Aivan niin, hän kuoli, mutta ei siellä; hän kuoli kummitusvuorella;
hän lepäsi tuon vanhan kivettyneen velhottaren povessa, joka istuu
siellä korkealla maailman loppua odottaen. Mutta minä olin myös
kummitusvuorella. Silloin olivat jalkani vielä nopeat eikä kostoni
suonut minulle yön lepoa. Kuljin koko päivän ja illalla minä löysin
hänet, minä ja eräs toinen, ja me tapoimme hänet -- ah! ah!
Miksi kerron sinulle tämän? Mitä tekemistä tällä on Umslopogaasin ja
Nadan rakkauden kanssa? Sanon sen. Tapoin Chakan sisareni Balekan
tähden, joka oli Umslopogaasin äiti, ja sentähden, että Chaka oli
murhannut vaimoni ja lapseni. Minä ja Umslopogaas tapoimme Dingaanin
Nadan tähden, joka oli tyttäreni. Tarinassani mainitaan suuria nimiä,
isäni. Niin, monet ovat kuulleet nuo nimet. Soturien ärjyessä niitä
taistelun tuoksinassa olen tuntenut vuorten vapisevan ja nähnyt veden
kalvon värähtelevän äänen voimasta. Mutta mihin ovat ne nyt joutuneet?
Hiljaisuus on niellyt ne ja niistä puhutaan vain valkoisten miesten
kirjoissa. Minä aukaisin portit noiden nimien omistajille, ja he
astuivat varjojen valtakuntaan. Katkaisin siteet, jotka sitoivat heidät
tähän maailmaan. He katosivat. Ha! Ha! He katosivat! Ehkä heidän
matkansa ei ole vieläkään päättynyt, ehkä he hiipivät autioiden
majojensa ympärillä käärmeen haahmossa. Tahtoisinpa tuntea nuo
käärmeet, jotta voisin murskata kantapäälläni niiden pään.
Tuolla alhaalla kuningasten hautuumaassa on eräs syvänne. Ja syvänteen
pohjalla ovat Chakan luut, kuninkaan, joka kuoli Balekan tähden.
Kaukana Zulumaassa on kummitusvuoressa syvä kuilu. Tuon kuilun pohjalla
ovat Dingaanin luut, kuninkaan, joka kuoli Nadan tähden. Putous oli
huimaava ja hän oli raskas; hänen luunsa murskautuivat muruiksi. Menin
niitä katsomaan, kun sakaalit ja korppikotkat olivat tehneet
tehtävänsä. Nauroin silloin kolmesti ja tulin tänne kuolemaan.
Siitä on jo kauan, ja minä elän vielä, vaikka en toivo muuta kuin saada
kuolla ja kulkea tietä, jota Nada on kulkenut. Ehkä olen saanut elää
vain kertoakseni sinulle tämän tarinan, valkoinen isäni, niin että voit
kertoa sen vuorostasi toisille valkoisille miehille, jos haluat. Kuinka
vanhako olen? En tiedä. Hyvin, hyvin vanha. Jos Chaka olisi elossa,
olisi hän nyt minun ikäiseni. Ketään ei ole elossa, jotka tunsin
poikana ollessani. Olen niin vanha, että minun täytyy kiiruhtaa. Ruoho
surkastuu ja talvi tulee. Niin, nyt jo puhuessani tunnen talven
kouristavan sydäntäni. Voinhan nukkua kylmässäkin, ehkä sitten herään
kevään ihanuuteen.
* * * * *
Ennenkuin Zulut olivat yhtyneet yhdeksi kansaksi -- aloitan aivan
alusta -- minä kuuluin Langenien heimoon. Heimomme ei ollut suuri;
myöhemmin muodostivat taistelukuntoiset miehet yhden täysilukuisen
rykmentin Chakan armeijassa; heitä oli ehkä vain noin pari kolme
tuhatta, mutta he olivat urhoollisia. Nyt he ovat kaikki kuolleet,
vaimot ja lapset heidän kerallaan -- tuota heimoa ei ole enää lainkaan
olemassakaan. Se on kadonnut maan päältä, ja tahdon kertoa sinulle
vähitellen, miten se tapahtui.
Heimomme asusti kauniilla lakeudella; buurit, joista me käytämme nimeä
amaboona, asustavat siellä nyt, niin on minulle kerrottu. Isäni,
Makedama, oli heimon päällikkö, ja hänen majansa olivat erään kukkulan
laella, mutta minä en ollut hänen ensimmäisen vaimonsa lapsi. Eräänä
iltana, ollessani vielä niin pieni, että tuskin ulotuin miestä
kyynärpäähän, menin äitini keralla katsomaan, kun karjaa ajettiin
aituukseen. Äitini piti paljon lehmistä ja erittäinkin eräästä, jolla
oli valkoinen pää ja joka seuraili häntä kaikkialle. Sisareni Baleka,
joka oli silloin vain pieni sylilapsi, oli äitini sylissä. Kuljimme,
kunnes kohtasimme lehmiä ajelevat pojat. Äiti houkutteli valkopäisen
lemmikkinsä luokseen ja syötti sille meheviä lehtiä, joita hän oli
tuonut mukanaan. Pojat ajoivat karjan edelleen, mutta tuo valkopäinen
lehmä jäi äidin luo. Hän sanoi tuovansa sen mukanaan kotiin
palatessamme. Sitten äiti istui nurmikolle pienokaistaan imettämään, ja
minä leikin hänen ympärillään lehmän märehtiessä lähettyvillä. Hetkisen
kuluttua näimme erään naisen tulevan meitä kohti tasangon poikki, ja
hänen käyntinsä ilmaisi, että hän oli hyvin väsynyt. Hänellä oli mytty
selässä ja hän talutti kädestä poikaa, joka oli suunnilleen minun
ikäiseni, mutta pitempi ja tanakampi kuin minä. Odotimme kauan aikaa,
kunnes nainen ehti luoksemme, jolloin hän vaipui maahan, sillä hän oli
hyvin uupunut. Ohimennen näimme hänen tukkalaitteestaan, ettei hän
kuulunut heimoomme.
"Terve sinulle!" sanoi hän.
"Samoin sinullekin!" vastasi äitini. "Mitä etsit?"
"Ruokaa ja yösijaa", sanoi nainen. "Olen kulkenut pitkän matkan."
"Mikä on nimesi -- ja heimosi?" kysyi äitini.
"Unandi on nimeni; olen Senzangaconan, Zulu-heimon päällikön vaimo",
vastasi vieras.
Meidän heimomme ja zulut olivat hiljattain sotineet keskenään,
Senzangacona oli surmannut muutamia sotureitamme ja ryöstänyt paljon
karjaa, niin että kun äitini kuuli Unandin sanat, hän hypähti ylös
vihan vimmoissaan.
"Ja sinä rohkenet tulla tänne pyytämään minulta ruokaa ja yösijaa, sinä
kurjan zulu-koiran vaimo!" huusi hän. "Mene, tahi minä käsken tyttöni
karkoittaa sinut piiskansivalluksin alueeltamme!"
Nainen, joka oli hyvin kaunis, odotti, kunnes äitini vaikeni nuo
vihaiset sanat sanottuaan; sitten hän katsahti ylös ja lausui
viivytellen:
"Lähettyvilläsi on lehmä, jonka nisät ovat aivan tulvillaan maitoa;
etkö tahdo antaa minulle ja pojalleni tilkkaa?" Ja hän otti mytystään
maljan, jonka hän ojensi meitä kohti.
"En", sanoi äitini.
"Olemme janoiset pitkän matkan jälkeen; anna meille tuopillinen vettä.
Emme ole löytäneet vettä moneen tuntiin."
"En, sinä koiran kumppani; mene itse etsimään vettä itsellesi."
Naisen silmät täyttyivät kyynelillä, mutta poikanen risti käsivartensa
rinnalleen ja rypisti kulmiaan. Hän oli hyvin kaunis poika, mutta
rypistäessään otsaansa synkkenivät hänen kirkkaat, mustat silmänsä kuin
taivas ukkosilman edellä.
"Äiti", sanoi hän, "meitä ei siedetä täällä enempää kuin tuollakaan",
ja hän nyökäytti päätään sinnepäin, jossa zulut asustivat. "Menkäämme
Dingiswayoon; Umtetwa-heimo ottaa meidät kyllä hoiviinsa."
"Niin, menkäämme, poikani", vastasi Unandi, "mutta matka on pitkä, ja
me olemme väsyneet; uuvumme tielle."
Kuulin kaikki ja sydäntäni vihlaisi; olin pahoillani naisen ja pojan
tähden, sillä he näyttivät niin väsyneiltä. Sanomatta sanaakaan
äidilleni minä sieppasin maljan ja kiiruhdin lähellä olevan notkelmaan,
jossa oli lähde. Täytin maljan ja juoksin heti takaisin. Äitini aikoi
estää minua täyttämästä aiettani, sillä hän oli hyvin vihoissaan, mutta
minä syöksähdin hänen ohitseen ja ojensin maljan pojalle. Äitini antoi
pojan juoda rauhassa, mutta soimasi naista koko ajan mitä katkerimmilla
sanoilla sanoen tämän miehen saattaneen meille vain pahaa, ja hänen
suojelushenkensä sanovan, että poika vain lisäisi kärsimysten taakkaa.
Ah, isäni, hänen suojelushenkensä puhui totta. Jos tuo Unandi olisi
silloin lapsineen nääntynyt aavikolle, eivät heimoni luut lepäisi nyt
Cetywayon kylän lähellä olevassa kuilussa eikä kukoistava alueemme
olisi autio erämaa.
Äitini puhuessa seisoin minä vaiti valkopäisen lehmän luona, ja Baleka
pienokainen itki. Otettuaan maljan ei Unandin poika tarjonnut vettä
äidilleen, vaan joi kaksi kolmattaosaa itse, ja minä luulen, että hän
olisi juonut kaikki, ellei hänen janonsa olisi sammunut. Juotuaan hän
ojensi maljan äidilleen, joka joi mitä oli jäljellä. Sitten hän otti
maljan jälleen ja astui luoksemme malja toisessa ja lyhyt kepakko
toisessa kädessä.
"Mikä on nimesi, poika?" sanoi hän minulle, kuten rikas ja mahtava mies
puhuu köyhälle ja mitättömälle.
"Mopo on nimeni", vastasin minä.
"Entä mikä on heimosi?"
"Langenien heimo."
"Hyvä on, Mopo; sanonpa nyt sinulle oman nimeni. Olen Chaka,
Senzangaconan poika, ja heimoani sanotaan amazulujen heimoksi. Sanonpa
sinulle vielä enemmänkin. Nyt olen pieni ja heimoni on vain pieni
heimo, mutta minä kasvan suureksi, niin suureksi, että pääni häipyy
pilviin; katsot ylös voimatta nähdä sitä. Kasvoni sokaisevat silmäsi;
ne ovat kirkkaat kuin aurinko ja heimoni paisuu kerallani ja täyttää
koko maailman. Ja kun olen suuri ja heimoni on mahtava ja kun olemme
tallanneet maan sileäksi niin laajalta kuin ihminen konsanaan voi
kulkea, silloin olen muistava heimosi -- langenien heimon, joka ei
antanut minulle ja äidilleni tuopillista maitoa ollessamme väsyneet.
Näet tämän maljan; silloin on niin monen miehen veri virtaava kuin
tähän maljaan mahtuu pisaroita sen ollessa täynnä verta -- sinun
heimosi miesten veri. Mutta koska annoit minulle vettä, niin säästän
sinut, Mopo, vain sinut ja teen sinusta mahtavan miehen. Sinä olet
hyötyvä ja lihova varjossani. Sinulle en tee milloinkaan mitään pahaa,
en, vaikka rikkoisit minua vastaankin, sen vannon. Mutta tuo vaimo", ja
hän viittasi äitiini, "kiiruhtakoon hän kuolemaan, niin ettei minun
tarvitse näyttää hänelle, kuinka kauan kuolinkamppailu voi kestää. Olen
puhunut." Ja hän kiristeli hampaitaan ja heristi keppiään meitä kohti.
Äitini oli hetkisen vaiti. Sitten hän riehahti:
"Tuo pieni valehtelija! Hänhän puhuu ikäänkuin hän olisi aikamies, vai
mitä? Vasikka ammuu kuin suuri sonni. Opetanpa hänelle toisen nuotin --
mokomallekin lapsimukulalle, pahanilman linnulle!" Ja laskien Balekan
maahan hän nyökkäsi poikaa kohti.
Chaka seisoi hievahtamatta paikallaan, kunnes äitini oli aivan lähellä,
jolloin hän kohotti keppinsä ja iski äitiäni päähän niin tuimasti, että
tämä lyyhistyi maahan. Poika purskahti nauruun, kääntyi ja meni
matkaansa äitinsä Unandin keralla.
Nämä sanat, isäni, olivat ensimmäiset, jotka kuulin Chakan lausuvan, ja
ne sisälsivät ennustuksen, joka toteutui. Hänen viimeiset sanansa,
jotka kuulin, sisälsivät myös ennustuksen ja minä olen varma, että
sekin toteutuu, ja on jo osaksi toteutunutkin. Ensimmäisessä
ennustuksessaan hän sanoi, että zulut yhtyvät mahtavaksi kansaksi.
Ja sano, eikö ole niin käynytkin? Toisessa hän kuvasi heidän
kukistumisensa, ja he kukistuivat. Eivätkö valkoiset miehet nyt jo
varustaudu hyökkäämään Cetywayon kimppuun kuten korppikotkat
kokoontuvat kuolevan härän ympärille? Zulut eivät ole enää entisensä
kaltaisia eivätkä jaksa torjua heitä. Niin, niin, hänen sanansa käyvät
toteen, ja minun sanani ovat laulu kansasta, joka on tuomittu.
Mutta noista toisista sanoista puhun vasta aikanaan.
Menin äitini luo. Hetkisen kuluttua hän nousi istumaan kädet
kasvoillaan. Kepin iskemästä haavasta vuoti verta käsiä myöten hänen
rinnalleen, ja minä pyyhin sen pois ruoholla. Hän istui siten kauan.
Pyyhkielin pois verta repimälläni ruoholla, lapsi itki ja lehmä ammui
tahtoen tulla lypsetyksi. Vihdoin hän antoi kätensä vaipua ja lausui
minulle:
"Mopo, poikaseni, olen nähnyt unen. Uneksin, että näin tuon
Chaka-poikasen, joka löi minua; hän oli kasvanut jättiläisen
kokoiseksi. Hän hiipi vuorten ja aavikoiden poikki, hänen silmänsä
leimusivat kuin salama ja kädessään hän heristi pientä keihästä, joka
oli punainen verestä. Hän sieppasi käsiinsä heimon toisensa jälkeen
murskaten ne pirstoiksi ja heidän kylänsä hän tallasi maan tasalle.
Hänen edessään oli ihanin kesä, hänen takanaan oli maa musta kuin
hirvittävän kulovalkean jälkeen. Näin heimomme, Mopo; se oli lukuisa ja
rikas, kaikki olivat iloisia, miehet olivat uljaita ja tytöt kauniita;
lapsia laskin olevan sadoittain. Näin heidät jälleen, Mopo. He olivat
vain luita, valkoisia luita, joita oli tuhansittain syösty erääseen
vuorenkuiluun, ja hän, Chaka, seisoi kuilun reunalla ja nauroi niin,
että maa vavahteli. Sitten näin unissani, että sinä, Mopo, vartuit
mieheksi. Heimostamme olit vain sinä jäänyt eloon. Sinä ryömit
Chaka-jättiläisen taakse ja mukanasi oli toisia miehiä, suuria ja
näöltään kuninkaallisia. Sinä iskit häntä pienellä keihäällä, ja hän
kaatui ja tuli pieneksi jälleen; hän kaatui ja kirosi sinut. Mutta sinä
huusit hänen korvaansa erään nimen -- Balekan, sisaresi, nimen -- ja
hän kuoli. Menkäämme kotiin, Mopo, menkäämme kotiin; tulee pimeä."
Nousimme ja lähdimme, mutta minä olin aivan vaiti, sillä olin
peloissani, hyvin peloissani.