Alussa oli Sana.
Ja muuta ollut ei.
Ja Ylimmäisest' oli synty sen.
Ja alkuyöhön kauas
sen Luojan sormi vei:
niin luotiin maa ja meri, ihminen.
Sana luomistyönsä päätti
ja palas Isän luo.
Ja Henki kantoi sitä huulillaan.
Mut kerran keskiyöllä
Kyy, valheen henki tuo
sen varkain otti, vei sen maailmaan.
Ja Sana, kaiken luoja,
oli hedelmätön nyt,
kun ihminen sen nosti huulilleen;
vain lasten leikkikalu,
vain malja särkynyt,
vain mykkä ääni, kaiku tyhjyyteen.
Se näki paljon nälkää
ja paljon tahraantui;
sen kimmellyksen peitti tomu maan.
— Mut joskus, ihmisistä
kun paras uneksui,
se lensi jälleen kotiin, jumalaan.
Ja Isä huulillensa
sen virvoittaen vei,
ja siihen tarttui Luojan hengitys.
Ja ihmiset, he koskaan
sitä unohtaneet ei.
Ja sydämissä kävi väristys.