Pyydät minua, isäni, kertomaan sinulle tarinan nuoresta
Umslopogaasista, Rautakuningattaren eli Itkuntekijä-nimisen tapparan
haltijasta, jota sanottiin Bulalio tappajaksi, ja hänen rakkaudestaan
Nadaan, zulujen ihanimpaan impeen. Tarina on pitkä, mutta tehän
viivytte täällä vielä monta iltaa, ja jos minun suodaan elää niin
kauan, että ehdin kertoa sen, niin minä kerron sen kokonaan. Karaise
siis sydämesi, isäni, sillä tarinani on hyvin surullinen; vielä nytkin,
kun muistelen Nadaa, hiipivät kyyneleet vanhoja silmiäni pimittävän
jään läpi.
Tiedätkö isäni, kuka minä olen? Mitenkäpä sen tietäisit. Ajattele, että
olen vanha, vanha Zweete-niminen taikuri. Niin ovat muutkin luulleet jo
vuosikausia, mutta Zweete ei ole oikea nimeni. Vain harvat ovat
tienneet sen, sillä minä olen salannut sen sydämeni sisimpään, ja
vaikka minä elän nyt valkoisen miehen lain turvissa, ja suuri
kuningatar on hallitsijani, voi assegai löytää tiensä rintaani.
Sentähden ei kukaan enää tiedä oikeata nimeäni.
Katsele tätä kättä, isäni -- ei, ei tätä, jonka tuli on kuivettunut;
katsele oikeata kättäni. Sinä näet sen, mutta en minä, joka olen sokea.
Kuitenkin näen sen vielä hengessäni sellaisena kuin se kerran oli.
Niin! Näen sen vahvana ja punaisena -- punaisena kahden kuninkaan
verestä. Kuule isäni; kumarru lähemmäksi ja kuule. Minä olen Mopo --
ah! Tunsin, kuinka hätkähdit; hätkähdit kuin mehiläisrykmentti, kun
Mopo kulki sen rivejä tarkastellen kädessään assegai, jonka terältä
Chakan sydänveri hitaasti tipahteli maahaan. Olen Mopo, hän, joka
tappoi Chaka-kuninkaan. Tapoin hänet prinssien Dingaanin ja Umhlanganan
kanssa, mutta kuolinhaavan iskin minä, ja ilman minua ei häntä olisi
milloinkaan surmattukaan. Hänet minä tapoin prinssien kanssa, mutta
Dingaanin minä ja eräs toinen tapoimme yksinämme.