keihäät välähtelevät, töyhdöt taipuvat, ja kuin myrskypilvi, kuin joki,
joka syöksyy äyräidensä yli, me ryntäämme rinnettä alas vihollisen
kimppuun, joka järjestäytyy meitä kohtaamaan. Samassa on joki
takanamme, ja haavoittuneet toverimme kohottautuvat ryntäilleen ja
heiluttavat meille käsiään. Tallaamme heidät jalkoihimme. Mitäpä
heistä. Eiväthän he voi kuitenkaan enää tapella. Sitten syöksyvät
Zwiden soturit meitä tervehtimään ja me iskemme yhteen kuin kaksi
härkää. Ou! isäni, en tiedä enää mitään, mitä ympärilläni tapahtuu.
Kaikki muuttuu punaiseksi. Sitä taistelua! Sitä taistelua! Pyyhkäisemme
vihollisen tieltämme, ja kun se on tehty, ei heitä enää näy, mutta
rinne on musta ja punainen. Muutamia pääsi pakoon. Menimme heidän
ylitseen kuin riehuva palo; me tuhosimme heidät. Hetkisen kuluttua
pysähdyimme katsomaan, minne vihollinen oli joutunut. Kaikki olivat
kuolleet. Zwiden sotajoukkoa ei ollut enää. Sitten järjestimme rivimme.
Kymmenen rykmenttiä oli nähnyt auringon nousun, kolme rykmenttiä näki
auringon laskevan; loput olivat menneet sinne, jossa ei mikään aurinko
valaise.
Sellaisia olivat taistelumme Chakan päivinä!
Kysyt, miten Umkandhlun rykmentin kävi, joka pakeni. Kerronpa sinulle.
Saavuttuamme kotiin käski Chaka tuon rykmentin tarkastukseen ja puhui
sotureille lempeästi, hyvin lempeästi. Hän kiitti heitä palveluksesta
ja sanoi olevan aivan luonnollista, että "tytöt" pyörtyvät verta
nähdessään ja pakenevat majoihinsa turvaa etsimään. Mutta hän ei ollut
pyytänyt heitä tulemaan takaisin ja he olivat kuitenkin tulleet! Mitä
oli hänen nyt siis tehtävä? Ja hän peitti kasvonsa vaippansa liepeellä.
Silloin soturit tappoivat heidät kaikki -- heitä oli pari tuhatta
miestä -- tappoivat pilkaten ja herjaten.
Siten me silloin pelkureita kohtelimme, isäni. Ja senjälkeen vastasi
yksi zulu viittä muun heimon miestä. Jos häntä vastaan tuli kymmenenkin
vihollista, ei hän lähtenyt pakoon. "Taistella ja kaatua, mutta ei
paeta", oli meidän tunnuslauseemme. Eikä Chakan eläessä sattunut toista
kertaa, että voitettu rykmentti olisi käynyt kuninkaan kaupungin
portista sisälle.
Tämä taistelu oli vain yksi monesta. Joka kuukausi lähti uusi
sotajoukko kastamaan keihäitään, palaten takaisin harvennein rivein,
mutta tuoden voitonsanoman ja suunnattomasti karjaa mukanaan. Heimo
toisensa jälkeen nöyrtyi, ja niistä, jotka säästyivät tuhoutumasta,
muodostettiin uusia rykmenttejä, niin että vaikka miehiä kaatui
tuhansittain joka kuukausi, armeijamme vain kasvoi. Pian olivat kaikki
muut päälliköt sortuneet. Umsuduka ja Mancengeza kaatuivat. Umzilikazi
pakeni pohjoiseen, ja Matiwane kukistettiin perinpohjin. Sitten me
hyökkäsimme tähän Natalin maahan. Tullessamme ei sen väestön lukumäärää
voitu laskeakaan. Kun lähdimme, saattoi täällä ehkä tavata jonkun
hengen, joka oli kätkeytynyt johonkin piilopaikkaan, mutta siinä oli
kaikki. Kaikki tapettiin -- miehet, naiset ja lapset -- ja koko maa jäi
autioksi. Sitten tuli U'Fakun, amapondo-heimon päällikön, vuoro. Ah,
missä on U'Faku nyt?
Ja siten sotiminen jatkui, kunnes zulutkin kyllästyivät siihen ja
terävinkin keihäs tylsistyi.